Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

lauantai 28. helmikuuta 2015

Kirjallinen ilta Helsingissä: Blogistanian palkintojenjako sekä Kirjailijan kanssa - lukupiiri kera Juha Itkosen



















Torstai 26.2. oli yhdenlainen juhlapäivä. Kirsi Kirsin Book Clubista oli organisoinut Blogistanian palkintojenjaon Aleksin Suomalaiseen Kirjakauppaan, haastattelijana toimi Kirjasfäärin Taika. Kiitos molemmille kivasta ja tunnelmallisesta tilaisuudesta :)

Blogistanian Finlandia meni Anni Kytömäen Kultarinnalle, kirjalle jota itsekin äänestin. Kirjailijaa en ollut nähnyt esiintymässä enkä myöskään lukenut montaa haastattelua, joten kuulin monia itselleni uusia asioita. Esimerkiksi sen, että Kytömäki oli kirjoittamassa tarinaa satukilpailuun, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että yhdeksän sivun maksimimäärä oli liian pieni. Hyvä ettei Kytömäki ahtanut tarinaa siihen sivumäärään vaan antoi tarinalle sen tilan minkä se vaati. 


Globalia-palkinnon sai Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Ymmärrettävästi kirjailija itse ei ollut paikalla mutta iloinen yllätys oli kääntäjän saapuminen palkintoa hakemaan. Kaisa Kattelus on tuttu nimi monen kirjan kansilehdeltä, nyt oli kiva kuulla kommentteja kääntämistyöstä. Häneltä oli kysytty ideoita suomennettaviksi kirjoiksi ja hän ehdotti Atkinsonin Jackson Brodie - dekkareita. Kuinka ollakaan, hän sai ne käännettäviksi ja loogisesti myös kääntää muutkin Atkinsonin kirjat. Haastavaa käännöstyössä on Atkinsonin tapa käyttää pitkiä ja polveilevia lauseita. Samalla on oltava tarkkana, että huomaa kirjailijan käyttämät koukut. Ja tietenkin pitäisi saada brittilukijoille tutut kulttuuriset seikat (esim. ruoka, radio-ohjelmat) suomennettua niin että ne koskettaisivat myös suomalaista lukijaa.


Blogistanian Kuopuksen sai Jenna Kostetin Lautturi. En ole sitä vielä lukenut mutta siitä on näkynyt kiittäviä blogiarvioita. Lohjan kirjastoon sitä ei ole hankittu ollenkaan mutta ehkä Lukki-alueelta muualta löytyy. Jos ei niin sitten on käännyttävä muiden kirjastojen puoleen. Luin aiemmin Kostetin blogikirjoituksen, jossa hän oli hyvin hämmästynyt ja iloinen voitostaan. On todella hienoa, että pienen kustantamon esikoiskirjailija tuli huomioiduksi tällä tavalla. Palkintojen jaossa Kostet tuntui vieläkin hiukan hämmentyneeltä ja tietysti edelleen iloiselta. 


Tieto-palkinnon voittaja Minna Maijala oli sairastunut eikä päässyt paikalle, harmi! Hän oli lähettänyt tervehdyksen, jonka kustantajan edustaja kävi lukemassa. Herkkä, hellä, hehkuvainen on elämäkerta Minna Canthista, ja esittelyn perusteella haluan lukea sen. Kirja kuulemma näyttää Canthista myös sen inhimillisen puolen, ei vain tiukkaa naisasianaista. 

Palkintojenjaosta suuntasin Kirjailijan kanssa - lukupiiriin. Vieraana oli tällä kertaa Juha Itkonen, jonka teos Ajo oli keskustelussa. Osallistujia oli tusinan verran. Lukupiiri pidettiin Helsingissä Nuoren Voiman Liiton tiloissa, kiitos järjestäjille!




Kuten aiemmin Joel Haahtelan kanssa, tässäkin lukupiirissä oli todella mukava ja lämmin tunnelma. Alkuun lukupiirin emäntä Meri Savonen haastatteli Itkosta, ei pelkästään kirjasta vaan myös kirjailijan työstä ja kirjailijuudesta. Sen jälkeen käytiin keskustelua kirjasta. Toki sai kommentoida ja kysyä myös haastatteluosion aikana. 


Oli mielenkiintoista kuulla Itkosen kommentteja, aiheet vaihtelivat kirjoittamisprosessista kirjallisuuskritiikkiin. Kirjoitustyötä hän tekee työhuoneella; vaikka kirjoittamiseen on olemassa sille pyhitetty tila on siirtyminen arkielämästä fiktion maailmaan kivuliasta. Aina kirjoittaminen ei suju, mutta joskus päällä on flow-tila. Itkonen kertoi olevansa kirjoittaja, joka tyhjentää päänsä kerralla ja palaa tekstiin vasta kun on kirjoittanut päänsä tyhjäksi. Jos tekstiä on ehtinyt kertyä paljon, on alkuun tehty vierasta itsellekin. Kun vauhti on kova, on mahdotonta muistaa lausetasolla mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. 


Lukupiiriläisten kommentit kirjasta olivat varsin erilaisia. Koska kirjassa on useita päähenkilöitä, oli luonnollista että eri ihmiset samaistuivat eri henkilöihin. Joku tykkäsi henkilöstä jota toinen ei ymmärtänyt ollenkaan. Kaikkien inhokkia Kerttua ymmärrettiin; hänen käytökselleen on syy. Myös muiden toiminnan syistä keskusteltiin. 

Yhtä mieltä oltiin siitä, että vaikka Ajo on sävyltään surullinen niin se ei kuitenkaan ole synkkä. Juuri oikeisiin kohtiin on heitetty hyppysellinen huumoria tai toivoa, joten ankeus ei pääse valtaamaan alaa. Todettiin myös että kirjassa on monia käännekohtia, jotka herättävät lukijan mielikuvitusta. Entä jos Onni olisi mennyt halaamaan Heljää eikä vain miettinyt sitä? Entä jos Heljä olisikin juonut pullakahvit Marjan kanssa? Miten kohtalo olisi kääntynyt, miten tarina olisi muuttunut, jos?

Hauska kysymys oli se, kun yksi lukupiiriläinen tiedusteli eikö Itkosta ärsytä kun naisjoukko ruotii hänen kirjaansa. Vastaus oli että se ei ärsytä ollenkaan. Päinvastoin. Itkonen sanoi olevansa iloinen tällaisesta tilaisuudesta, jossa kirjailija pääsee lähelle lukijoita ja saa kuulla uusia tulkintoja ja kokemuksia kirjasta. Onhan totta, että tällaisessa on aivan erilainen vuorovaikutus kuin kirjamessuilla tai muussa tilaisuudessa, jossa yksi haastattelee kirjailijaa ja yleisö kuuntelee.

Itkonen kuulee kommentteja kirjastaan. Taustalla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Laura Serkosalo.
 
Vielä en tiedä, milloin on seuraava lukupiiri ja kuka siellä on vieraana. Jos vain aikataulu sopii niin aion osallistua taas, ovat nämä niin kivoja tilaisuuksia. Teekin oli oikein hyvää :)



torstai 26. helmikuuta 2015

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot

Kansikuva
Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014
32 s.








Oi mikä ihastuttava, lumoava kirja! Salainen sienikirja on hauska, jännittävä ja taianomainen kuvakirja. Sen kerrotaan olevan ” lasten fiktiivinen tietokirja, joka innostaa avarakatseiseen luontoretkeilyyn”.
Jo kirjan kansi houkuttelee kurkistamaan sisään. Mitä kummallisia sieniä professori Fungus onkaan ystävänsä rouva Rimosan kanssa löytänyt vaarallisilla etsintäretkillään?
Koreakaulussieni
Koreakaulussieni on oikea hienostelija. Se kasvaa vain elokuisissa puutarhajuhlissa, kun illat ovat lämpimiä ja hämäriä. Sieni jää usein tanssin lumoissa olevalta juhlaväeltä huomaamatta. Koreakaulussieni kasvaa kohtaan, jossa se voi parhaiten aistia juhlatunnelman, mutta on suojassa tanssijoiden kengiltä.
Järjestimme rouva Rimosan kanssa omat elokuiset puutarhajuhlamme nähdäksemme koreakaulussienen omin silmin. Jouduimme pitämään juhlat kolmena iltana peräkkäin ennen kuin se ilmestyi ruusupensaan juureen. Ehkä vasta kolmannella kerralla tunnelma oli riittävän lumoava.
Tässä on kyllä paras kuvakirja pitkään aikaan, ihan kaikki on kohdallaan. Herkän kaunis kuvitus täydentää sieniin liittyviä lyhyitä mutta paljon kertovia tarinoita. Sienten nimet ovat ihastuttavia, on viimamörsky ja kulkurivahakas, kikatuskuukunen ja kameleonttihiippo… Jokaisesta sienestä kerrotaan, mikä se on tai mitä se tekee, joistakin myös kuinka professori on sen löytänyt. Monista on koottu myös tietolaatikko sivun loppuun; siinä kuvaillaan sienen ulkonäköä, levinneisyyttä ja käyttöarvoa.
Salainen sienikirja on kertakaikkisen hieno hyvän mielen kirja. Se vetää mukanaan professorin tutkimusmatkoille ja tutustuttaa moniin ihmeellisiin ilmiöihin ja ihmisenä olemiseen.
Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet myös Katja, Maria, Ulla sekä Nti Kirjastotäti.  

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Ann Cleeves: Musta kuin yö
Englanninkielinen alkuperäisteos Raven Black (2006)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2007
336 s.






Ensikosketus Ann Cleevesin dekkareihin oli tyrmäävä. Musta kuin yö aloittaa neliosaisen Shetlanti-sarjan ja pakottaa kyllä lukemaan muut osat mitä pikimmin. 

Ravenswickin kylästä löytyy teini-ikäisen tytön ruumis. Kyläläisten tuomio on selvä: syyllinen on paikallinen erakko. Miestä on vuosia epäilty toisen nuoren tytön tappajaksi, vaikka tämän katoamista ei ole koskaan selvitetty eikä ruumista ole. 

Komisario Jimmy Perez ei kuitenkaan usko asian olevan niin yksinkertainen. Hän on itse kotoisin Fair Islen saarelta ja tietää, kuinka helppo pienessä yhteisössä on leimata joku tai leimautua joksikin. Hän ei kuuntele juoruja vaan kaivaa esiin totuuden antaakseen oikeutta sekä kuolleelle tytölle että erakko-Magnukselle.

Jimmy Perez liikehti istuimellaan. Kylmyys palautti hänen ajatuksensa käsillä olevaan tehtävään. Catherine Ross ei ollut kasvanut pienessä alle sadan ihmisen yhteisössä, jonka jäsenistä monet olivat sukua keskenään. Sellainen oli varmasti ollut hänelle uutta, tunne siitä, että hän eli kuin kultakalamaljassa, kun kaikki tiesivät hänen asiansa tai ainakin luulivat tietävänsä. Hänen äitinsä oli kuollut sairastettuaan ptkään. Hänen isänsä oli keskittynyt omaan suruunsa ja ollut niin etäinen, että sitä saattoi pitää jopa laiminlyöntinä. Perez ajatteli äkkiä, että Catherine oli varmaan ollut yksinäinen. Varsinkin täällä sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki tunsivat toisensa. Vaikka Sally Henry asui aivan mäen juurella, ja vaikka Catherinella olisi ollut poikaystäväkin, jota ei vain vielä ollut löydetty, hän oli varmasti tuntenut itsensä hirveän yksinäiseksi. 

Tämä johdatti Perezin ajatukset Magnus Taitiin, sillä olihan tämäkin varmasti yksinäinen. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että Magnus oli tappanut tytön. Ainoa syy siihen, ettei häntä ollut vielä pidätetty, oli se, että häntä voitaisiin pitää asemalla vain kuusi tuntia. Täällä asiat eivät menneet kuten Englannissa. Eikä kukaan tiennyt, milloin vahvistukset Invernessistä saapuisivat. Entä, jos lentokoneessa olisi jotakin vikaa, eikä se tulisi ennen aamua? Silloin heidän olisi pakko päästää Magnus menemään keskellä yötä.

Pidin erityisesti kirjan tapahtumaympäristöstä. Saarimaisema myrskyineen on vaikuttava ja herätti matkakuumeen. Pienissä kylissä ja niiden eristäytyneisyydessä sekä omanarvontunnossa on jotain äärettömän kiehtovaa. Pidin myös Cleevesin tavasta kuvata ihmisiä; vaikka itse olen kotoisin liki 10000 asukkaan pikkukaupungista niin silti oli helppo tunnistaa pienille paikkakunnille ominaisia piirteitä. Oman kodin ja suvun julkisivun ylläpitäminen, erilaisten karsastaminen, epäluulo uusia asukkaita kohtaan, toisten asioista juoruaminen kun kaikki tuntevat kaikki... 

Tarinaa kerrotaan eri näkökulmista, ääneen pääsevät niin Jimmy Perez, erakko-Magnus, ruumiin löytänyt Fran kuin uhrin ystävä. Kaikki tuovat uusia ulottuvuuksia sekä tapahtumiin että ympäristöön ja myös kyläläisten sielunelämään.

Olisin kaivannut karttaa alueesta, olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten saaret sijoittuvat mantereeseen. Missä on Inverness, mitä pikkusaaria pääsaaren ympärillä on, millainen välimatka on Lerwickillä ja Ravenswickillä ja niin edelleen. Kartta olisi auttanut hahmottamaan kirjassa mainittuja paikkoja ja välimatkoja. 

Olisin myös halunnut tutustua Jimmy Pereziin paremmin. Hänen osuutensa kirjasta on ehkä yllättävänkin pieni. Toisaalta, kyseessä on sarjan avausosa joten Perezin hahmoa avataan varmasti enemmän myöhemmin. 

On ihanaa löytää tällainen hieman vanhempi sarja, eli seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa vaan suomennettuna on jo paljon. Shetlanti-sarjan lisäksi Cleevesiltä on suomennettu Vera-sarja, johon aion myön tutustua. 

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Margit, Kuutar ja Kati.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kaupunkilomalla: Ed Sheeran (ja Ryan Keen) Tallinnassa

Olin lomalla hiihtolomaviikon ja kävikin niin, että tuli lähtö ex tempore - matkalle Tallinnaan. Entinen luokkakaverini ja alakouluaikainen ystäväni, kenet tapasin äskettäin noin 15 vuoden tauon jälkeen, pyysi kaveriksi Ed Sheeranin keikalle. Hän fanittaa Ediä muttei halunnut lähteä matkaan yksin, lippuja oli jo hankittuna kaksi. Tietenkin lähdin mukaan.
 
Matka alkoi maanantaina 16.2. Laiva lähti illalla, ja tietenkin otimme siellä loma- ja keikkakuohuviiniä, huomatkaa myös vesilasit pöydällä :) Laivasta piti lähteä aikaisin tiistaiaamuna, jo klo 6.45 lähdimme kohti hotellia. Meriton Grand Conference & Spa Hotelli oli Vanhan kaupungin laitamilla, pari kilometriä satamasta. Ihan varmaa reittitietoa ei ollut mutta pääsimme melko kivuttomasti perille, vain kerran kysyimme neuvoa ja silloin olimmekin jo korttelin päässä hotellista. Ihana yllätys oli se, että vaikka olimme paikalla jo aamukahdeksalta, saimme huoneen heti eikä vasta iltapäivällä. Lisäksi vastaanotossa sanottiin, että aamiainen on katettu. Yhden yön pakettiin ei varmastikaan kuulu kahta aamupalaa mutta kun siitä kerran sanottiin niin minähän menin syömään :) Muutenkin hotelli oli kiva ja viihtyisä, ylhäällä kuvassa on näkymä huoneen ikkunasta. Myös kylpyläosasto oli kiva, kävimme niin tavallisessa kuin porealtaassa, lisäksi suomalaisen saunan lisäksi aromi- ja suolasaunassa. Suolasauna varsinkin oli hauska; saunassa oli iso kulhollinen suolaa, sitä levitettiin koko kropalle ja sitten istuttiin saunan lämmössä. Hyvin huomasi että yksi kynsinauha on rikki, auts... 
 
Kylpylässä lillumisen jälkeen olikin aika laittautua ja suunnata keikkapaikalle eli Saku-areenalle. Menimme suosiolla taksilla, koska areenan sijainnista ei ollut tarkkaa tietoa, eikä tulostettuun karttaan olleet mahtuneet molemmat, areena ja hotelli. Matkaa oli kuitenkin jokunen kilometri, vähän yli 8 € tuli hinnaksi.
 
Ed Sheeran ei ollut itselleni nimenä tuttu, mutta kun ennen matkaa kuuntelin YouTubesta niin tiesin kuulleeni häntä ennenkin. I See Fire on Hobitti-elokuvassa, lisäksi ainakin Give Me Love tuntui tutulta. Lämppäri Ryan Keen oli ihan uusi tuttavuus, mutta hänpä veikin jalat alta! Kannattaa katsoa netistä molempien herrojen livevideoita, ovat kyllä huikeita esiintyjiä. 
 
Ryan Keen
Ed Sheeran
Pidin molempien esityksessä siitä, kuinka vilpittömän iloisilta he vaikuttivat suosiosta. Ed Sheeranin joillakin YouTube-videoilla on yli 200 miljoonaa näyttökertaa, kuitenkin hän vaikutti vähän ujolta ja hämilliseltä. Hän kiitteli moneen kertaan yleisöä, että ihmiset ovat vaivautuneet paikalle katsomaan häntä. Hänelle oli varmasti kerrottu että osa katsomossa heiluvista lipuista oli Suomen lippuja, koska hän kysyi ketkä ovat tulleet Suomesta asti - ja meitähän oli metelistä päätellen paljon! Hän rikkoi yhden kitaroistaan ja hämillisenä selitti että onpa noloa, kun häntä on tultu kuuntelemaan niin olisi kiva jos olisi ehjät soittimet. Pidän tyylistä, että vaikka ollaan maailmantähtiä niin ei olla lavalla "haistakaa ***** en puhu mitään olen vaan ja vedän keikan" - asenteella, vaan jutellaan yleisölle, opetetaan heille sävelkulkuja joita voi laulaa taustalauluna yms. 
 
Vajaan kolmen tunnin pituisen setin jälkeen oli yllätys, kuinka nopeasti areenalta pääsi pois. Taisi olla korkeintaan varttitunti, että olimme jo saaneet takit narikasta ja valmiina lähtemään. Matka takaisin hotellille ei ollutkaan niin yksinkertainen. Emme ymmärtäneet taksitoiminnasta mitään. Ihmisiä kerääntyi sinne tänne jonoiksi, mutta mitään tolppia ei näkynyt, yksi ständi oli missä luki taksi. Päätimme kävellä viereisen kauppakeskuksen luo, jos siellä asioihin tulisi selko. Sielläkin ihmisiä oli jonossa monessa kohtaa, mutta siinä sentään oli tolppia missä luki erilaisia taksijuttuja. Ihmettelimme edelleen, miten taksit toimivat, millä logiikalla yksi meni yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ja miksi kukaan ei pysähdy mihinkään vaikka ovat tyhjänä. No, emme onneksi joutuneet odottamaan kauaa ennen kuin lähelle pysähtyi tilataksi. Melkein kisasimme siitä toisen seurueen kanssa, mutta kun selvisi että hekin ovat suomalaisia niin hurautimme sitten kimppakyydillä keskustaan. Paluukyyti olikin kalliimpi, yhteensä reilut 38 €, meidän osuus siitä oli 13 €.
 
 
Keskiviikkona oli kotiinpaluupäivä. Kysyimme voimmeko jäädä hotelliin vähän pidemmäksi aikaa, huoneen luovutus olisi ollut puoliltapäivin mutta laiva oli lähdössä vasta kuudelta. Emmekä halunneet jättää laukkuja hotellin matkatavarasäilytykseen, koska se oli ihan päinvastaisessa suunnassa kuin satama. Lisäajan sanottiin maksavan 10 €/tunti, mietimme olisimmeko yhteen vai kahteen asti, päädyimme että tunti riittää. Yllättäen virkailija sanoikin että se maksaisi kympin mutta hän antaa sen meille ilmaiseksi. Ehkä näytimme sen verran väsyneiltä uimapuvut käsissämme, että hän totesi meidän kaipaavan porealtaassa makoilua ennen kotiinlähtöä. Ehdimme siis tehdä uuden kylpyläkierroksen :) 

Iltapäivällä lähdimme kaupungille kiertelemään. Varsinaisia ostoshaluja ei liiemmin ollut, väsymys oli aikamoinen ja lisäksi matkalaukut raahattavana. Päädyimme parille pienelle kujalle, Müürivahella oli käsityö- ja designkauppa Krunnipea Butiik, jossa oli myytävänä  koruja, saippuoita, kynttilöitä ja vaatteita. Ostin taas yhdet kirjastontätikorvikset :) Ai niin, ne maksoivat 16 €.







Hmm, onkohan mulla näihin sopivia vaatteita?

Pikkukujilta suuntasimme Viru-keskukseen. Toivoimme että siellä olisi ollut matkalaukuille säilytyspaikka, no ei ollut. Kuljetimme niitä edelleen mukana. Hirveää hinkua vaateostoksille ei ollut, toisaalta ei ollut tarvetta uusille vaatteille, toisaalta hinnat näyttivät olevan aika lailla Suomen tasoa. Kävimme Rahva Raamat - kirjakaupassa sekä pyörimässä että kahvilassa kaakaolla. Oli muuten iso kaakao ja ihana kauppa! Väritys oli tosi kiva, lisäksi tykkäsin siitä miten tuotteet olivat esillä. Sisustukseen oli todella panostettu.



 Tuollainen pikkusalkku olisi ihana, harmi vaan että hintalappu sanoi 140 €... Muistikirjan kannessa lukee My First Novel, harmi vaan en ostanut sitäkään. Kotona on vielä monta muistikirjaa joissa on runsaasti tilaa tarinoille.

Tuula Karjalaisen Tove Jansson - tee työtä ja rakasta oli kolmantena myydyimpien tietokirjojen hyllyssä.
Laivamatka kotiin olikin aika hiljaista. Kaksi päivää oli ollut melko täynnä ohjelmaa ja etenkin liikkumista paikasta toiseen. Yöunet olivat jääneet vähiin. Laivan saapuessa Helsinkiin totesimme, että ratikka on aivan täynnä, taidetaan kävellä bussiasemalle. Tietysti siihen aikaan illasta busseja meni enää kerran tunnissa, eli kun emme ehtineet yhdeksän bussiin niin piti odotella kolme varttia seuraavaa. Ja se olikin sellainen vuoro mikä ei mennyt moottoritietä vaan kierteli siellä täällä... No, puoli kahdentoista aikaan olin kotona, väsyneenä mutta tyytyväisenä. On se niin ihana käydä jossakin, ja on ihana kun löytää vanhoja ystäviä vuosien jälkeen uudelleen ja tavatessa tuntuu että juttu jatkuu ihan kun vasta viime vuonna oltaisiin oltu alakoululaisia.

 

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 s.









Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.

Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina. 

Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.

Kirjan alussa - nykyhetkessä - Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?

Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä. 

1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.

Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata. 

Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.

Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan. 

Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.

Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä. 

lauantai 14. helmikuuta 2015

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat
Karisto 2014
413 s.








Reilu kolmekymppinen nainen ei ole varsinaista kohderyhmää Shell's Angles - sarjalle. Olinkin alkuun aika lailla epäluuloinen; toisaalta halusin lukea kirjat mutta samalla mietin onko niillä minulle mitään tarjottavaa. Kyllä oli ja on, paljonkin. Ykkösosan Shell's Angles luin viime vuonna alkusyksystä ja ihastuin. Kolme poikaa perustavat mopojengin, vaikkei heillä vielä mopoja olekaan. Mukaan saadaan yksi tyttö, ja kesä on täynnä odotusta sekä vauhdin hurmaa. Otin kirjan seiskaluokkalaisten kirjavinkkaukseen ja kävi niin, että heti ensimmäisen ryhmän oppilaat lainasivat kaikki kolme paikalla ollutta nidettä :)

Tämä toinen osa on vähintään yhtä hyvä, jos ei hivenen parempikin. Tässä mopojengin touhut menevät aiempaa enemmän överiksi, tosin letkeällä tavalla. 

Rudi, Samu ja Hane lähtevät suunnittelemattomalle mopomatkalle. Syynä on mikäs muu kuin nainen, tai siis tyttö. Rudi on ihastunut Hannaan, joka kesätöiden loputtua on lähtenyt kavereidensa kanssa Kalajoelle. Pojat keräävät Rudille bensarahaa tempuilla ja pääsevät pian matkaan. Kalajoki onkin sen verran kaukana että matkalle mahtuu vaikka mitä kommelluksia. Etenkin kun pojat samalla kuvaavat videoita teemalla "etpä tohi". Reissuun sisältyy niin lehmillä ratsastamista, lenkkimakkara uimahousuissa kuin kylmälaukkuun piilotettu ihmispää - ja paljon paljon muuta. Hauskuuden lomassa pohditaan vakavampiakin asioita, etenkin ihastumisia, seurustelua sekä flirtin ja uskottomuuden rajaa. 

Rudi kuitenkin huomasi muiden yllätykseksi kypäränsä likaisuuden ja putsasi sen huolellisesti ennen kuin uskalsi laittaa sen taas päähänsä. Vaikka kypärä puhdistuikin, jäi siihen silti hyvin voimakas haju, joka muistutti poikien rodeoratsastuskokeiluista lehmien kanssa. Saatuaan kamppeensa kasaan he jatkoivat taas matkaansa kohti Kalajoella odottavia kuuluisia hiekkarantoja.

Aurinko paistoi, liikennettä oli vähän ja kaikilla oli mukavan odottava ja iloinen tunnelma. Rudi muisteli ajaessaan Hannan lähettämää kuvaa, hänen hymyään ja vesipisaroiden kimallusta auringon lämmittämällä paljaalla ja ruskettuneella iholla. Hän joutui ajamaan hajun vuoksi letkan viimeisenä, mutta se ei haitannut, koska hän eli jo ajatuksissaan etukäteen niitä upeita, ikimuistoisia hetkiä, jotka hänellä ja Hannalla vielä olisi edessään Kalajoella. Tänään, tässä ja nyt Rudi oli onnellisempi kuin koskaan. Pahanhajuinen mutta onnellinen.

Jo vain, tässä on vallan mainio road trip aikuiseenkin makuun. Tuli kesää odottava fiilis, vaikkakin minä aion liikkua hiukan lyhyempiä matkoja ja polkupyörällä. Tietysti lukiessa tuli myös oma nuoruus mieleen, se kuinka kivaa oli mennä kaveriporukalla johonkin, esimerkiksi festareille junalla. Vapaus, yhdessäolo, eläminen hetkessä, luottamus siihen ettei elämä erota...

Kirja oli esillä vinkkauksessa, oppilaat katsoivat että kauhean paksu. Sanoin heille että verratkaapa ykkösosaan, se on pientä fonttia painettuna tiheään ja leveästi, tässä on väljä fontti isolla rivivälillä ja kapealla palstalla. Että paksussa kirjassa ei välttämättä olekaan isompi luku-urakka kuin ohuemmassa :) Uskon ja toivon, että sarja onnistuu poikien lukuinnon lisäämisessä.  


perjantai 13. helmikuuta 2015

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Glaskroppar (2014)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015







Huomasin kirjan kirjaston pikalainahyllyssä mutta en heti reagoinut. Mietin, haluanko lukea tämän. Olen lukenut Varistyttö-trilogian enkä lämmennyt sille hirveästi. Mielestäni kaikissa kirjoissa oli liikaa turhaa jaarittelua, toisaalta niissä oli myös liikaa mässäilyä inhottavuuksilla. Lasiruumiiden kansikuva on myös omiaan herättämään pohdiskelua, luenko vai en. Palasin sitten kuitekin hyllyn luo ja lainasin kirjan.

Oli paras päätös vähään aikaan.

Lasiruumiit on järisyttävän hyvä. 

Ruotsissa riehuu nuorten itsemurha-aalto. Jälki ei ole siistiä vaan nuoret riistävät hengen itseltään poikkeuksellisilla tavoilla. Kaikilla heillä on mukanaan korvalappustereot ja niiden sisässä vanha kasetti, kasetti jolla on juuri tälle nuorelle tehty kappale. Kappaleen on tehnyt Nälkä, josta kukaan ei tiedä varmasti, kuka tai mikä hän on. Hän esiintyy salaisilla keikoilla salaisissa paikoissa johdattaen faninsa synkkään, masentavan mustaan maailmaan.

Poliisi on ymmällään jäljittäessään Nälkää. Mistä oikein on kyse? Huumeista? Kostosta? Ikävystymisestä? 

Minuutti ja kaksi sekuntia blackebergiläiselle pojalle, jolla on huono itsetunto.
Vien mikrofonin huulilleni, rykäisen ja valmistaudun laulamaan hänen sielunmessunsa. 
Viillettävä iho. Hänen oma sanoituksensa ja viimeinen mitä hän kuulee ennen kuin tuska lopultakin katoaa.
Toinen säkeistö sama kuin ensimmäinen, ja minä vuoroin karjun, vuoroin kuiskaan sanomani. Sitä ei saa ymmärtää väärin, ja haluan kuvailla sanoja eri tunnetiloissa.
Viha on laki. Viha tahdon alaisuudessa. Viha on tahtoa.
Melankolia on surullisena olemisen armoa ja onnea. Melankolia on kapinaa ja vieraantumista, ja musta melankolia on syvää tyydytystä siitä että haluaa kuolla. Pyytää maailmaa painumaan helvettiin.
Poika nimeltä David on ymmärtänyt kaiken sen.

Tarinalla on monta kertojaa; se etenee niin poliisin, oikeuslääkärin, Nälän kuin nuortenkin näkökulmasta. Mielestäni se tuo kirjaan paljon lisää. Lukijan ei tarvitse yhdessä poliisin kanssa arvailla vaan hän saa lukea suoraan miltä nuorista tuntuu ja miksi he tekevät niin kuin tekevät. Nälän pään sisässä oleminen on aika hurjaa.

Henkilöhahmoista tuli sellainen piiri pieni pyörii - olo. Heidän väliltään paljastuu yllättäviä keskinäisiä yhteyksiä, tietenkin vähän kerrassaan kuten palapeliin kuuluu. Silti minulla ainakin oli  sellainen olo, että lukijana olen poliisia edellä. Ensimmäistä kertaa kävi niin, että arvasin syyllisen. En tyyliin "sen on pakko olla tuo" vaan ohimenevänä ajatuksena "se muuten voisi olla tämä".

Varistyttö-sarjan poliisit ovat jälleen mukana, joskin heidän roolinsa ovat hyvin erilaiset. Jeanette Kihlberg on virkavapaalla ja Jens Hurtig johtaa tutkintaa. Hurtigin sisar on tehnyt nuorena itsemurhan, joten tapaus koskettaa häntä syvästi. Hurtig on erinomainen valinta päähenkilöksi, hän on sympaattinen ja jotenkin rauhoittava. Hän myös uskaltaa olla peloissaan.

Lasiruumiit on uuden sarjan avausosa, kiinnostuksella odotan mitä jatkossa on luvassa. Tämä olisi toiminut yksittäisenä kirjana, onkin mielenkiintoista nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Toivon että jatko-osat ovat samaa tasoa, sillä tämä oli täysosuma.    

Kirjan ovat lukeneet myös Juha Mäntylä ja Annika, jotka eivät oikein lämmenneet. Hauskaa olla eri mieltä :)


torstai 12. helmikuuta 2015

Peter James: Want You Dead

Peter James: Want You Dead
Macmillan 2014
405 s.









Bongasin uusimman Peter Jamesin kirjastosta, en tajunnut että se oli jo ilmestymässä suomeksikin, suomennos Kuolema leikkii tulella on jo kaupoissa ja varmaan osassa kirjastoistakin. No, kirjaston kappaleisiin on taatusti varausjono joten tyytyväisenä luin englanniksi.

Peter James kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka parantavat kirja kirjalta. Alussa Roy Grace - sarja oli minulle kategoriassa "ihan hyvä", mutta nyt hänen kirjansa ovat odotetuimpien joukossa. Yksi syy varmasti on loistava taustajuoni Gracen kadonneesta Sandy-vaimosta. Joka kirjassa tarina saa lisää käänteitä, kuitenkin niin että se ei nouse hallitsevaksi.

Want You Dead on hyytävän jännittävä, ei verinen vaan odotusta että mitä pahaa tapahtuu. Tapahtumia kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Red Westwood on kolmekymppinen nainen, joka on lopettanut suhteen väkivaltaiseen ja valehtelevaan mieheen. Mies, Bryce Laurent, ei hyväksy eroa vaan vainoaa Rediä. Hän on ristiriitainen tunteiltaan, hän haluaa sekä Redin takaisin että tuhota tämän. Kolmas näkökulma on Roy Gracen, joka saa tutkittavakseen ensin epäilyttävän kuolemantapauksen ja myöhemmin tulipaloja. 

She turned the main light off for a moment, walked over to the window and peered down, always looking for a vehicle she did not recognize that might be Bryce's. 

There was no sign of her covert police team, but she presumed they were nearby. To her concern, she saw the front of a small van parked up. That had not been there five minutes ago when she had arrived home. 

She felt a cold pricke of fear.

Harvinaista on se, että pidän Jamesin kirjojen kaikista poliisihahmoista. Pidän siitä, että uudessa kirjassa saadaan aina tietää heistä lisää, ennen muuta nähdään heistä uusia puolia. Yksi suosikeistani on Norman Potting, joka on päässyt eroon rääväsuisen sovinistin roolistaan ja muuttunut varsin sympaattiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Pidän myös siitä, että Jamesilla poliisipäällikkö on kohtalaisen hyvä tyyppi. Aivan liikaa on dekkareita, joissa poliisipäällikön tärkein tehtävä on ylläpitää julkisuuskuvaa ja saada joku pidätetyksi, riippumatta siitä onko epäiltyjä tai todisteita. 

Kirja on ilmestynyt englanniksi viime vuonna, joten nyt voi pitää silmiä auki seuraavaa osaa odotellen...   

tiistai 10. helmikuuta 2015

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015
171 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale





Ensimmäinen vuonna 2015 julkaistu kirja on nyt luettu ja hyvin lähti kirjavuosi käyntiin. Viime vuonna ilmestyi monta kovaa kotimaista esikoisteosta ja sama näyttää jatkuvan. 

Jussi Seppäsen Kymmenottelu on tarinakokoelma, jossa maailma tai ihmiset ovat hiukan vinksallaan. Punaisena lankana on urheilu, nimenomaan yleisurheilu ja sen kuningaslaji kymmenottelu. Tarinat on nimetty lajien mukaan, siinä järjestyksessä kun ne oikeasti kilpaillaan. Kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja keihäänheitossa on kuusi kierrosta eli kuusi tarinaa tarinan sisällä, muut lajitarinat ovat yksittäisiä kokonaisuuksia. 

Yllätyin heti alkusivuilla positiivisesti. Tarinassa "100 metriä" kamera kuvaa juoksijoita lähdössä. Kamera ei kuitenkaan ole tavallinen, kuten eivät ole juoksijatkaan, eivät ollenkaan kaikki urheilijoita. Koin riehakasta iloa; mihin tässä oikein ollaan menossa! 

Suosikkitarinani on "Korkeushyppy". Siinä mies menee kerran vuodessa urheilukentälle, nostaa riman ja hyppää. Rima on joka vuosi sentin edellistä korkeammalla. Kuten liikunnanopettaja vuonna 1976 on sanonut, pitää hypätä oma ikä ja metri päälle.

Mies saapuu kentälle, kävelee korkeushyppypaikalle, asettaa riman 143 senttimetriin. Ottaa nopean vauhdin, onnistuu ylityksessä ja poistuu paikalta kuin olisi roskat vienyt. Palaa vuoden kuluttua, mittaa 144 senttiä, hyppää ja pudottaa ensi kertaa 25 vuoteen. Naurahtaa säikähdyksen loitommaksi, sattuuhan sitä tilastopudotuksia. Nostaa kuitenkin riman vikkelästi maasta.

Riisuu takkinsa patjalle. Pompahtaa muutaman kerran ja rykäisee, iskee käsiään yhteen. Astelee sopivalle etäisyydelle. Raapaisee jalallaan kumista hyppyalustaa, ponnistaa ja pudottaa jälleen. Kierähtää raivoissaan patjalta ja asettaa riman kädet täristen.

Miehen touhu saa yhä kummallisempia piirteitä vuosien kuluessa. Huipennus tapahtuu hänen täyttäessään 80 vuotta. Hurjaa, huimaa, huikeaa!

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia. Osa lyhyitä, osa pitempiä, osa iloisia, osa surullisia, osa realistisia, osa mystisempiä. Se on hyvä asia, sillä kymmenen samantyylistä proosapätkää olisi varmasti käynyt tylsäksi. Nyt on sellainen olo, että jokaisen luvun alussa jännittää ja odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Jokaisessa luvussa saa myös yllättyä; vaikka alku olisi tavallisempi niin ennen pitkää tapahtuu vaikka mitä odottamatonta.

Tykätäkseen kirjasta ei tarvi olla urheiluhullu tai liikunnan harrastaja, niin paljon siinä on muutakin. Nähdään monenlaisia ihmistyyppejä ja kohtaloita, tekemisen iloa ja pettymyksiä. On nuorten miesten kaupunkijuhannus, Jäätiäisiä ja yhä pohjoisemmaksi siirtyvä lumiraja, vanhojen miesten vuosittainen tapaaminen, yksinkertainen mutta silti nero Löppöne, ostoskeskuksen seinällä kiipeilevä mies... 

Kirjan rakenne toi minulle mieleen pyramidin. Huippuna on kirjan nimi, alempana kerroksena kymmenen isompaa tarinaa, pohjalla pikkutarinat. Ikään kuin ne kaikki olisivat kivenlohkareita, joista yhdessä muodostuu tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä.

 

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.







Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.
Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.




lauantai 7. helmikuuta 2015

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta: kaikki yhdestä pahasta
Like 2014
432 s.








Kiitokset vaan Likelle, kyllä on meikäläistä hemmoteltu kun on julkaistu kahden lempibändin "elämäkerrat" lähes samaan aikaan! Sentenced-kirjasta kirjoitin jo aiemmin, nyt on Apulannan vuoro.

Apulanta: kaikki yhdestä pahasta kokoaa yhteen Apulannan liki neljännesvuosisadan pituisen historian. Matka vuodesta 1991 nykyhetkeen on ollut pitkä ja kivikkoinen, vaikka bändi onkin saavuttanut hämmästyttävän paljon. On ollut musiikillisia erimielisyyksiä, asioiden erilainen tärkeysjärjestys, henkisiä ongelmia, "virallisen" musiikkimaailman ulkopuolisuus, puhumattomuus... Silti töitä on tehty tinkimättömästi, yleisön ehdoilla, pitäen ongelmat pois julkisuudesta.

Oli hauska lukea tarinaa, sitä kuinka teinipojat perustivat bändin ja tekivät alusta asti asiat omalla tyylillään. Soittotaito ei alussa ollut kummoinen mutta se ei haitannut. Asenne on ollut heti alusta asti kohdillaan. Kunnianhimoinen tavoite oli olla Suomen paras bändi. Ehkä hauskinta kirjassa ovat kuvaukset levynteosta. Tultiin ja tehtiin, se kuka sattui olemaan paikalla soitti tiettyjä osuuksia, biisit elivät vielä äänitysvaiheessa, sanoitukset Toni näytti muille vasta studiossa. Usein tuntui vallitsevan täysi kaaos, toisinaan hallittu mutta useimmiten hallitsematon.

Apulanta on menestystarina. Jo ensimmäiset ep:t löysivät ostajansa ja keikoille riitti yleisöä. Apulanta on alusta asti ollut omaleimainen ja persoonallinen bändi, sellainen joka erottuu joukosta. Tonin lauluääni on ainutlaatuinen, ja bändin soundi on aina tunnistettavissa Apulannaksi. Vaikka bändi on huipulla vuosi ja levy toisensa jälkeen, se on silti pysynyt uskollisena juurilleen. Tietty kapinallisuus säilyy aina.  

Katja Ståhl: Apulannassa on maailman ihanimmat jätkät, ne ovat supernastoja tyyppejä. Parempaa ei voi toivoa. Mutta bändien maailma on omanlaisensa. Jos Toni ja Sipe istuivat vierekkäin, kun mä soitin jommallekummalle, ne eivät voineet kertoa toisilleen mitä asiaa mulla oli. Mun piti soittaa erikseen molemmille ja kertoa samat asiat kahteen kertaan. Meileihin ne eivät vastanneet, ellei otsikkona ollut "Ilmailuasiaa". Sen työn ikävin puoli oli, että jätkiä ei saanut kiinni ja toeto ei kulkenut. Keksin Apulannalle uusia tapoja näkyä ja yhdistyä erilaisiin yhteyksiin ja asioihin, ja joskus jouduin tekemään päätöksiä keskustelematta bändin kanssa, koska en tavoittanut Tonia ja Sipeä. Mutta se ei ole mikään Apulannan erityispiirre vaan tyypillistä artismia.

Hämmästyttävintä on Tonin kyky kirjoittaa biisejä. Kun lukee lopun diskografiaa, huomaa, että jo ensimmäisillä ep-levyillä on ollut Apis-klassikoita. Ajatelkaa, vuodelta 1993 ovat esimerkiksi Elli ja Kelpaanhan, rakkaani?, Lupasit mulle on tehty 1994, Poistuisitko mun elämästäni ja Päivästä toiseen 1995... Eli Toni kirjoittaa tasokkaasti niin kaksi- kuin nelikymppisenä. Siihen ei moni pysty. 

En ole lukenut Pasi Kostiaisen kirjoittamaa, 1998 ilmestynyttä Apulanta-historiikkia, joten en voi vertailla kirjoja keskenään. Tästä kuitenkin pidin. Väntäsellä on selkeästi bändin luottamus, hänelle on kerrottu avoimesti hyvinkin arkoja asioita. Hän on saanut mukaan myös Apulannan entiset jäsenet, lisäksi kommentteja on henkilöiltä ja bändeiltä, jotka ovat tehneet Apulannan kanssa yhteistyötä. Huonoja kokemuksia ei sivuuteta eikä kaunistella, joten kirjasta tulee rehellinen olo. 

Loppuun täytyy kertoa yksi varhaisimmista Apis-muistoistani. Kotikuntani kirjastossa oli yksi nettikone, sivut latautuivat hillittömän hitaasti mutta oli hienoa olla netissä. Apulannan nettisivu oli se, missä kävin joka kerta. Sivun osoite oli silloin, jos en väärin muista, manna.yok.utu.fi. :)





sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Sibelius ja taiteen maailma

Sibelius ja taiteen maailma
Suomen Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo 2014
279 s.














Ateneumissa on parhaillaan esillä Sibelius ja taiteen maailma - näyttely, johon liittyen on julkaistu samanniminen kirja. Sibeliuksen syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta, joten koko vuosi on täynnä Sibelius-aiheista ohjelmaa, myös kirjoja ilmestyy useita.

Pelkkä juhlavuosi ei ollut syy kirjan lukemiseen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut Suomen ns. kultakauden kulttuuripersoonista, siis heistä jotka vaikuttivat taidemaailmassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Sibelius, Järnefeltit, Halonen, Aho & Soldan-Brofeldt, Gallen-Kallela, Edelfelt, Kajanus...

Sibelius ja taiteen maailma tarjoaa monia näkökulmia sekä Sibeliukseen henkilönä, hänen sävellyksiinsä että kulttuuriseen ilmapiiriin. Kirja koostuu artikkeleista, joissa ovat esillä muun muassa Ainolan taideteokset, Ainolan puutarha, Sibeliukselle läheiset ihmiset ja Finlandia. Mukana on runsaasti kuvia lähipiirin tekemiä taideteoksista, lisäksi on kuvia esimerkiksi lehtiartikkeleista ja kirjeistä. 

Sibeliuksesta on kirjoitettu kymmeniä kirjoja sekä Suomessa että ulkomailla. Silti tässä oli mukana monia uusia asioita, joitain yllätyksiäkin - yllätyksiä ainakin minulle. 

Ensimmäinen sanoitus tehtiin ilmeisesti vuonna 1919 amerikansuomalaisten kuoroharrastajien tarpeisiin. Sibelius itse muokkasi tenori Wäinö Solan vuonna 1937 kirjoittamaan tekstiin Finlandia-hymnin ensimmäisen mieskuorosovituksen, joka kantaesitettiin vapaamuurarien tiloissa Helsingissä 21.4.1938. Nykyisin käytetty versio, opus 26 n:o 7, sai alkunsa, kun Laulu-Miehet - kuoron johtaja Martti Turunen pyysi runoilija V. A. Koskenniemeltä sanoitusta sävellykseen.

 Adolf Hitler myönsi säveltäjälle Goethe-mitalin [...].

Lapsuuden ystävä Walter von Konowin mukaan Sibelius oli erittäin viehtynyt "metsän pimentoihin" ja hän leikki "vaanimalla satuolentoja". "Joskus tuntui aika kammottavalta kulkea hänen vierellään läpi hämärän metsän."

Vuonna 1922 Wettenhovi-Aspa ja Sibelius olivat yhdessä mukana perustamassa Suomeen vapaamuurariloosia.

Lukiessa mietin, että olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista syvällisemmin, nyt monet artikkelit ovat lyhyitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on näyttelyyn liittyvä julkaisu, ei varsinainen tietokirja. Jokaissa artikkelissa on viitteitä ja lähdeluettelo, minä ainakin löysin useampia kiinnostavan oloisia kirjoja. Joten voipi olla, että Sibelius-aiheisia postauksia ilmestyy tänä vuonna useampia :)

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin listaan tähän ylläolevan kuvan kirjat, ne on poimittu omasta hyllystä. Pystyssä vasemmalta oikealle ovat:
  • Ilvas, Juha (toim.): Pekka Halonen sanoin ja kuvin . Otava, 3. painos 2004
  • Kämäräinen, Eija: Akseli Gallen-Kallela. Katsoin outoja unia. WSOY, 3. painos 2005
  • Kämäräinen, Eija: Albert Edelfelt. Kultainen häkki. WSOY, 4. painos 2005
  • Rakkaus Keski-Suomeen. Aivi Gallen-Kallela-Sirén ja Hannu Tarmio kertovat Akseli Gallen-Kallelan ja Einari Vuorelan luovuuden lähteistä. Jonnaco 2007
  • Gallen-Kallela-Sirén, Janne: Minä palaan jalanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava 2002
  • Savolainen, Pentti: Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus Kirjat 2004
Vaakatasossa alhaalta ylöspäin ovat:
  • Lampila, Hannu-Ilari: Sibelius. Gummerus, 4. painos 2005
  • Lindqvist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja. Otava 2006
  • Ainola. Jean ja Aino Sibeliuksen koti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. korjattu painos 2004
  • Tawaststjerna, Erik (toim.): Sibelius. Otava 2003
  • Talas, SuviSirkku (toim.): Sydämen aamu. Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001