Readme.fi 2012
282 s.
Oma juoksuharrastukseni täytti viime kuussa kaksi vuotta, eli olen suunnilleen vasta-alkaja. On kiinnostavaa lukea muiden tarinoita ja kokemuksia, miten ja miksi heistä on tullut juoksijoita. Harrastan kestävyysjuoksua, joten luonnollisesti siihen painottuvat myös lukemani juoksukirjat.
Seikkailujuoksijan alaotsikkona on Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Jukka Viljasen tarina seikkailujuoksijana alkaa yhdestä valokuvasta, kuvasta jossa mies juoksee lumikengät jalassa. Yhtäkkiä Viljanen saa elämäänsä uutta virtaa, uutta sisältöä. Hän tuntee, että tuonne hänenkin on päästävä.
Pohjoisnavalle.
Sanotaan, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Sama pätee juoksuun; anna sille pikkuvarvas niin olet koukussa. Osalle riittää juokseminen omaksi iloksi, osa haluaa mukaan tapahtumiin, osa kokeilee kuinka pitkälle pystyy kehittymään. Sitten on Jukka Viljanen. Hän toteuttaa kaikkea edellä mainittua, omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Pyörät oli vartavasten räätälöity näihin oloihin. Tavallisesta kaupunkirukista ei Pohjoisnavalla olisi ollut mihinkään. Eikä edes erikoisvalmisteisilla tehdaspyörillä ollut asiaa juoksusta tutulle radalle. Pyöräkisaa varten raivattiin oma, noin mailin mittainen ränni, jota pitkin kilpailijat survoivat edestakaisin.
Renkaat lipsuivat uraisella reitillä ja mielessä kävi aika ajoin, kannattaisiko pyörä nostaa selkään ja jatkaa jalkaisin. Pyörä ei rullannut, vaan eteni kuin liimassa. Polkimille piti antaa koko ajan vauhtia. Täydellä voimalla pyörään sai vain hieman juoksuvauhtia nopeampaa liikettä. Kisailijoiden harveneminen kolmeentoista teki hommasta myös henkisesti raskaampaa kuin juoksemisesta. Sotkeminen muuttui pian taisteluksi itseä vastaan.
Pohjoisnapa oli Viljaselle huikea kokemus. Juosten menty maraton ei riittänyt, joten hänpä vetäisi päälle polkupyörämaratonin. Voin kuvitella, miltä tuntui päästä maaliin. Viljaselle ei suinkaan riittänyt yksi äärioloissa tehty suoritus. Kylmä oli kukistettu, joten suunta oli kuumaan. Kalaharin aavikkojuoksu, 195 km, sujui mainiosti, samoin kuin paluu kylmään eli Etelämantereella juostu 100 km.
Mutta yhä jotain puuttui.
Se jotain oli itse järjestetty ja yksin tehty juoksu. Kuulostaa helpolta, mutta ei ole. Saharan retken suunnitteluun käytettiin vuosi, ja loppuun asti oli jännitettävä onnistuuko se ollenkaan. Muutamasta henkilöstä kootun tiimin piti päättää mahdollisimman turvallinen reitti ja suunta johon se juostaan, oli selvitettävä viisumit ja rajamuodollisuudet, piti kartoittaa kaikki mahdolliset turvallisuusriskit ja tehdä suunnitelmat ongelmien varalle, täytyi hankkia sponsoreita - ja jostain piti löytää aikaa myös treenaamiseen.
Kaikki kuitenkin meni lopulta hyvin, ja juoksija pääsi maaliin taivallettuaan 1000 mailia eli 1609 kilometriä. Turha silti luulla, että Viljaselle riittäisi vieläkään. Uusia projekteja on tulossa; vielä on maailmassa kolkkia joita ei ole valloitettu juosten.
Seikkailujuoksija on hyvin kirjoitettu, ei ihan tavallinen tietokirja tai elämäkerta. Se on draamallinen, ajoittain jännittävä kuin kaunokirjallinen seikkailuromaani. On helppo eläytyä sekä karuihin olosuhteisiin että käytännön ongelmiin ja siihen ratkeavatko ne ajoissa. Eläytymistä helpottaa runsas valokuvakuvitus: umpeen jäätyneet silmät, hiekkaan juuttunut auto, käärmeet, maisema pelkkää hiekkaa tai lunta... On helppo kuvitella, millaisia elämyksiä tuollaiset paikat ja olosuhteet pystyvät antamaan.
Pidän Hietasen tavasta kirjoittaa. Hän selvästi ihailee Viljasta, tämän uskallusta jättää työnsä ja heittäytyä ammattijuoksijaksi, tämän päättäväisyyttä toteuttaa unelmiaan. Kuitenkaan hän ei nosta Viljasta jalustalle eikä sorru palvontaan.
Tunnustan itsekin ihailevani Viljasta. Olen nähnyt hänet kerran esiintymässä maratonristeilyllä, silloin hän kertoi Saharan-matkastaan. Hän on valinnut poikkeuksellisen elämäntavan ja toteuttaa sitä vastuksista huolimatta. Se on harvoin helppoa mutta hän ei valita. Juostessa hän on onnellinen. Siinä on hyvä filosofia itse kullekin. Tartu hetkeen, pyri kohti unelmiasi, älä jämähdä jossittelemaan ja sittenkunnittelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti