Blogistanian palkinnot

On tullut aika palkita kirjavuoden 2014 parhaat. Osallistun tänäkin vuonna kaikkiin kategorioihin. Osaan oli helppo löytää ehdokkaat, osaan todella vaikeaa. Yllätys oli se, että suurin tunku oli tietokirjoissa. Viime vuonna julkaistiin monta, jotka ansaitsisivat voiton. Toinen yllätys oli se, että vaikka teen lasten- ja nuortenkirjastotyötä, en blogannut kovinkaan monesta lanu-kirjasta. Kolmas yllätys oli naiskirjailijoiden ylivoima jokaisessa kategoriassa.

Blogistanian Finlandia annetaan parhaalle kotimaiselle kirjalle. Ääntenlaskijana toimii Kirjavinkit-blogi. Tässä kategoriassa pisteitä saava kolmikko erottui selvästi kaikista muista., mutta kunniamainintakin on paikallaan.

3 pistettä saa Anni Kytömäen Kultarinta. Se on harvinainen kypsä ja valmis esikoisteos, kirja joka jätti minuun pysyvän jäljen. Luin sen loppuun vasta äskettäin, silti haluaisin lukea sen jo uudelleen.

2 pistettä menee Katja Kaukosen teokselle Kohina. Olen tykännyt valtavasti kaikista Kaukosen kirjoista, jokainen imaisee lukijan mukaan ensimmäisestä lauseesta lähtien eikä päästä irti ennen viimeistä pistettä.

 

1 piste jaetaan Pirkko Saision Signaalille. Jälleen kerran Saisio on kirjoittanut kirjan, joka sekä itkettää että naurattaa. Jälleen kerran hän on kertonut Pirkko Saision elämästä raadollisesti, mitään peittelemättä, ironisesti mutta silti hauskat piirteen huomioiden. 

Kunniamaininnan haluan antaa Jyrki Heinon teokselle Kello. Carl Wennehielm on yksi parhaista kotimaisen kirjallisuuden henkilöhahmoista, hänen seikkailunsa ja edesottamuksensa ovat viihdyttävää lukemista.

Globalia-palkinto jaetaan parhaalle käännöskirjalle. Globaliaa emännöi tänä vuonna Kirsin Book Club. Tässä kategoriassa oli viisi vahvaa ehdokasta, joista kaksi oli ehdottomasti mukaan pääseviä mutta kolmatta piti miettiä. Aion nimetä myös ne kaksi, jotka jäivät ilman pisteitä mutta ansaitsevat kunniaa.

3 pistettä annan Kate Mortonin Hylätylle puutarhalle. Kirja lumosi minut täysin. Arvioni alkaa: "Oijoijoi. Ihana, ihana, ihana kirja!" Olen edelleen samaa mieltä, ja edelleen suosittelen lukemaan sen :)

2 pistettä saa Victoria Hislop teoksellaan Elämänlanka. Kuten Hylätyssä puutarhassa, siinäkin kerrotaan suvun monitahoinen, koskettava tarina.

1 piste menee pitkällisen pohdinnan jälkeen Rachel Joycen kirjalle Harold Fryn odottamaton toivioretki. Se on persoonallinen, yllätyksellinen, hieno.

Kunniamaininnan saavat Sahar Delijani kirjallaan Jakarandapuun lapset sekä NoViolet Bulawayo kirjallaan Me tarvitaan uudet nimet. Nämä värikylläiset ja rankat mutta toiveikkaat teokset ansaitsevat tulla luetuksi.

Kuopus-palkinto menee viime vuoden parhaalle lasten- tai nuortenkirjalle. Tätä kategoriaa emännöi Notko, se lukeva peikko. Todellakin, yllätyksekseni sain tähän vain kaksi ehdokasta, tosin ne ovatkin timanttisia.

3 pistettä jää Suomeen, Terhi Rannelalle. Läpi yön on hurjan hyvä nuortenkirja, jonka lukeminen ei ole aikuisellekaan yhtään pahasta.

2 pistettä menee Michelle Gagnonin teknotrillerille Kukaan ei kaipaa sinua. Se on hurja, pelottava kuvaus tulevaisuuden maailmassa, jossa on pakko olla kova pysyäkseen hengissä.

Toivon totisesti kunnostautuvani tänä vuonna lanu-kirjoista bloggaamisessa. Ensi kerralla listalla täytyy olla enemmän valinnanvaraa. Kysehän ei ole siitä ettenkö olisi niitä lukenut, olen lukenut kymmeniä ja kymmeniä kuvakirjoista nuorten aikuisten kirjoihin, mutta bloggaaminen on jäänyt hävettävän vähälle. Siihen on tultava muutos.

Viimeisenä muttei vähheksyttynä, pikemminkin päinvastoin eli sokerina pohjalla on vuoden 2014 parhaan tietokirjan valinta. Tähän löysin vaivattomasti peräti seitsemän ehdokasta! Kertoo siitä, että viime vuosi oli hyvä tietokirjavuosi. Tieto-osion äänet lasketaan 1001 kirjaa ja pieni elämä - blogissa.

3 pistettä saa Leena Kirstinän ihastuttava teos Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa. Se on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista. Kunnas on kaikille tuttu, mutta oikeasti hän on tuttu lähinnä vain runoistaan ja käännöksistään. Kirja avaa hänestä monia uusia puolia syventäen kuvaa tästä kotimaisen lastenkirjallisuuden grand old ladysta.

2 pistettä annan Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelmalle Välähdyksiä peilissä. Björkmanin lyhyet kirjoitukset ovat henkisesti pitkiä, antaen lukijalle paljon ajattelemisen aihetta.

1 piste on annettava kirjalle, josta painomuste on hädin tuskin kuivunut. Eli Matti Riekki ja Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina. Vaikka Sentenced ei olisikaan suosikkiyhtyeeni, olisi kirjan kertoma liikuttanut ja huvittanut silti.

Tieto-palkinnosta kisasivat vahvasti myös Liisa Vihmasen Varpaille. Balettia koko elämä, Minna Tervamäen Minnan metodit, Boel Westinin Kirjeitä Tove Janssonilta sekä Helena Petäistön Pariisi, Versailles, Giverny.

Noin.

Kirjavuosi 2014 on paketissa. Toivotaan että vuoden päästä on ainakin yhtä hyvä jos ei vieläkin parempi tilanne, eli että palkintoehdokkaita on jokaisessa kategoriassa enemmän kuin yksi.

Töissä: Educa-messut

Eilen ja toissapäivänä oli vähän erilaista työntekoa; olin Messukeskuksessa Educa-messuilla opettajien kanssa kertomassa miten Lohjalla toteutetaan yhteistyötä koulujen ja kirjastojen välillä. Esiintyminen tuli itselleni yllätyksenä viikon varoitusajalla. Olin saanut kollegalta aikoja sitten sähköpostiviestin, jossa kerrottiin Lukuinnon olevan mukana messuilla. Siinä myös kerrottiin että lohjalaisesta yhteistyöstä kerrotaan Lukuinto-ständillä. Puolitoista viikkoa ennen sain saman viestin uudelleen, kommentoituna että varmaan olisi hyvä jonkun kirjastosta olla mukana. Lupasin mennä, mutta koska viestistä puuttui sana puhumaan/esiintymään, en tajunnut että en suinkaan ole menossa vain katsomaan ohjelmaa... Viikkoa ennen messuja tapasin toisen esiintyvistä opettajista ja häneltä kuulin, että minunkin pitäisi puhua.

No, ei siitä sen kummempaa paniikkia tullut. Toisella opettajista oli aiemmin tehdyt diat joita saatoimme käyttää. Hän kertoi pilotoinnista ja siitä, että täksi lukuvuodeksi koko Lohja lähti mukaan Lukuintoon. Toinen opettajista kertoi teemavuodesta tarkemmin, esimerkiksi tulossa olevasta juhlaviikosta, siitä että jokaiselle koululle on nimetty oma lähikirjasto jonka kanssa tehdään yhteistyötä sekä siitä että Lohjalle on perustettu Lukuinto-ohjausryhmä, jossa ovat mukana meidän lisäksemme kulttuuripäällikkö, opetuspäällikkö sekä kirjastotoimenjohtaja. Pointtina on, että todellakin koko Lohja lukee :)

Oma osuuteni käsitteli käytännön työtä. Kirjastojen ja koulujen välillä tapahtuu monenlaista. Kuluvana lukuvuonna on ollut paljon kirjavinkkausta. Eskareista seiskaluokkalaisiin on ollut perusvinkkausta, lisäksi Halloweenin aikaan oli kauhuvinkkausta ja Sadun päivänä fantasia- ja jännitysvinkkausta. Lisäksi kasiluokkalaiset ovat käyneet genrevinkkauksessa. Yksi luokka teki kirjallisuusgenreistä ryhmätöitä, jotka ovat parhaillaan esillä kirjastossa. 

 

Lohjalla on myös Kulttuuripolkukäynnit kaikille alakoululaisille. Kirjasto on mukana eskareilla sekä luokilla 1, 2, 5 ja 7. Tavoitteena on tuoda kirjastoa ja sen palveluja tutuksi, lisäksi mukana on mediakasvatusta ja tiedonhaun opetusta. Yläkoululaisille on järjestetty elämyksellistä opetusta erilaisilla kirjastosuunnistuksilla. 

 

Agneta Möller-Salmela

Koululuokat ja päiväkotiryhmät vierailevat kirjastoissa usein. Tarvittaessa heidän mukanaan on kirjastolainen, joka auttaa löytämään kivaa luettavaa. Lisäksi heille voidaan kerätä kirjakasseja valmiiksi, jolloin opettajan ei tarvi muuta kuin käydä se hakemassa. Tai, jos matka on pitkä, kassi kuljetetaan koululle kirjastoautolla. 

Osa kouluista sijaitsee joko samassa pihapiirissä kirjaston kanssa tai sen välittömässä läheisyydessä. Jossakin pidetään kirjastovälitunteja, eli tiettyinä viikonpäivinä oppilaat saavat tulla ruokavälitunnilla pelaamaan lautapelejä ja lainaamaan. Joskus välitunnilla on ohjelmaa, itse olen näyttänyt elokuvia, soittanut musiikkia, ohjannut Scratch-animaatioiden tekemistä jne. 

 

Yksi yhteistyömuoto on Päivä kirjastossa. Siinä luokka tulee kirjastoon pidemmäksi aikaa, esimerkiksi kahdeksi tunniksi. Kirjastoon on järjestetty erilaisia toimintapisteitä, joista osa on itsenäisiä, osa tehdään opettajien kanssa ja osa kirjastolaisen kanssa. Oppilaat on ennalta jaettu ryhmiin, ja jokainen ryhmä käy jokaisella pisteellä. Mukana voi olla kirjastonkäytön opetusta, kirjavinkkausta, vinkkausvideoiden katsomista, ääneenlukemista, itsenäistä lukemista, lautapelin pelaamista, kirjastoautoon tutustumista yms.

 

Siri Kolu ja Aleksi Delikouras opastavat lukuinhosta lukuintoon.

Tänä lukuvuonna olen päässyt osallistumaan muutamaan kivaan tapahtumaan. Mäntynummen yhtenäiskoululla oli Mykistävä kirjallisuusilta, jonne osallistui alakoulun oppilaita vanhempineen. Kävin siellä vinkkaamassa kolme kirjaa, lisäksi olin koonnut kirjastoon kirjanäyttelyitä eri aiheista. Pääsin myös kurkkaamaan oppilaiden tekemiä lyhyitä näytelmiä; he olivat lukeneet luokassa lastenkirjan ja näyttelivät kirjasta kohtauksia. Toinen tapahtuma oli lapsen ja vanhemman yhteinen lukupiiri Muijalan koululla. Toiminnallisessa lukupiirissä oli parikymmentä lasta vanhemman kanssa. Illan pimeydessä pienryhmät selvittivät viisi rastia, mukana oli niin vihjeiden etsimistä taskulamppujen avulla kuin hämähäkin verkosta selviäminen. Lopuksi piipahdettiin kirjastoautossa, jossa vinkkasin lastedekkareita. Kirjallisesta joulukalenterista olen kertonut jo aiemmin. Keväällä on luvassa ainakin runopajan pitämistä sekä osallistuminen pedagogiseen kahvilaan.

Messuvierailu oli kiva kokemus. Yleisön vähyys oli harmillista, mutta olimme varautuneet siihen. Koska esitys oli ständillä, sitä ei ollut mainittu messuohjelmassa, ainakaan netissä en nähnyt messujen sivulla, vaan ainoastaan Lukuinnon omilla sivuilla. Tiesimme että ihmiset kuljeskelevat pitkin poikin, ja joku ohikulkija saattaa pysähtyä kuuntelemaan. Perjantaina kävi niin, että lähistöllä oli bändi esiintymässä niin jouduimme puhumaan musiikin päälle, tai ainakin yrittämään sitä. Lauantaina tehtiinkin sitten niin että esitys aloitettiin suosiolla parikymmentä minuuttia myöhässä, jotta bändi ehti pois alta. Mutta kaikkiaan siis kivoja erilaisia työpäiviä :)

 

 

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina
Like 2014
262 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale





Varoitus: tulossa on täysin puolueellinen ja mustien silmälasien läpi tehty arvio.

Sivulla 11 tuli itku niin piti keskeyttää lukeminen hetkeksi. Matti Riekki on juuri kuvaillut bändin viimeisestä keikasta tehtyä dvd:tä. Olen nähnyt sen muutaman kerran ja joka kerta alkanut itkeä siinä kohtaa kun The Rain Comes Falling Down alkaa, ja itkenyt loppuun asti. Silti vähän hämmästytti, että sama reaktio tuli kirjankin välityksellä.

En muista milloin ensi kertaa kuulin Sentencediä. Lukioaikana 1990-luvun jälkipuoliskolla käytiin jo Tampereella katsomassa keikkoja. Ja koettiin suurta draamaa: taisi olla vuosi 1997, kaverini oli ihastunut poikaan jonka tyttöystävä tykkäsi Sentencedistä. Juttelin tämän tytön kanssa, olimme menossa keikalle, emme toki yhdessä, mutta muuten vaan asia tuli puheeksi. Kaverini oli varma että puhuimme hänestä pahaa, hän ei uskonut aiheena olleen vain tuleva keikka. Oi niitä tunnemyrskyjä! Kuitenkin, sieltä teini-iästä se meikäläisenkin Sentenced-kuuntelu lähti ja yhä levyt ovat säännöllisessä soitannassa. 

Kesällä 2005 olin Tampereella Sauna Open Airissa. En muista keikasta juuri mitään, vaikka selvinpäin olinkin. Koko ajan päässä nakutti, että viimeinen kerta kun kuulen tämän biisin livenä, viimeinen kerta tätä. En puhunut silloiselle poikaystävälleni mitään koko aikana, keskityin siihen ettei esiintymisestä mene mitään ohi. Sen muistan, kuinka yleisö huusi Sentencediä takaisin lavalle, ja yhtyeen sinne tullessa Laihiala totesi kuulostaneen siltä kuin yleisö olisi huutanut "perseeseen".

No niin, se muisteloista ja sitten asiaan.

Riekki on koonnut tiiviin paketin Sentencedin 16-vuotisesta taipaleesta. Hän on haastatellut yhtyeen jäseniä ja saanut tarkan kuvan siitä, mitä touhu oli. Se oli suoraan sanottuna pelottavaa. Teini-ikäiset pojat perustivat bändin, tekivät demon ja saivat heti suosiota. Ensimmäinen levytyssopimus tuntui tulevan helposti. Siinä vaiheessa kun tavalliset nuoret miettivät opiskelupaikkaa, sentencediläiset heittivät keikkaa ja väänsivät omia biisejä. Kun muut samanikäiset opiskelivat ja juhlivat, nämä pojat ryyppäsivät yötä päivää ja tekivät siinä sivussa pitkiä kiertueita.

Ristiriita on suuri ja omalla tavallaan hauska. Pojat, sittemmin nuoret miehet halusivat soittaa yleisölle, muu oli pakkopullaa. Videoiden tekeminen oli tavallaan siistiä mutta samalla ihan paskaa. Kiertue-elämä oli perseestä, soitettiin se mikä oli pakko ja muu aika ryypättiin varroten kotiinpääsyä. 

Kuten Riekki toteaa, Sentencedillä oli mahdollisuus maailmanmaineeseen. He eivät sitä käyttäneet, mikä on minun mielestäni hyvä asia. He päättivät asioista itse eivätkä suostuneet managerien typeriin ehdotuksiin. He tekivät juuri sellaista musiikkia kuin halusivat, tasan niin kauan kuin homma toimi edes jossain määrin. 

Sentenced toden totta teki asiat tavallaan, mikä loi yhtyeen ympärille omalakisen, maagisen ilmapiirin. Kyse ei ollut hevibändien yhteydessä usein esiintyvästä sarjakuvamaisesta lohikäärmemystiikasta tahi pinnistellen rakennetusta salaperäisyyden verhosta, vaan juuri päinvastaisista asioista. Sentencedissä ei ollut kerta kaikkiaan mitään puleerattua, tehtyä, vaan suurin osa sen magiikasta piili siinä, että yhtye oli kiireestä kantapäähän rehellisen oma, tuppisuuna mököttävä itsensä. 

Mielestäni Matti Riekki on juuri oikea henkilö kirjoittamaan Sentencedin historiikin. Hänellä on persoonallinen tapa ilmaista itseään, olen tykännyt hänen jutuistaan niin Inferno-lehdessä kuin Metalliliitto-ohjelmassa. Hän tuo raskaisiinkin aiheisiin huumoria, ei niitä latistaen tai vähätellen vaan sopivasti keventäen. Ilman huumoria olisi Täältä pohjoiseen ollut hirvittävän synkkä. Helposti olisi tullut ylianos masennusta ja morkkista myös lukijalle, nyt näin ei onneksi käy.

Kirja on ehditty lukea muuallakin, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Notko, se lukeva peikko, Ibdrahim ja Kirjokansi.  

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala 2014
296 s.

Olen aina tykännyt Pirkko Saision kirjoista eikä Signaali tee poikkeusta. 

Kirja koostuu kymmenestä osiosta, tai luvusta, tai muistosta. Kaikissa niissä Saisio kirjoittaa jälleen Pirkko Saisiosta, ja jälleen kerran mietin kuinka paljon tarinassa on oikeaa Pirkko Saisiota, kuinka paljon fiktiivistä romaanihenkilöä nimeltä Pirkko Saisio. Tuntuu, että Saisio leikittelee lukijan kanssa, tämä minä olen, tai ehkä en olekaan. Tämän minä muistan, tai ehkä muistankin väärin. Täällä minä olin, tai ainakin sanon olleeni, sinä et voi tietää kerronko oikeita tapahtumia vai muokattuja tai täysin keksittyjä.

Vaikka oikeasti sillä ei ole mitään väliä.

Saision teksti soljuu eteenpäin, lukija istuu kuin soutuveneessä kesäisellä tyynellä järvellä nauttien lukemastaan. Hän pääsee osallistumaan kunniaprofessuurin vastaanottoon - suokaa anteeksi kammottava sanamuoto mutta en keksinyt parempaa. Hän pääsee Saision sekä Jenun ja Esan kanssa saarelle taiteelliseen luomistyöhön ja juhannusjuhliin. Hän pääsee Portugaliin, Unkariin ja Romaniaan, hän pääsee osallistumaan sukututkimuksen tekoon, hän joutuu todistamaan monia kiusallisia sattumuksia ja tilanteita. Hän pääsee osaksi jotain, joka on suurempi kuin siihen käytetty merkkimäärä. 

Ei jälkiä, ei minkäänlaisia.

Vesi huuhtoo kaiken.

Jää runnoo kaiken alleen, hävittää.

Tällaista ei voi kokea yksin.

Tämä saari musertaa ihmisen, ellei vierellä ole joku, joka laulaa, lukee runoa, polttaa tupakkaa, on hiljaa, enimmäkseen on hiljaa, jakaa tämän väistämättömyyden.

Kreivi jäi saarelleen yksin.

Kuulin viime viikolla kirjabloggareiden kuukausitapaamisessa käsitteen "henkisesti pitkä kirja", sanoja taisi olla Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja. Signaali on nimenomaan sellainen. Vaikka sivuja on kolmisensataa, on sivuilla paljon fyysisesti tyhjää tilaa. Lukuisat tyhjät rivivälit eivät kuitenkaan ole tyhjiä, vaan ne kaikki ovat hyvin merkityksellisiä. Ne huutavat lukijaa huomaamaan ja lukemaan myös ne, havaitsemaan sen minkä ne haluavat kertoa. 

Lukemisesta jäi hyvä olo, sellainen kevyt ja leijuva, kupliva. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että meillä on keskuudessamme Pirkko Saision kaltainen kirjailija. Kirjailija, jonka jokainen teos jättää lukijaan jäljen.  

Juoksemassa: Ominaisuustestit vol. 3

Tänään oli juoksukoulussa kolmas testipäivä. Kokoonnuimme jälleen Kisakallion urheiluopistolle selvittämään, onko tuloskunto parantunut. Olihan se. Kaikissa kuudessa lajissa tein viime kertaista paremmat tulokset, niin että viisi kuudesta oli oikeasti paras suoritus, kuudes jäi ensimmäisen testipäivän tuloksesta kymmenen senttiä mutta oli viime kertaista huomattavasti parempi.

Lähdin testipäivään jännittyneenä. Lapin lumileirillä saamani rakko kantapäässä on oireillut yhä. Eilen oli ensimmäinen kivuton päivä, joskin kenkä tuntuu jalassa. Lisäksi olin tänään ensimmäistä kertaa liikkeellä ilman sidoksia ja rakko oli vielä vuotanut sen verran että sukka oli jäänyt ihoon kiinni. Viikkoon en ole pystynyt juoksemaan tai hiihtämään, olen tehnyt vain yhden salitreenin sekä kotona kaksi kahvakuulailua. Lisäksi laitoin jalkaan upouudet sisälenkkarini, löysin ne kahdellakympillä Intersportin alennusmyynnistä. Mietin kyllä onko järkevää laittaa ensimmäistä kertaa jalkaan testipäivään, päätin kuitenkin kokeilla.

