Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
Minerva 2010
301 s.

Matkakertomukset ovat kiehtovaa luettavaa. Ne ovat tutkimusmatkoja paitsi kulttuuriin myös itseen. Äskettäin bloggasin seikkailujuoksija Jukka Viljasesta, nyt on polkupyöräilevän Matti Rämön vuoro.

Kesällä luin Rämön ensimmäisestä pyörävaelluksesta, siitä kerrotaan kirjassa Rengasrikkoja Saharassa. Toinen matka suuntautuu Intiaan ja on sekä kestoltaan että kilometrimäärältään lyhyempi. Sillä on kuitenkin erityinen merkitys; Rämö jättää äidilleen lopulliset jäähyväiset viemällä tuhkahippusen Varanasin kaupunkiin, Gangesin varrelle. 

Intiassa Rämö pyöräilee kuukauden, syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin, yhteensä 2600 kilometriä. Ajamisesta vapaita päiviä on vain muutama, nekin perhesyistä eli äidin tuhkan siunauspäivä sekä viikonloppu tyttären kanssa. Muuten päivittäinen kilometrimäärä on sadan huitteilla, jaettuna pariin kolmeen osaan. 

Rämön kokemukset Intiassa tuntuvat samaan aikaan hurjilta ja hämmästyttäviltä. Ensimmäinen rengasrikko sattuu jo kohta lentokentältä lähdön jälkeen, ja renkaita rikkoutuu etenkin alkumatkasta niin usein että lukijaakin raivostuttaa. Korjaaminen on hidasta, koska ympärille kerääntyy kymmeniä ihmisiä jotka eivät tyydy katselemaan vaan räpläävät vaihteita yms. Pyöräliikkeitä on joka kylässä mutta niiden työn jälki vaihtelee todella paljon. 

Lopussa Rämö toteaa arvioineensa matkan viitisensataa kilometriä väärin. Siihen nähden on todella ihme, miten hän saa joka yöksi huoneen eikä hänen tarvi nukkua ulkona. Jos pyörää ei saa suojaan ensimmäisessä paikassa, toisessa tai kolmannessa se onnistuu. Olosuhteet ovat vaativat, yölläkin on kuumaa ja kosteaa, lisäksi huoneissa on sekä likaiset lakanat että erinäisiä ötököitä. Väärin arvioitu reitin pituus pakottaa jatkamaan ajoa ja skippaamaan useammat lepopäivät, lisäksi rengasrikot, vain hindinkieliset opasteet ynnä muut hidasteet venyttävät ajopäivät usein myöhäiseen iltaan asti.

Jatkan pimeällä tiellä. Väsymys alkaa painaa. Lämpötila on pysynyt aamua lukuun ottamatta alle 30 asteen, eikä iltapäiväromahdusta ole tullut, mutta liian pitkä yhtäjaksoinen reuhtaisu vaatii nyt veroa. Sinnittelen eteenpäin tienreunan vilkkaassa liikenteessä.

Olen ainoa pyöräilijä, jolla on valot. Polkemisen tekevät erityisen vaikeaksi valoitta väärään suuntaan ajavat kaksi- ja kolmipyöräiset. Myös lehmiä on hankala erottaa. Kevyessä ruuhkassa erehdyn ajamaan liian lähellä pientareenreunaa. Vierelläni on kaksi polkijaa, ja kun pimeydestä sukeltaa pyörä vastaan, minulla ei ole tilaa väistää tien puolelle. Teen silti refleksinomaisen, pienen äkkinäisen väistöliikkeen. Onnekseni rinnalla ajavat ehtivät reagoida siihen, eikä tilanteesta seuraa muuta kuin kevyt kosketus ja pulssin kiihtyminen.

Läheltä piti - tilanteita sattuu päivittäin mutta Rämö suhtautuu niihin tyynesti. Eipä sille paljoa voi, jos autot ajavat vastaan pimeässä pitkät päällä tai avun tarjoamisen jälkeen aletaankin tivata siitä maksua. 

Aion jatkaa tästä seuraavaan kirjaan, ilokseni niitä on ilmestynyt jo monta. On hauskaa lukea, missä Rämö on kulkenut ja mitä hänelle on retkillä tapahtunut. Toivon, että seuraavilla matkoilla hän selviää ainakin vähemmillä renkaanvaihdoilla.