Englanninkielinen alkuperäisteos The Monogram Murders
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2014
335 s.
En ole lukenut kaikkia Agatha Cristien dekkareita, en Poirot-sarjaakaan kokonaan. Monta kuitenkin, ja lisäksi olen kuunnellut äänikirjat. On siis loogista, että uusi Poirot-seikkailu kiinnosti.
Hercule Poirot, tuo niin viimeisen päälle tyylikäs ja pedantti herrasmies, lomailee kotikaupungissaan Lontoossa. Lomailu on sitä, että hän lähtee muutaman korttelin päähän kotoaan, vuokraa huoneen muutamaksi yöksi ja syö eri ravintoloissa kuin yleensä.
Yhtenä iltana Poirot tapaa kahvilassa kiihtyneen naisen. Nainen, Jennie, on vakuuttunut siitä että hänet murhataan pian, ja että murha on oikeutettu. Poirot tietenkin haluaa estää moisen tapahtuman, ja yrittää etsiä Jennien - tuloksetta.
Samaan aikaan hotellista löytyy kolme myrkytettyä uhria, joilla onkin jotain yhteistä sekä keskenään että Jennien kanssa. Poirot harmaine aivosoluineen käy työhön ratkaisemaan monimutkaista arvoitusta. Apurinaan - ja juoksupoikanaan - hänellä on Scotland Yardista Edward Catchpool, tarinan kertoja.
"Mikset kuulosta innostuneemmalta?" kysyin.
"Koska asia on niin ilmiselvä. Päättelin sen jo yli kaksi tuntia sitten."
"Ai." Masennuin. "Odotahan: jos Samuel Sally sai haavan kasvoihinsa Richard Negusin avoimem ikkunan takana kasvavasta puusta, niin sehän merkitsee, että hän saattoi kiivetä huoneeseen ja saada huoneiden 121 ja 317 avaimet käsiinsä. Eikö niin?"
"Nyt ei ole aikaa keskustella asian merkityksestä", sanoi Poirot tiukasti. "Tulemme rautatieasemalle. Kysymyksestäsi käy selvästi ilmi, ettet ole kuunnellut tarkkaavaisesti."
Hannah on ottanut valtavan suuren riskin tuodessaan Poirot'n 2010-luvulle, ja onnistunut kohtalaisesti. Tottakai minun, niin kuin varmasti monien muidenkin, mielessä väikkyi David Suchetin kuva kirjaa lukiessa, mutta se ei haitannut. Poirot on oma rakastettava itsensä, ylimielinen ja itsetietoinen, uskollisen poliisikumppaninsa järjenjuoksua vähättelevä. Sen sijaan Catchpool jää kovin ohueksi. Nyt kun mietin asiaa, niin tuntuu etten tiedä hänestä yhtään mitään muuta kuin että hän on vähän yli kolmenkymmenen, työskentelee poliisina Scotland Yardissa ja tekee mitä Poirot käskee hänen tehdä, vastahankaisesti mutta kuitenkin.
Christien romaanien perinteitä kunnioitetaan myös kirjan lopussa. Kaikki henkilöt on koottu yhteen ja Poirot selittää mitä tapahtui ja miten, ihmisten kuunnellessa silmät pyöreinä ja suu auki. Dramatiikkaa on vielä loppumetreilläkin. Loppuratkaisu on venytetty vähän liiankin pitkäksi; hotellin ruokasaliin kokoonnutaan sivulla 270 eli tapahtumakulkua selostetaan noin 60 sivua.
Pidin kirjasta, ei se mestariteos ole mutta toimi sujuvana alkavan lukujumin poistajana. Tarina on taidokkaasti kudottu. Pohjalla on sinänsä yksinkertainen tapahtuma ja motiivit ovat rikoskirjallisuuden käytetyimpiä, mutta lukijaa hämätään alusta loppuun saakka. Mikään ei tietenkään pysy Poirotilta salassa, ja lukija saa yllättyä monta kertaa Poirot'n paljastaessa yhä uusia kerroksia monimutkaisesta juonikuviosta.
Kiintoisaa nähdä, tuleeko Poirot-sarjaan vielä lisää uutuuksia. Itse en osaa sanoa, olisiko jatko joko Hannahin tai jonkun muun kirjoittamana hyvä vai huono juttu. Toimiiko konsepti monessa kirjassa, sitä en tiedä. Ehkä mukana on pelko siitä, että alkuperäinen Poirot kärsii päivityksessä, varsinkin kun vanha kunnon Hastings on pistetty pihalle ja korvattu varsin etäiseksi jäävällä Catchpoolilla.
Kirjan on lukenut myös Annami.
Lainasin tänään Christien kirjoittaman Poirot-kirjan (jota en ole tainnut Christie-ahmimikaudellani kymmenisen vuotta sitten edes lukea). Mukavaa päästä alkuperäisten Poirotien pariin, sillä vaikka Nimikirjainmurhat oli ihan ok, niin ei se vain ollut Christien tasoa. En ole varma, luenko muita uusia Poirot-kirjoja, jos niitä ilmestyy. Minusta vanhatkin riittäisivät.
VastaaPoistaItseäni tuntuu vähän polttelevan myös, käväisi mielessä että mitäpä jos lukisi Christiet talven aikana :D
PoistaOn totta, että vanhoja hyviä on vaikea ylittää. Poirot varsinkin on sellainen hahmo.