Alku ei ollut järin lupaava. Vauhditon pituushyppy on edelleen heikoin lajini. Jälleen kaikki hypyt tumpsahtivat maahan lyhyinä. En tiedä, mikä siinä mättää, enkö osaa tekniikkaa vai onko räjähtävän voiman taso kertakaikkiaan niin huono. No, kolme senttiä tuli parannusta edelliseen. Viisiloikka kahdella vauhtiaskeleella ei sekään ollut huima suoritus, 17 senttiä tuli mittaa lisää. Yhdessä hypyssä vasen polvi petti alta mutta ei sekään loikka olisi ollut aiempia paljoa pitempi.

Heittopaikka sen sijaan oli tänään ihan älyttömän hyvä. En tiedä, vaikuttiko eilinen kahvakuulan heilutus, mutta neljän kilon kuula lensi pään yli taakse niin etten uskonut tulosta ensikuulemalta. Tivasin mittamieheltä, että "mitä sää sanoit?!". Tulos parani 1,45 m eli siis metrin ja 45 senttiä. Suorastaan järkyttävän hurja parannus! Kuulan heitto eteen oli ainoa laji, missä ei tullut kaikkien aikojen parasta. Puoli metriä oli parannusta kuukauden takaiseen mutta kahden kuukauden takaisesta jäin sen alussa mainitun kymmenen senttiä.

Juoksuradallakin pääsin aiempaa kovemmin. Nopea en ole vieläkään, mutta ehkä se kertoo siitä että kintereissä on vielä varaa parempaan. Viime kertaan verrattuna 20 metriä paikaltaan kulki kuusi sadasosaa nopeammin, lentävällä lähdöllä seitsemän. Enemmän iloitsen kokonaisuudesta; kahdessa kuukaudessa lentävä lähtö on parantunut kuusitoista ja paikaltaan juostu kaksikymmentäyksi sadasosaa. 

Kaiken kaikkiaan testipäivästä, tai oikeammin sanottuna testipuolitoistatuntisesta jäi tosi hyvä mieli. Kiva nähdä seuraavalla kerralla, miten silloin kulkee. 

Huomenna ajattelin käydä kokeilemassa, mitä jalka tykkää juoksusta. Tekisi mieli mennä pitkä lenkki mutta täytyy malttaa pitäytyä lyhyemmässä. Jos rakko tai pikemminkin haava ei ole vielä kunnolla kiinni niin se saattaa aueta uudelleen. Ja toisaalta pakkasen, lumisateen ja plussakelin vuorottelu on tehnyt tiet todella liukkaiksi, joten täytyy laittaa nastalenkarit ensinmmäistä kertaa tänä talvena. 

Testiviikon toinen osa jää väliin, lauantaina olisi TalviJuoksuSarjan kolmas osakilpailu mutta olen silloin töissä. Työpäivä päättyy klo 13, niin valmentaja sanoi että halutessani voin osallistua koululaisille järjestettyyn juoksuun klo 14. Mietin vielä, ensinnäkin että ehdinkö töistä kisapaikalle ajoissa ja toisaalta, kun olen niin hidas niin haluanko hävitä reilusti pienille koululaisillekin...

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014
644 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Huh huh.

Vetkutin aika pitkään Kultarinnan aloittamista, olin kuullut monelta taholta että se on hyvä mutta vaatii aikaa. Lukeminen kestikin kauan, luin kirjaa pienissä pätkissä, yhteensä ainakin parin kuukauden ajan. Oikeastaan siihen on kaksikin syytä. Tarinan tapahtumat vaativat sulattelua, toisaalta en halunnut päästä loppuun vaan halusin jatkaa lukemista aina vaan.

Kirja on sivumäärältään runsas ja tarina on painava. Se kattaa vuodet 1919-1937. Siinä seurataan Erikiä, poikaa joka kasvaa aikuiseksi, kasvaa isäksi, seurataan Erikin tytärtä Mallaa, joka kasvaa aikuiseksi sekä isän lähellä että kaukana tästä. Heitä yhdistää metsä, ei tietty metsä vaan mikä tahansa suomalainen metsä, paikka jossa saa hengähtää, saa olla vapaa, saa elää hetkessä. Metsien vaarat eivät ole vaaroja Erikille ja Mallalle, ne ovat heille tuttuja, oikeastaan ystäviä. Metsä on heille suoja, koti. 

Muita henkilöitä on, mutta he jäävät Erikin, Mallan ja metsän ulkopuolelle, Joelia lukuun ottamatta. Joel on osa metsää, metsän henki, hän sulautuu sinne. Muille metsä on joko yhdentekevä tai, kuten Erikin isälle - keino ansaita rahaa. He pitävät Erikiä ja Mallaa omituisina, he eivät voi käsittää mikä näitä vetää metsään, tiettömille taipaleille, soille, karhujen reviireille, hankien eristämiksi. Erik ja Malla kuitenkin kulkevat omia polkujaan, yhdessä ja erillään. Metsä antaa heille - ja Joelille - jotain, mitä he eivät ihmisiltä saa.

Hän ei kuitenkaan nouse vaan katsoo minua, kuoppaposkien päällä varjot, silmissä vedenkalvo. Lasken käteni hänen olkapäälleen. Se on lämmin ja sileä ja jännittyy, kun hän vetää minut lähemmäs. Iho tuoksuu neulasilta, kaarnalta, pihkalta ja hieltä. Yöpaitani odottaa pestynä ja laskostettuna penkillä. En vielä pakkaa sitä mukaan, varmuuden vuoksi, on oltava syy palata.

Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky talitiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaan vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä.

Pidin kirjasta valtavasti, se on yksi parhaista ikinä. Luontokuvausta on todella paljon, tietenkin, koska metsä on niin hallitsevassa osassa. Minun makuuni sitä ei ollut yhtään liikaa, päinvastoin, nautin siitä suunnattomasti. Osittain kiehtovuus saattaa johtua siitä, että oma luonnontuntemukseni on tyyliä "tiedän kumpi on varis ja kumpi harakka", on siis kiinnostavaa lukea mitä kaikkea ihan tavallisessa metsässä on. 

Kirja on mielestäni merkittävä myös siksi, että se on esikoisteokseksi hyvin valmis. En keksi mitään, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Tarina on ehjä, kokonainen, jättäen kuitenkin joitain asioita lukijan tulkittavaksi. Vaikka tarina on hurjan pitkä, "painavaa asiaa", se ei ole liian raskas lukea. Suosittelen kuitenkin varaamaan riittävästi lukuaikaa, kirjaston kirjan viikon laina-aika on varmasti liian lyhyt, jotta kirjaan pystyy paneutumaan sana kerrallaan ja siitä saa kaiken irti.

 

Suksilla: Lumileiri Ylläksellä

Tarina alkaa puolentoista vuoden takaa. Pidimme ystäväni kanssa kesäjuhlat, ja boolin innoittamana lupasin lähteä Finlandia-hiihtoon. No, viime talvena oli niin vähän lunta että hiihtämään pääsi vain kerran, siispä toteutus siirtyi tähän talveen. Lumitilanne etelässä on ollut edelleen huono, joten edessä oli lumileiri Ylläksen upeissa maisemissa.

Ystäväni oli vuokrannut sukulaisiltaan mökin Peltotievan alueelta Äkäslompolosta. Neljä aikuista ja kaksi lasta mahtui mökkiin hyvin. Ystäväni kanssa olimme ajatelleet ajaa pohjoiseen, mutta sääennusteen luvatessa räntä- ja lumisadetta päätimme hypätä Tampereelta yöjunaan.

Matka alkoi perjantaina 2.1. Juna kohti Kolaria lähti puoliltaöin. Kolmen hengen hyttiimme ei onneksi tullut muita vaan saimme matkustaa kahdestaan. Vaunussa tuntui olevan jokunen ilolientä nauttinut mutta onneksi he olivat yöllä hiljaa.

Juna saapui Kolarin asemalle lauantaina aamupäivällä. Odottaessamme auton saamista söimme aseman Eight Seasons - ravintolassa aamupalan. Oli muuten hyvää puuroa ja hyvää rieskaa! Maksoimme aamiaisesta 7,50 €, kyllä oli hintansa väärti. Syötyämme suuntasimme autovaunulle ja lähdimme kohti mökkiä.

Heti alusta asti oli ihan huikea fiilis. Lunta! Puhdasta valkoista lunta! Kaunista! Rauhallista! Ihana sinertävä hämärä!

Mökki oli viihtyisä, remontoitu ja hieno mutta silti tunnelmallinen eikä lainkaan kolkko. Latu lähti takaovelta, tosin se taitaa tuolla olla sääntö eikä poikkeus. Heti ensimmäisenä iltana piti päästä suksille, noin viiden asteen pakkasessa tuli sivakoitua reilu tunti, yhdeksän kilometriä. 

Sunnuntaina oli vielä lauhaa, pakkasta noin kahdeksan astetta. Oli selvää, että on meille tosi pitkän lenkin aika. Toisen ystävän kanssa lähdimme sujuttelemaan perinteisellä kohti Velhonkotaa ja sieltä edelleen Luosujärven latukahvilaan.

Luosujärvellä pysähdyimme kaakaolle. Takana oli 14 kilometriä, edessä 17. Latukahvilan henkilökunta oli ystävällinen ja lainasi laturia, pakkanen oli hyydyttänyt lähtiessä täytenä olleet kännyköiden akut. Halusimme vähän virtaa, ihan sen varalle jos sattuu jotain, tai jos eksymme. Eksymisvaara oli kylläkin erittäin pieni, sillä jokaisessa risteyksessä on opasteet.

Kaakaota juodessamme katsoimme latukartasta suunnan takaisin mökille, kuvasin kartan varmuuden vuoksi. Koskaan ei voi olla liian varovainen... Emme voineet jäädä Luosujärvelle pitkäksi aikaa, sillä valoisaa, tai siis vähemmän hämärää aikaa oli jäljellä enää pari tuntia. Suuntasimme kohti Tunturijärveä, siinä kohtaa matkanteko yritti alkaa tympiä. Kolmen ja puolen kilometrin pituinen pätkä oli pelkkää ylämäkeä. Yritin motivoida itseäni ajatellen, että Tunturijärveltä täytyy alkaa tasainen maasto, koska matka Luosujärvelle ei ollut pelkkää alamäkeä. Ajattelin myös, että nyt on kivaa kun pääsi hiihtämään, ei ole vesisadetta eikä kuraa. 

Sitä paitsi maisemat olivat koko ajan suorastaan huikaisevan kauniit. Ja kuinka ollakaan, Tunturijärveltä alkoi suunnilleen kuuden kilometrin pituinen alamäkinen osuus Velhonkodalle, josta olikin enää neljä kilometriä mökille. Vähän jännitti, koska hämärä tihentyi nopeasti ja vain viimeiset sadat metrit olivat valaistua latua. Emme sentään joutuneet hiihtämään pilkkopimeässä, vaan hitusen oli päivänvaloa jäljellä päästessämme valaistulle osuudelle. Kyllä väsytti lenkin jälkeen!

Yllättäen joko mono tai liian väljä sukka oli hiertänyt oikean jalan kantapäätä. Tässä vaiheessa siinä oli iho vain rypyssä.

Saunan ja syömisen jälkeen lähdimme koko porukka Lainion Lumikylään. En ollut ennen kuullut siitä, ystäväni tiesi sen edellisen reissunsa perusteella; hän oli vahingossa hiihtänyt sinne. Lumikylä on nimensä veroinen, lumesta ja jäästä rakennettu.

Sisällä on hotellihuoneita ja sviittejä, elokuvateatteri, kappeli, mystinen jäämetsä, lapsille liukumäki, ravintola... ja kylmä! 

Emme viipyneet kovin kauaa, sen verran kuitenkin että jokainen huone kurkattiin läpi. Pääsymaksu Snow Villageen oli aikuisilta kympin ja lapsilta vitosen. Ravintolassa olisimme juoneet kaakaot mutta koska henkilökuntaa ei näkynyt emme jääneet odottelemaan. Emme tienneet, olisiko pitänyt lipunmyynnistä pyytää joku tarjoilemaan vai millainen käytäntö oli. Jätimme siis kaakaot väliin ja lähdimme takaisin mökille.

Maanantaina oli reissun kylmin päivä, aamupäivällä suksille noustessa pakkasta oli 18 astetta, kuuden kilometrin päässä Kesänginkeitaan latukahvilalla 24 astetta. Tälle lenkille lähdimme koko aikuisporukan eli neljä naisen voimin. Joimme kaakaot ja hiihdimme takaisin mökille, nyt sielläkin mittari näytti - 24. Onneksi ei tuullut, silti nenä ja posket olivat jäässä, niin että illalla vielä niitä kuumotti. Saldona oli 12 km, puolitoista tuntia hiihtoa. 

Saunan ja syömisen jälkeen lähdimme noin 50 kilometrin päähän Leville. Siellä porukka jakaantui, toiset menivät ostoksille, minä ja ystäväni nappasimme toisen ystävän lapset mukaan ja menimme kylpylään. Siellä oli ihanaa lillua poreissa, piipahtaa kylmäaltaassa, käväistä höyrysaunassa ja antaa jaloille kylmä-lämpöhoitoa kahluualtaassa... Rakkolaastari lähti tietysti vedessä irti paljastaen karun totuuden; iho oli lähtenyt laastarin mukana.

Suihkussa juokseva vesi sattui ja kirveli ihan hirveästi, tietysti kun vesi tulee paineella. Altaassa jalka ei ollut kipeä. Pukuhuoneessa laitoin siihen laastarin numero x, toivoen että se pysyisi paikallaan.

Lapset palautettiin äidilleen ja ystäväni kanssa suunnistimme syömään ravintola Ämmilään. Ystäväni on käynyt siellä ennenkin, joten oletuksena oli ruuan olevan hyvää. Sitä se olikin. Pääruokana söin grillattua lohta puikulaperunoilla ja kasviksilla, jälkkärinä oli kinuskikastiketta jäisillä karpaloilla, tai siis toisinpäin... :)

 

Illalla uni maistui, ei liene yllätys.

Tiistai eli loppiainen oli minun lumileirini viimeinen päivä. Läväytin rakkolaastarin päälle toisenkin, turhaan. Molemmat olivat lähteneet pois hiihtolenkin aikana... Tämän päivän saldo oli kaksi ja puoli tuntia, 18 km. Puolimatkassa oli Latvamajan latukahvila, jossa oli kaakaotauon paikka. Hyvään aikaan, raskasta oli hiihtää koska latu oli vähän hiihdetty ja koko ajan satoi uutta lunta. Lisäksi tuuli oli varsin voimakas ja pöllytti ladulle lisää lunta. Lenkin lopussa oli sellainen olo että kyllä on hiihdetty koko rahan edestä, etenkin yläkropasta jäi kaikki voimat ladun varteen. Kliseisesti sanoen olo oli väsynyt mutta onnellinen.

Saunan ja ruokailun jälkeen suuntasin rautatieasemalle ja yöjunalla kohti Helsinkiä. Kotimatka oli ehkä se raskain osuus koko lumileiristä. Ensin matkustin yli 15 tuntia junassa - onneksi oli makuupaikka, ja sellainen kahden hengen hytti johon ei tullut ketään toista. Helsinkiin saavuttiin eilisaamuna eli keskiviikkona vähän yli kymmenen aamulla. Roudasin kamppeet eli matkalaukun, selkärepun, muovikassin ja suksipussin Kamppiin, josta lähti bussi Lohjalle onneksi jo puolelta. Reilua tuntia myöhemmin olin Lohjan linja-autoasemalla Prisman vieressä. Vein tavarat Prisman infoon säilytykseen siksi aikaa kun hain apteekista haavanhoitotarvikkeita jalkaa varten ja kävin pikaisesti ruokakaupassa. Sitten vielä muutaman sadan metrin kävely kotiin, ja puoli yhden maissa olin vihdoin perillä.

Olen hyvin iloinen, että lähdin reissuun. Mietin kyllä, lähdenkö ollenkaan, että kannattaako kun perillä ehtii olla vain noin kolme ja puoli vuorokautta. Päätin lähteä, kun selvisi että ehdin hiihtää sekä saapumis- että lähtöpäivänä. Ehdin siis tehdä neljä lenkkiä, yhteensä 70 km, aika suksilla noin 9 tuntia ja vartti. Ennen kaikkea tuli tehtyä se yksi kolmekymppinen lenkki, joka antoi varmuuden siitä että jaksan hiihtää puolikkaan Finlandian eli 32 km. 

Kaipaan silti etelään hiihtokelejä, tänään oli taas pari astetta plussaa ja vesi- sekä räntäsadetta. Finlandia-treeniä eivät nämä kelit haittaa, voin juosta kunhan jalka vähän paranee. Mutta silti, olisi hiihto tervetullutta vaihtelua juoksemiselle.Toivotaan että tästä vielä kunnon talvi tulee.

Kolme kertaa Anni Polva

Juppe nuuskii, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1971, 95 s.

Ei, sanoi Hantti, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1972, 71 s.

Minna, Jonne ja Vinku, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1979, 151 s.

Kaikki kirjat on kuvittanut Kari Polviander.

Halusin lähteä kirjabloggareiden yhteiseen Anni Polva - ketjuun vähemmän tunnetuilla, ehkä jo monelta unohtuneilla kirjoilla. Lastenosaston Tiinat ja aikuistenosaston rakkausromskut lienevät tuttuja melkein kaikille, ainakin naisille. Tiina-kirjoista on viime vuosina tehty yhteisniteitä, joten ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia mukaan seikkailuihin. 

Ei, sanoi Hantti kertoo Hanna-Leenasta, tytöstä joka on varsinainen ei-automaatti. Hän ei tahdo, hän ei tee, hän ei suostu, hän ei aio. Ja vaikka välillä haluaisikin tehdä tai sanoa jotain, ei luonne anna periksi. Kun sanoo ei niin ei myös pysyy. Joskus aikuiset auttavat hänet ein yli, niin että Hantti saa tehdä asioita ilman että hänen täytyy sanoa kyllä.

Hantti tuntuu olevan hurjimmassa uhmaiässä. Kun perhe on lähdössä Tuula-tädin luo, Hantti menee kuravelliin sotkeakseen vaatteet. Kun äiti vaihtaa hänelle toiset vaatteet, hän menee uudelleen istumaan kuraan. Usein häntä lopulta harmittaa oma jääräpäisyytensä, mutta sitä hän ei näytä. Hanttina oleminen on kuin rooli, jota ei voi laittaa sivuun vaikka mieli joskus tekisi.

Lasten lisäksi Polva päästää valloilleen eläimiä. Kirjassa Juppe nuuskii Juppe-koira lähtee etsimään televisiossa näkemäänsä koiraa, Sepe Salapoliisia. Juppe ei usko Sepen olevan keksitty hahmo, ei sittenkään vaikka hän vaeltaa kauas näkemättä tästä merkkiäkään. Etsintäretkellä Juppe kohtaa muun muassa ampiaisen, hämähäkin, muurahaisia ja lehmän. Pienelle koiralle maailma näyttäytyy hämmästyttävänä, kummallisena, hassuna ja hiukan pelottavanakin. 

Lapset ja koira temmeltävät yhdessä kirjassa Minna, Jonne ja Vinku. Minna saa koiranpennun, jota ei kuitenkaan voida pitää kaupungissa. Kesäloman aluksi se lähtee perheen mukana maalle, ja sinne se jää perheen palatessa syksyllä kaupunkiin. Maalla on myös Minnan ystävä Jonne, orpopoika jota kaikki muut vähättelevät hänen hitaan järjenjuoksunsa takia. Vinkukin ystävystyy Jonnen kanssa, ja puolustaa tätä raivokkaasti yhdessä Minnan kanssa. 

Lapsuusajan kesä kuvataan kirjassa idyllisenä. Päivät ovat aurinkoisia, syödään herkkuja, ollaan vapaita ja mennään minne nenä näyttää. Vaarojakin on, muun muassa käärme sekä eksyminen metsään. Vinkun avulla Minna ja Jonne kuitenkin selviytyvät tukalistakin tilanteista. Lopulta idylli päättyy, aivan kuin lapsuudenkin on joskus päätyttävä. 

Muistelen lukeneeni Minna, Jonne ja Vinku - kirjan lapsena. Ihan varma en ole; vaikka nimi oli tuttu ennen lukemista niin sisällöstä en muistanut mitään. Silti on sellainen olo, että lapsena tykkäsin kirjasta kovasti. Onhan se, kuten muutkin, aika herttaisia aikuislukijan näkökulmasta. Ulkona olevat vaarat ovat nykyaikaan verrattuna melko mitättömän tuntuisia. Kirjojen myötä voi palata menneeseen, aikaan jolloin pienet lapset uskallettiin päästää keskenään vaikkapa saareen telttailemaan, aikaan jolloin mummu oli elossa ja paistoi lättyjä, aikaan jolloin naapurin kissa kävi syömässä joka talossa ja lihoi viisitoistakiloiseksi.

Toivoisin, että juhlavuosi nostaisi Polvan kirjat laajemmin esiin. Esittelemäni kirjat löytyivät kirjaston varastosta, siellä oli pitkä rivi Polvaa. Taitaa olla monessa muussakin kirjastossa niin, että tavalliseen hyllyyn pääsevät vain Tiinat, etenkin uusintapainokset. Muut lastenkirjat saattavat olla sijoitettuna varastoon, josta harva niitä kysyy. Toki monet - kuten nämä esittelemäni - ovat aika huonossa kunnossa, kellastuneita ja kulahtaneita. Mutta silti, haluaisin niillekin lisää näkyvyyttä. Aina tarvitaan lastenkirjoja, joissa maailma ei ole paha paikka.