Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina
Like 2014
262 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale





Varoitus: tulossa on täysin puolueellinen ja mustien silmälasien läpi tehty arvio.

Sivulla 11 tuli itku niin piti keskeyttää lukeminen hetkeksi. Matti Riekki on juuri kuvaillut bändin viimeisestä keikasta tehtyä dvd:tä. Olen nähnyt sen muutaman kerran ja joka kerta alkanut itkeä siinä kohtaa kun The Rain Comes Falling Down alkaa, ja itkenyt loppuun asti. Silti vähän hämmästytti, että sama reaktio tuli kirjankin välityksellä.

En muista milloin ensi kertaa kuulin Sentencediä. Lukioaikana 1990-luvun jälkipuoliskolla käytiin jo Tampereella katsomassa keikkoja. Ja koettiin suurta draamaa: taisi olla vuosi 1997, kaverini oli ihastunut poikaan jonka tyttöystävä tykkäsi Sentencedistä. Juttelin tämän tytön kanssa, olimme menossa keikalle, emme toki yhdessä, mutta muuten vaan asia tuli puheeksi. Kaverini oli varma että puhuimme hänestä pahaa, hän ei uskonut aiheena olleen vain tuleva keikka. Oi niitä tunnemyrskyjä! Kuitenkin, sieltä teini-iästä se meikäläisenkin Sentenced-kuuntelu lähti ja yhä levyt ovat säännöllisessä soitannassa. 

Kesällä 2005 olin Tampereella Sauna Open Airissa. En muista keikasta juuri mitään, vaikka selvinpäin olinkin. Koko ajan päässä nakutti, että viimeinen kerta kun kuulen tämän biisin livenä, viimeinen kerta tätä. En puhunut silloiselle poikaystävälleni mitään koko aikana, keskityin siihen ettei esiintymisestä mene mitään ohi. Sen muistan, kuinka yleisö huusi Sentencediä takaisin lavalle, ja yhtyeen sinne tullessa Laihiala totesi kuulostaneen siltä kuin yleisö olisi huutanut "perseeseen".

No niin, se muisteloista ja sitten asiaan.

Riekki on koonnut tiiviin paketin Sentencedin 16-vuotisesta taipaleesta. Hän on haastatellut yhtyeen jäseniä ja saanut tarkan kuvan siitä, mitä touhu oli. Se oli suoraan sanottuna pelottavaa. Teini-ikäiset pojat perustivat bändin, tekivät demon ja saivat heti suosiota. Ensimmäinen levytyssopimus tuntui tulevan helposti. Siinä vaiheessa kun tavalliset nuoret miettivät opiskelupaikkaa, sentencediläiset heittivät keikkaa ja väänsivät omia biisejä. Kun muut samanikäiset opiskelivat ja juhlivat, nämä pojat ryyppäsivät yötä päivää ja tekivät siinä sivussa pitkiä kiertueita.

Ristiriita on suuri ja omalla tavallaan hauska. Pojat, sittemmin nuoret miehet halusivat soittaa yleisölle, muu oli pakkopullaa. Videoiden tekeminen oli tavallaan siistiä mutta samalla ihan paskaa. Kiertue-elämä oli perseestä, soitettiin se mikä oli pakko ja muu aika ryypättiin varroten kotiinpääsyä. 

Kuten Riekki toteaa, Sentencedillä oli mahdollisuus maailmanmaineeseen. He eivät sitä käyttäneet, mikä on minun mielestäni hyvä asia. He päättivät asioista itse eivätkä suostuneet managerien typeriin ehdotuksiin. He tekivät juuri sellaista musiikkia kuin halusivat, tasan niin kauan kuin homma toimi edes jossain määrin. 

Sentenced toden totta teki asiat tavallaan, mikä loi yhtyeen ympärille omalakisen, maagisen ilmapiirin. Kyse ei ollut hevibändien yhteydessä usein esiintyvästä sarjakuvamaisesta lohikäärmemystiikasta tahi pinnistellen rakennetusta salaperäisyyden verhosta, vaan juuri päinvastaisista asioista. Sentencedissä ei ollut kerta kaikkiaan mitään puleerattua, tehtyä, vaan suurin osa sen magiikasta piili siinä, että yhtye oli kiireestä kantapäähän rehellisen oma, tuppisuuna mököttävä itsensä. 

Mielestäni Matti Riekki on juuri oikea henkilö kirjoittamaan Sentencedin historiikin. Hänellä on persoonallinen tapa ilmaista itseään, olen tykännyt hänen jutuistaan niin Inferno-lehdessä kuin Metalliliitto-ohjelmassa. Hän tuo raskaisiinkin aiheisiin huumoria, ei niitä latistaen tai vähätellen vaan sopivasti keventäen. Ilman huumoria olisi Täältä pohjoiseen ollut hirvittävän synkkä. Helposti olisi tullut ylianos masennusta ja morkkista myös lukijalle, nyt näin ei onneksi käy.

Kirja on ehditty lukea muuallakin, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Notko, se lukeva peikko, Ibdrahim ja Kirjokansi.