Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts & Söderströms 2014
298 s.









Ihastuin aikoinaan Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari, ja pidin vähintään yhtä paljon sarjan toisesta osasta. Kello vie meidät jälleen 1700-luvulle luutnantti Carl Wennehielmin matkaan.

Wennehielm lupaa auttaa kenraali Swanstrålea selvittämään, mitä tämän sodassa kadonneelle pojalle on tapahtunut. Hän luulee selviävänsä kyselykierroksella Turussa, mutta joutuukin matkustamaan Hämeenlinnan kautta Pietariin. Kohteliaana miehenä hän ei tohdi kieltäytyä, etenkin kun Pietarin matka on itsensä kuninkaan järjestämä.

Heti alusta asti Wennehielm haistaa jonkin olevan pahasti vinossa. Hän kulkee alussa kaupunginviskaalin kanssa esittämässä kysymyksiä, ja virkamiehen mukana ollessa heidät yleensä suostutaan tapaamaan. Vaikka kysymykset ovat pinnallisia, saadut vastaukset ovat sekä vastentahtoisia että ristiriitaisia. Wennehielm tajuaa, että nuoren Swanstrålen katoaminen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Alun pienoinen vastarinta vaihtuu uteliaisuuteen ja päättäväisyyteen; hän ei luovuta ennen kuin asiat on selvitetty.

Tyhjät kärryt palasivat maantielle jatkaakseen matkaa poispäin kaupungista. Hetkeä myöhemmin Wennehielmiä kyyditettiin takaisin kohti Turkua. Vaunut kääntyivät päätieltä oikealle ja pysähtyivät Kupittaan kaivohuoneen seinustalle. Wennehielm näki rakennuksen sivuoven avautuvan kuin itsestään. Hän ymmärsi sen merkiksi nousta nopeasti vaunuista ja astua sisään. Luutnantti sulki oven perässään. Pienen huoneen ikkunat oli peitetty, eikä hämärässä näkynyt ketään. Wennehielm istuutui oven viereen sijoitetulle tuolille ja silmäili ympärilleen. Huoneen seiniä kiersivät hyllyt, jotka oli täytetty valkoisilla posliinipurkeilla. Niiden kylkiin oli maalattu sinisellä latinankielisiä sanoja. Apteekkihuone, Wennehielm päätteli. Korkea sermi esti näkemästä huoneen toista päätä. Wennehielm aavisti, että hän ei ollut yksin.

Viattomalta vaikuttava tapaus muuttuu monimutkaiseksi ja vaaralliseksi. Missä Wennehielm kulkeekin, kuolema kulkee perässä tavoitellen sekä häntä että lähes kaikkia juttuun sekaantuneita.
Kello on täydellinen historiallinen dekkari. Vaikka murhat ovat aina kauhistuttavia, on "mukava" vaihteeksi lukea puukotuksen, myrkytyksen ynnä muiden nopeiden ja tehokkaiden toimien uhreista kidutusten, silpomisten ja muiden vastaavien sijaan. Samoin on "hauska" lukea, kuinka rikoksia selvitetään kasvokkain kyselemällä, tunnustuksia houkuttelemalla, huomaamattomia kotietsintöjä tekemällä, hitaasti mutta vääjäämättömästi.

Ison plussan annan Heinolle siitä, että hän ei puuduta lukijaa kuvaamalla pitkiä luentoja. Vapaaherra von Clinck puhuu alkemiasta, aiheesta josta on kirjoitettu fiktiivisiä teoksia vaikka kuinka monta. Heino kirjoittaa luennosta, mutta tiivistää sen suhteellisen lyhyeen, mikä ainakin itselleni toimii. En ole niin kiinnostunut oppineista herroista, että jaksaisin lukea sivutolkulla heidän tieteellisistä - tai epätieteellisistä - jorinoistaan.

Pidin Wennehielmin hahmosta jo ykkösosan jälkeen. Hän on kerrassaan mainio. Oikeasti hän viihtyisi parhaiten kotonaan lämpimän kakluunin vieressä, kenties tilkan viskiä naukkaillen ja päivälliskutsuja pitäen, murskaantunutta jalkaansa säästellen. Kuitenkin hän on niin utelias, että ajautuu selvittämään mysteereitä ja vetää siihen mukaansa myös kaupunginviskaali Appengrenin, joka olisi noin tuhat kertaa mieluummin kotona nuorikkonsa luona kuin Wennehielmin päähänpistoja toteuttamassa.

Wennehielm on paitsi äärimmäisen kohtelias myös nokkela ja huumorintajuinen. Hänen huumorinsa on pikemminkin pisteliästä kuin suoraa, ja etenkin sanailu taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin kanssa on nautittavaa luettavaa. Mamselli Mannelin on myös aivan loistava hahmo, joka yllättää Wennehielmin kerran jos toisenkin osallistuessaan omin nokkineen tapauksen selvittämiseen.

Tällä kertaa Wennehielm ei yrittänyt puolustautua mamsellin syytöksiltä, koska arvasi, miten vaientaisi tämän.

"En ole kutsunut kuningasta tänne, mutta hänen ylhäisyytensä on henkilökohtaisesti pyytänyt minua saapumaan luokseen huomenna iltapäivällä. Mamselli loihtinee esiin vanhan juhlapukuni", Wennehielm pamautti nauttien taloudenhoitajansa tyrmistyneestä ilmeestä. Jos kenraalin vierailusta ei muuta hyvää koituisi, niin Kaisa-mamselli jääminen sanattomaksi oli jo palkkio sinänsä. 

Pidin siitä, että kirja koukutti alusta saakka. Jo alkuvaiheessa lukijalle paljastetaan, että Wennehielmille on kerrottu vain osatotuus. Myös muutamassa muussa kohdassa lukija tietää hetkellisesti enemmän kuin Wennehielm. On siis luettava eteenpäin saadakseen tietää, saako Wennehielm selville lukijalle kerrotut asiat.

Toivon totisesti, että Heino kirjoittaa Wennehielmille lisää seikkailuja. Tähän asti kirjat ovat olleet kiinnostavia, koukuttavia, riittävän jännittäviä ja sujuvasti eteneviä. Heino kuvaa kiehtovasti 1700-luvun elämää erilaisissa ympäristöissä, ja mielelläni lukisin paljon lisää.   




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti