Kesäretkellä: Naantalin Muumimaailma

Harmaana ja tuulisena lauantaipäivänä lähdimme ystävieni kanssa Naantaliin Muumimaailmaan. Vähän tuntui oudolta mennä aikuisporukassa, mutta minkäs teet kun mistään ei saatu mukaan hätävaralasta. Pian huomattiin että kyllä siellä aikuisetkin kuvauttivat itseään Muumilaakson hahmojen kanssa :) 

Heti alkuun täytyy todeta, että Muumimaailmaan pääseminen on melko hintavaa. Muumiparkki maksaa 8 € per auto ja sisäänpääsy 27 € per henkilö. Tai per aikuinen, lastenlipun hintaa en tiedä. Parkkialueelta on bussikuljetus rantaan, josta voi valinnan mukaan mennä saareen johtavan sillan luo joko kävellen tai Muumi-junalla. Me kävelimme, vaikka juna näytti aika hauskalta...

Muumimaailma osoittautui kyllä pääsylipun hinnan arvoiseksi. Totesimme paikan olleen positiivinen yllätys. Aikuinen huomioi ja arvostaa eri asioita kuin lapsi, mutta koimme että meille oli paljon nähtävää. Yksi suosikkini oli Muumitalo. Se näyttää isolta, mutta on sisältä vieläkin suurempi, peräti neljän kerroksen korkuinen. Iloitsin siinä samoin kuin muissakin rakennuksissa siitä, että ne eivät ole vain koreat seinät vaan niihin on todella panostettu. Sisustus on mietitty tarkkaan ja taloissa on runsaasti yksityiskohtia. Mamman ja Papan hääkuva, piirustuksia seinillä, ompelukone, pyykkiä narulla...

Muumimaailma osoittautui viehättäväksi ja kiinnostavaksi paikaksi. Siellä on aikuiselle paljon nähtävää ja koettavaa, oli mukana lapsia tai ei.

Välillä tuntui, ettei tiedä mitä katsoisi tai mihin menisi seuraavaksi! Pari kohdetta oli minulle outoja; kurpitsatalo sekä Muumitalon vieressä oleva vino rakennus. En keksi, ovatko ne oikeasti jossakin tarinassa tai tv-sarjan jaksossa vai onko ne tehty muuten vain.

Useimpien rakennusten vieressä on toki kyltti, jossa kerrotaan kenen asumuksesta on kyse ja myös vähän kyseisestä hahmosta. Tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Satupolulla huomasin, että Mörkö onkin naispuolinen, olen aina ajatellut sen miespuoliseksi! Mutta englanninkielisessä tekstissä on "she" ja "her" joten kai se on uskottava. Satupolku on muuten kaikkinensa todella hieno, on Mörön ja Hattivattien luolat, kuohuva koski, labyrintti ynnä muuta. 

Näin kivaa minulla oli, kun yhytin Hemulin :) Hahmoja oli liikkeellä paljon, oikeastaan jäin kaipaamaan vain Haisulia ja Noitaa. Oli hauska katsella lasten iloa. Yksi suosikeistani oli pieni poika, joka huudahti "terve Muumipeikko" ja syöksyi halaamaan hahmoa :) Toinen poika selitti Emmalle, kuinka hänellä on liian paljon Lego-palikoita :) 

Tietenkin mukana ovat myös Muumilaakson poliisi- ja paloasemat. Poliisiaseman  selliin emme uskaltautuneet, tosin en tiedä olisiko sinne lasten sekaan edes mahtunut :) Ihastelin myös Muumipapan laivaa navigointilaitteistoineen. 

Muumi-aiheen ulkopuolella on paljon rakennuksia, etenkin erilaisia ruokapaikkoja. Ne on kuitenkin tehty hyvin Muumi-henkisiksi, niin että ne sulautuvat joukkoon. Vohvelitkin olisivat maistuneet mutta päädyimme kuitenkin jäätelöbaariin ennen poislähtöä :) 

Muumimaailma ei siis tunnu lainkaan turistirysältä vaan välittömältä ja viihtyisältä. Matkamuistomyymälä toki on, mutta muuten alue on krääsävapaa. Kaikkiaan jäi olo, että olipa kiva reissu ja olisipa kiva tulla toistekin.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2015
332 s.

Nyt kuulkaa, tässä on kirjavuoden Tapaus! Aivan häikäisevän hyvä!

Sopimus sijoittuu keskelle toista maailmansotaa. Peter ja Katharina avioituvat ennen kuin ovat tavanneet toisiaan kertaakaan. He ovat nähneet toistensa valokuvat, ja avioliitto solmitaan puolisoiden ollessa puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Syyt liitolle ovat käytännölliset: Peter saa sodasta häälomaa ja mikäli hän kuolee taistelussa Katharina saa leskeneläkkeen.

Vastoin kaikkia odotuksia järkiavioliitto osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Ensitapaaminen on melko jäykkä, mutta pian Peter ja Katharina rakastuvat toisiinsa. Heillä on vain muutama päivä aikaa ennen kuin Peterin on palattava rintamalle, mutta se riittää. Katharina tulee raskaaksi ja hänestä ja vauvasta tulee Peterille keino selviytyä sodan yhä pahenevista kauhuista. Katharinalle vauva on konkreettinen muisto Peteristä ja helpottaa kestämään eron ikävää. 

Sodan pitkittyessä kirjeet kulkevat - harvakseltaan - tuoden hiukan lohtua. Suuren ja mahtavan Saksan piti voittaa helposti, mutta vuodet vierivät ja Peter joutuu yhä kauemmas Katharinasta ja Johanneksesta. Talvi iskee kimppuun, ruoka vähenee, kuolema niittää kavereita viereltä. Vain valokuva ja muistot auttavat Peteriä kestämään.

Katharinan isällä on vaikutusvaltaisia tuttavia, joten perheellä menee olosuhteisiin nähden hyvin. Heillä on ruokaa, vaatteita, lämpöä, iltamia. Pommitukset ovat ohimenevä haitta. Sota ei kuitenkaan lopulta ole armollinen kenellekään.

Faber sulki silmänsä. Hän ei tahtonut nähdä lentäjiä tai saada selville, olivatko he nähneet hänet. Hän peitti korvansa käsillään, mutta jylisevä pauhu porautui silti hänen päähänsä. Rukouksia virtasi hänen huuliltaan, yksi toisensa jälkeen, rukouksia hänen lapsuudestaan, kun hän seisoi kirkossa isänsä vieressä pieni käsi isän suuressa kourassa. Hän tahtoi mennä kotiin; paeta laakeripensasaidan taakse, puutarhaan, jossa maa ei järissyt. Hän avasi silmänsä, pikaisesti, ja näki lentokoneiden niittävän maata, tappavan miehiä, yli ja takaisin, yhtä järjestelmällisin ja perusteellisin liikkein kuin hänen isänsä ajoi nurmikkoa lauantai-iltapäivänä. 

(...) 

Katharina kiljaisi nähdessään ne. Valkoiset, kultakoristeiset kirjekuoret. Yksi hänen vanhemmilleen. Yksi hänelle. Hän avasi omansa jo alaovella. Kutsu illalliselle. Weinarteille. Hän halasi itseään ja juoksi ylös kertomaan äidilleen. 

Sitaateista saa pienen maistiaisen siitä, kuinka kirja vangitsee ristiriitaisuuksilla. Usein luvut menevät niin, että Peter ja Katharina esiintyvät vuorotellen. Mitä huonommin Peterin asiat ovat, sitä ylellisempää elämää Katharina viettää. On todella huikeaa ja äärimmäisen koskettavaa lukea näistä ääripäistä. toisaalla on Venäjän hyytävä talvi ja toisaalla Saksa, jossa suhteilla saa turkisvuoratut kengät ja minkkiturkin. Toisaalla ammutaan laihoja kuljetushevosia ja nälkiintyneitä koiria ruuaksi, toisaalla käydään illalliskutsuilla tai nautitaan kotona keittäjän tekemistä herkuista. 

Sopimus on kertakaikkisen pysäyttävä kirja. Yksi syy saattaa olla sen kerrontarakenteessa; tarina etenee pääosin dialogin varassa, pitkiä kuvailujaksoja ei ole oikeastaan ollenkaan. Kun henkilöt puhuvat toisilleen, olosuhteet ja tunteet tunkeutuvat lukijan iholle. Ne laittavat lukijan miettimään, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Ne muistuttavat, että toivottomissakin tilanteissa on aina toivoa. Mutta samalla korostuu se, että ihan kaikkeen ei rahakaan pysty.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja se on saanut lukijoilta kiitosta. Arvioita on  muun muassa Kirsin kirjanurkassa, Mari A:n kirjablogissa, Ullan Luetuissa Kirjoissa sekä Kirjoissa Niinan tapaan.  

Laitan Sopimuksen Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Saksa.

Lukuhaaste: Andrei Guljaški: Zahov ja 07

Andrei Guljaški: Zahov ja 07
Suomentanut Pertti Valtakari
Tammi 1967
244 s.

Pitkään etsiskelin sopivaa kirjaa Idän pikajuna - haasteeseen Varnan kohdalle. Sääntöjen mukaan hyväksyttävää olisi lukea yleensä Bulgariaan tai Mustallemerelle sijoittuva kirja, mutta halusin kuitenkin lukea Varnasta, jos löytäisin kaunokirjan. Ja löysinkin, tosin se piti tilata muualta koska HelMet-alueen kahdesta kappaleesta toinen on kadonnut ja toista ei lainata kirjastosta ulos. 

Andrei Guljaškin Zahov ja 07 on hauska ja vauhdikas jännäri, jossa idän ja lännen ykkösagentit ottavat mittaa toisistaan 1960-luvulla. Brittiläinen 07 lähetetään Varnaan nappaamaan Konstantin Trofimov, fyysikko jonka kerrotaan keksineen uuden hurjan sotilaallisen aseen. Varnassa 07 saa kannoilleen vanhan vihollisensa Zahovin, joka pyrkii selvittämään ja estämään 07:n suunnitelman. 

Kunnon vakoojatarinan tyyliin tässä on takaa-ajoja, salakuuntelua, valepukuja, vääriä henkilöllisyyksiä, huijaamista, hämäämistä, oveluutta... Siis kaikkea mahdollista! Lukijana on välillä vaikea valita puolensa, toivooko Zahovin vai 07:n onnistumista. Tosin minulle jäi hämäräksi se, mitä seuraamuksia olisi kumman tahansa "voitolla". Trofimov kiistatta keksi jotain, mutta ei kerrota onko hän myymässä keksintöään itään tai länteen, tai ymmärtääkö hän ollenkaan että salaiset palvelut ovat siitä kiinnostuneita.

Hän muistuttaa hymyinensä ammattipeluria, joka on saanut käsiinsä erinomaiset kortit. Sivupeilissä näkyy jatkuvasti vihreä kovakuoriainen. Vihreä kovakuoriainen kiitää hänen jälkeensä, seuraa hänen kintereillään. Miten typerää, naurettavan typerää! Pitävätkö ne häntä naiivina, että kuvittelevat tuollaisen jäävän häneltä huomaamatta? Bulgarialaisten valvontaelinten auto, niinpä tietenkin. Mutta mitäpä siitä! Hän ei ole rakennellut minkäänlaisia illuusioita, ei ole pettänyt itseään perusteettomilla toiveilla, että nuo täkäläiset eivät huomaisi kiltin Lefèvren naamion takana piilevää kepposta. Hänestä on paljon mielenkiintoisempaa silloin, kun peli pelataan avoimin kortein. Jukravie! Sillä lailla on paljon rehellisempää, vahvempi voittaa. 

Hän laskee nopeuden yhdeksäänkymmeneen. Vihreä koppakuoriainen vähentää välimatkaa, kasvaa. Se muuttuu vihreäksi kilpikonnaksi sivupeilin syvyydessä.

Maantie nousee. Sadan metrin päässä tulee näkökentän ulkopuolelle jäävä, jyrkästi oikealle taittava kaarre. Kaksi beige-väristen sormikkaiden suojaamaa kättä liimautuu ohjauspyörään, auto varaa itselleen koko keskiväylän. Hänen jalkansa siirtyvät tukea etsiessään samanaikaisesti kytkimelle ja jarrulle.

Lukeminen oli varsin hauskaa, tietysti jo senkin takia että 1960-luvun kieli on paikoin hupaisan vanhahtavaa. Ja asiat ja olosuhteet ovat erilaisia: auto kiitää hurjaa vauhtia kun se etenee sata kilometriä tunnissa. Tärkeintä on toki se, että tarina on vetävä kuljettaen lukijaa pitkin Eurooppaa ja aina Etelämantereelle saakka. Lukijana yllätyin ehkä eniten siitä, millaisia kikkoja agentit tekevät. Ajatella, mitä kaikkea on osattu jo 50 vuotta sitten!

Zahov ja 07 on yhdenlainen dekkarihelmi, harmi vaan että se ja muut Andrei Guljaškin teokset saattavat olla kirjastoissa varastoaineistoa. Sieltä niitä tuskin löytää kukaan muu kuin satunnainen lukija. Mutta kiitos lukuhaasteen, sain tämän käsiini ja olihan se vallan mainio kesäkirja.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Englanninkielinen alkuperäisteos Etta and Otto and Russell and James (2015)
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 s.

82-vuotias Etta jättää pöydälle kirjelapun ja lähtee kävelemään kohti merta. Sitä hän ei ole koskaan nähnyt, nyt hänen on pakko päästä rantaan. Jalassaan tukevat varsikengät hän suuntaa itään, edessään 3200 kilometriä tuntematonta. Matkaseurakseen hän saa ensin kojootin, loppumatkasta toimittajan. Toimittajan kanssa he ovat kohdanneet matkan alkupuolella, ja pikkulehdessä ilmestynyt juttu on tehnyt Etasta maankuulun. Itse hän ei sitä tiedä, sillä hän kävelee eikä pysähtele lukemaan lehtiä. Siksipä hän onkin hämmästynyt, kun ihmiset tunnistavat hänet, tarjoavat ruokaa, kannustavat. Matka merenrantaan on kuitenkin hänen matkansa, siihen eivät kuulu ihmisjoukot. 

Otto lukee Etan jättämän lapun ja ymmärtää. Tietenkin Etan oli lähdettävä. Otto kirjoittaa kirjeitä mutta ei tiedä mihin ne lähettää, siksi hän kasaa ne pöydälle Etalta saamiensa kirjeiden viereen. Odottaessaan Etan paluuta hän alkaa tehdä paperimassasta eläimiä, jotka vähitellen täyttävät koko pihan, naapurinkin pihan.

Naapurissa asuu Russell. Hän on lapsena tullut osaksi Oton perhettä, Otolle ylimääräiseksi veljeksi. Heidän ollessaan nuoruutensa kukoistuksessa Etta tulee kouluun opettajaksi, ja kolmikosta muotoutuu vuosien saatossa tiivis yksikkö. Kun Etta on lähtenyt kohti merta, Otto ei halua lähteä hakemaan häntä takaisin. Russell suuttuu ja lähtee yksin. Etta saa hänetkin ymmärtämään, miksi tämän täytyy jatkaa, miksi tämä ei voi palata kotiin. Russell ymmärtää myös, että hänelläkin on viimeinen tilaisuus tehdä se, mitä hän eniten haluaa. 

James on kojootti, joka kulkee Etan mukana. Se vahtii Ettaa, huolehtii että tällä on taskussaan lapu jossa on nimi ja omaisten tiedot, ihan siltä varalta että jonain päivänä Etta ei muistakaan. Niitä päiviä tulee aina välillä. James on yksinäinen sielu, joka myös ymmärtää Etan tarpeen tehdä tämä yksinäinen retki. 

Nyt kun Etta oli sukkasillaan, hänen jalkansa turposivat niin etteivät kengät mahtuisi niihin enää ikinä. Sitä paitsi kengät olivat joka tapauksessa rikki. Selvän teki, ajatteli Etta. Huomenna menen johonkin kaupunkiin ja hankin uudet. Selvän teki.

Sinä yönä hän nukkui sinapipellolla ja näki unta. Näki unta merestä. Ja veneistä ja pojista ja miehistä ja pojista, jotka vetivät vettä henkeen ja sylkivät sitä suustaan, ja meteli oli kova ja värit kovin kirkkaat, mutta ne tummuivat ja alkoi tulla pimeä eikä tämä ole naiselle sopiva paikka sinun on paras mennä matalaksi mennä ihan matalaksi, matalaksi, aina vain syvemmälle, ja vesi liplatti hänen jaloissaan ja nilkoissaan yllättävän lämpimänä, liplatti rytmikkäästi ja rauhoittavasti. Mutta en minä ole nainen, hän vakuutti itselleen. Olen vahva ja selviän kyllä.

Pidin kirjasta valtavan paljon, sen lämminhenkisestä ja rauhoittavasta tunnelmasta. Hahmot ovat sympaattisia, heistä on helppo pitää. Vaikka kirjassa on useampi keskeinen henkilö elämäntarinoineen, on juonen kulkua helppo seurata. Vaikka yhtäkkiä siirrytään aikatasolta toiselle, joskus hyvinkin kauas taakse- tai eteenpäin, pysyy lukija koko ajan selvillä siitä missä ajassa ja paikassa ollaan ja kenen/keiden kanssa. 

Ehdottomia suosikkikohtiani ovat ne, joissa kuvataan vaihtoehtoja. Oton puhelin soi eikä hän ehdi vastaamaan, jolloin hän herkeää kuvittelemaan kuka soitti, Etta soitti, tai Etalle on tapahtunut jotain. Hän miettii toinen toistaan hurjempia mahdollisuuksia, kunnes puhelin soi uudelleen. Tai kun sodan aikana Etta vastaa Oton kirjeeseen, kun meille kerrotaan paitsi se mitä Että kirjoitti myös se mitä hän ei kirjoittanut vaikka olisi voinut. 

Etta ja Otto ja Russell ja James toi mieleeni Harold Fryn odottamattoman toivioretken. Molemmissa vanhempi henkilö lähtee kävelemään koko maan halki, molemmista tulee tietämättään julkkis jonka matkantekoa suuri yleisö seuraa, molemmissa kirjoissa on koskettava ja lämmin tunnelma.

Kirjaa on luettu  ja ylistetty paljon, bloggarit ovat suorastaan rakastuneet siihen. Siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tuijata, Sivutiellä, Nannan kirjakimara, Kirjakaapin kummitus ja Kirjojen keskellä.

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento
Johnny Kniga 2015
288 s.

Sibelius-juhlavuosi jatkuu, ja ilokseni huomasin että myös rouva Sibelius on saanut huomionosoituksen, kirjan. Harmi vaan, että kirjassa on tyydytty kokoamaan yhteen aiemmin julkaistua. Koska olen lukenut paljon sekä Sibeliuksen lähipiiristä että Järnefeltin perheestä, ei kirja tarjonnut minulle mitään uutta. Näin ollen se oli pieni pettymys.

Odotin, että kirja olisi tuonut esiin uusia puolia Aino Sibeliuksesta. Painettujen lähteiden lisäksi Kirves on hyödyntänyt Sibeliusten tyttärentyttären Marjatta Kirveen haastattelua. Kuitenkin minulle jäi "oppikirjamainen" tuntu; Ainon sanotaan olleen jonkinlainen tai tehneen jotain, sitten sanottu vahvistetaan viitteellä. Mukana on todella paljon pätkiä kirjeistä, kirjesitaatit ovat melko pitkiä, ne vievät useimmiten noin puolet sivusta. Vajaan kolmensadan sivun aikana on liki 700 viitettä, se on mielestäni hurjan paljon. Ikävä kyllä jää olo, että kirjailijalla itsellään ei ole sanottavaa, ei mitään lisättävää, ei tulkintoja. Kirjassa vain toistetaan asioita, joista joku muu on aiemmin kirjoittanut.

Minulle jäi myös sellainen fiilis, että Aino Sibeliuksesta kertovassa kirjassa Aino Sibelius on sivuhenkilö. Kovin usein häntä kuvataan miehensä kautta:

Janne oppi kirjeiden kautta tuntemaan tulevan vaimonsa luonteen. Itselleenkin ihmeeksi hän oli Ainon tavattuaan omien sanojensa mukaan muuttunut immuuniksi toisille naisille.

(...)

Janne tiedosti varhain morsiamensa erityislaadun, Aino oli suorastaan taivaallinen ilmestys muihin naisiis verrattuna. Aino edusti hänelle naiseuden äärimmäistä puhtautta, jota hän vaati rakastetultaan.

(...)

Jannelle Ainon rakkaus oli muodostunut suoranaiseksi elinehdoksi. Tuntuu, että ilman Ainoa ja hänen hyväksyntäänsä Jannea ei olisi ollut olemassakaan. 

(...)

Janne iloitsi siitä, että Aino halusi olla mukana miehensä luomistyössä ja tukea häntä silloinkin kun säveltäminen ei sujunut toivotulla tavalla. 

Ehkä enemmällä sivumäärällä olisi saatu Ainosta monipuolisempi kuva. Nyt hänen lapsuutensa ohitetaan tyystin eikä nuoruusajastakaan ole juuri muuta kuin rakastuminen ja kihlautuminen. Aikuisuutta määrittää poissaolevan miehen kaipuu, stressi raha-asioista ja terveysongelmat. Kirja nojautuu liikaa kirjeisiin; tuntuu kuin Aino olisi vain istunut kotona odottamassa miehen paluuta maailmalta. Mitään emme saa tietää ajasta, jonka Sibeliuksen viettivät yhdessä. Janne on poissa ja kirjeet sinkoilevat, sitten hän tulee kotiin, hups vaan Aino on taas raskaana ja Janne maailmalla. Todellakin tällainen kuva tulee, että mies piipahti kotona ja lähti taas, aivan kuin he olisivat olleet koko avioliittonsa ajan erillään satunnaisia lyhyitä ajanjaksoja lukuunottamatta.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia siinä on, muun muassa sellainen että Jeanin viftausreissu saattoi tarkoittaa viiden päivän känniputkea. Silti, Ainon rooli kirjassa jäi minun mielestäni aivan liian ohueksi ja yksipuoliseksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta Mentula ja Mai Laakso, he ovat tykästyneet siihen huomattavasti minua enemmän.  

Dekkariviikko: Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Dolores Redondo: Näkymätön vartija
Espanjankielinen alkuperäisteos El guardián invisible (2013)
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
476 s.

Näkymätön vartija aloittaa Baskimaan murhat - sarjan. Se ei kuitenkaan ole perinteinen dekkari vaan pikemminkin sukuromaani, jossa suvun asioita puidessa selvitetään samalla rikosta. 

Amaia Salazar on kotikylästään paennut poliisi, joka joutuu palaamaan juurilleen selvittämään murhasarjaa. Teinityttöjä löytyy kuristettuina, ruumiit aseteltuina kuin poseeraamaan. Kuka kylvää kuolemaa kylässä, jossa mytologia ja uskomukset ovat vahvasti esillä? Ovatko kauheat teot ollenkaan ihmisen tekemiä?

Tutkimukset nostavat pintaan Amaian muistoja omasta traagisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Mielenterveysongelmainen äiti on aina kohdistanut vihansa Amaiaan, jopa pahoinpidellyt tätä. Amaia on koko ikänsä kärsinyt tästä samoin kuin ongelmallisesta suhteensa etenkin Flora-sisareensa. Paluu synnyinseudulle aiheuttaa sen, että Amaia ei enää voi paeta menneisyyttään, vaan joutuu kohtaamaan kipeät asiat. Kohtaaminen on todella raju.

"Sitä sinä et koskaan tule saavuttamaan", hän kuiskasi hiljaa.

Ei, tytöt eivät olleet pyhimyksiä, he eivät uhraisi itseään nöyrästi alistuen, vaan murhaajan oli riistettävä heiltä henki ja anastatteva heidän sielunsa väkipakolla. 

Amaia poistui Santiagon kirkosta ja käveli hitaasti pihalle. Pimeys ja hyytävä kylmyys olivat autioittaneet kylän keskustan siitä huolimatta, että oli vasta alkuilta. Hän vaelsi hetken kirkon puutarhassa ihaillen jättimäisiä puita, jotka kilpailivat pituudessa kirkontornien kanssa. Hän jäi pohtimaan outoa tunnetta, jonka tyhjät kadut saivat hänessä aikaan. 

Lukukokemus ei ollut ollenkaan tavanomainen. Alussa tykkäsin kirjasta tosi paljon, jossain kohtaa kuitenkin tuli tunne, että nyt menee liikaa jaaritteluksi. Ehkä Engrasi-tädin tarot-kortin esiintyivät liian tiheästi minun makuuni. Sitten kuitenkin kirja imaisi taas mukaansa, ja lopputulema on että pidin siitä paljon.

Tuntuu, että nykyään kaikissa dekkareissa pitää olla päähenkilönä poliisi, jolla on kosolti henkilökohtaisia ongelmia. Niin tälläkin kertaa, mutta Näkymättömässä vartijassa ongelmat ovat hyvin poikkeuksellisia ja lukijan yllättäviä. Menneisyys vaikuttaa Amaiaan tavalla, joka hätkäyttää lukijaa. 

Menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat tarinassa toisiinsa intensiivisesti. Tunnelma on suorastaan käsinkosketeltava, etenkin kun Amaian perhe tulee osaksi rikostutkintaa. Vuosien takaiset kaunat ja yhä kytevät kipupisteet koskettavat lukijaa. Ei voi kuin hämmästellä, miten Amaia selviytyy keskellä repiviä ristiriitoja, joita hän joutuu kokemaan sekä puolisonsa, sukulaistensa että kollegoidensa kanssa. 

Kirjasta julkaistaan yhteispostaus, jossa ovat omani lisäksi mukana blogit Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan ruokalista ja Nenä kirjassa.

 

Dekkariviikko: Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Den stumma flickan

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Den stumma flickan
Norsteds 2014
445 s.

Den stumma flickan on ilmestynyt juuri suomeksi nimellä Mykkä tyttö. Kirjaston varausjono oli (ja on edelleen) toivottoman pitkä, sen sijaan ruotsinkielinen oli hyllyssä niin oli helppo valita kumman luen :) 

Dekkariviikon toinen kirja jatkaa psykologi Sebastian Bergmanin, hänen tyttärensä Vanjan sekä muiden murharyhmäläisten tutkimuksia. Tällä kertaa ryhmä saa selvitettäväkseen useita raakoja haulikkomurhia. Yllättäen selviää, että yhdellä rikospaikalla on ollut joku muu, joku joka selviytyi. Henkiin jää 10-vuotias tyttö, tyttö joka traumatisoituu niin että lakkaa puhumasta. Poliisilla on kova työ päästä murhaajan jäljille ajoissa, tämän jahdatessa ainoaa todistajaa. 

Hon hade vaknat flera gånger, men hela tiden lyckats somna om, intalat sig själv att det fortfarande måste vara natt. Även om det inte var det, vad skulle hon ute att göra? Vart skulle hon ta vägen? Det var här hon skulle vara nu.

Kylan var inte längre så kall. Hon kände sig bättre. I skydd av mörkret hade hon lyckats flytta in mer av sig. Krympt på utsidan och växt inuti. Helst ville hon helt glömma att det fanns något utanför henne själv. Hon låg kvar med knäna uppdragna mot hakan. Hur länge visste hon inte. Men till sist var hon tvungen att se till kroppen utanpå.

Kirja jatkaa tuttua, tasaisen kovaa Hjorth & Rosenfeldt - laatua. Itse asiassa sarja vain paranee edetessään. Tässä osassa kaikki murharyhmäläiset saavat hahmoina lisää syvyyttä, varsinkin Sebastian Bergmanista paljastuu uusia ulottuvuuksia. 

Pidin tarinan yllätyksellisyydestä. Tietenkin dekkareissa usein ollaan aluksi väärillä jäljillä ja epäillään vääriä henkilöitä. Den stumma flickan kuitenkin yllättää useita kertoja, loppuun asti. Lukija on tyytyväinen ratkaisuun kunnes tapaus saa vielä yhden käänteen, joka muuttaa taas koko asetelman.

Sarja on ollut alusta asti yksi suosikeistani. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät pelottavia. Ne ovat loogisia ja tuntuvat täysin mahdollisilta. Murhat ovat verisiä mutta väkivallalla ei mässäillä. Lisäksi mukana on aina inhimillinen juonne, tietysti etenkin Bergmanin hahmossa mutta myös muissa. 

Paras piirre sarjassa on kuitenkin uskottavuus. Etenkin tässä viimeisimmässä osassa on aika huikeaa, miten tarkasti ja vakuuttavasti tekijät kuvaavat pelokkaan 10-vuotiaan sisäistä maailmaa. Lukija imetään mukaan luolaan, majaan, auton takapenkille, tyttöä piinaaviin ajatuksiin. 

Den stumma flickan ilmestui Ruotsissa viime vuonna joten tässä voi vähitellen alkaa vartoilla seuraavaa osaa... :)

Dekkariviikko: James Church: Korealainen kuurupiilo

James Church: Korealainen kuurupiilo
Englanninkielinen alkuperäisteos A Corpse in the Koryo
Suomentanut Aura Nurmi
Atena 2015
344 s.

Dekkariviikolle varasin kolme kirjaa, mutta eihän lukulistani pitänyt ollenkaan. Kun käy joka päivä jossakin kirjastossa, tarttuu usein mukaan herätelainoja. Niin kävi taas. Korealainen kuurupiilo houkutteli lähtemään mukaan tarkastaja O:n seikkailuihin.

Pakko sanoa heti alkuun, että kirja oli aika kova pettymys. Odotin paljon, paljon enemmän. Lähtökohdat ovat mainiot: Pohjois-Korea, maa josta moni tietää vain vähän sekä omituinen murha, jonka selvittäminen tulee olemaan erityisen hankalaa. Korruptiota, vaikenemista, välinpitämättömyyttä, salakuuntelua.

Mutta. Mielestäni kirja on dekkariksi erityisen tylsä. Ruumiita tulee, mutta ne ovat täysin sivuosassa. Tarkastaja O ei pääse tutkimuksissaan yhtään eteenpäin, sen sijaan hän liikkuu paikasta toiseen törmätäkseen aina samoihin tilanteisiin ja henkilöihin. Pari kertaa se toimisi, mutta ei kolmea ja puolta sataa sivua. Lukiessa tulee tympääntynyt olo: taas O miettii, miksi hotellin vastaanottovirkailija tietää kuka hän on vaikka hän ei ole esittäytynyt; taas O on hengenvaarassa; taas häntä juoksutetaan sinne tänne. Itse rikos jää täysin taustalle kun kuvataan kuinka juna ei kulje moneen päivään, kuinka O:n asunto on taas pengottu ja niin edelleen. Lisäksi mukana on kytköksiä esimerkiksi Suomeen ja Japaniin, mutta ainakin minulle jäi epäselväksi, mikä niiden merkitys oli. Etenkin Suomi-kohdat tuntuivat melko irrallisilta, suorastaan täytteeltä.

Poskeni alkoi olla tunnoton, silmä oli turpoamaan päin. Aloin kyllästyä tähän meininkiin. Pak oli sanonut lähettävänsä minut pois Pjongjangista, jotta olisin turvassa. Kaupunkipahanen, jossa sai ensin kapulasta päähän ja sitten nyrkistä naamaan, ei vastannut käsitystäni turvallisesta paikasta. Mitä helvettiä Pak oikein ajatteli käskiessään minun pysyä loitolla Kangista ja työntäessään hetkeä myöhemmin minut hänen syliinsä?Jos hän tiesi tekeillä olevan jotain suurta, miksei hän kertonut? Ehkä olisi pitänyt tehdä niin kuin hän halusi ja erota. Tihrustin ylläni häälyvää rumaa naamaa. Ei, en halunnut erota, halusin hoitaa tuon tyypin jalan pois rintani päältä.

Kirja toiminee paremmin, jos sitä ei lähesty dekkarina vaan kuvauksena Pohjois-Koreasta. Tosin siinäkin se on melko yksioikoinen. Kaikki kerrotaan vain O:n - eli viranomaisen  - näkökulmasta, joten tavallinen kansa ja arki jää kokematta. Se, että kaikki ovat ostettavissa ja keneenkään ei voi luottaa ei tuo mitään uutta mielikuvaan Pohjois-Koreasta. Toisaalta ne ovat tyypillisiä missä tahansa dekkarissa, maasta riippumatta. 

Olisin siis kaivannut kirjaan rutkasti lisää jännitystä ja toimintaa, vähemmän päämäärätöntä sinkoilua kaupungista toiseen. Olisi myös ollut kiva päästä syvemmälle henkilöhahmoihin, nyt vain O saa enemmän kuin pintakerroksen. Harmittaa, sillä tämä oli kirja josta olisin halunnut pitää. Eiköhän se kuitenkin kannattajansa löydä. 

Korealainen kuurupiilo on jakanut mielipiteitä: Elegia viihtyi kirjan parissa melko hyvin, Kirjahilla on kahden vaiheilla ja Pauliina pettyi.

Kuittaan tällä Kirja joka maasta - haasteesta Pohjois-Korean.

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

David Suchet & Geoffrey Wansell: Hercule Poirot ja minä
Englanninkielinen alkuperäisteos Poirot and Me (2013)
Suomentanut Sirpa Parviainen
Minerva 2015
379 s.






Hercule Poirot on taas ilonamme perjantai-iltaisin, ratkomassa mysteerejä omaan ihastuttavaan tapaansa. Hauska sattuma että kirjaston varausjono eteni kohdalleni ja sain tämän uutuuskirjan luettavaksi.

Monille Hercule Poirot on yhtä kuin David Suchet. Hän on visualisoinut pienen belgialaisen salapoliisin ja tehnyt sen erinomaisella tavalla. Poirotia on esittänyt muutama muukin mutta heidät on taidettu unohtaa. 

Suchet esitti Poirotia 24 vuotta tehden 70 jaksoa tv-sarjaa. Ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kirjassa hän kertoo jatkuvasta epävarmuudesta, kun sarjaa kuvattiin yksi tuotantokausi kerrallaan eikä edellisen päättyessä ollut lainkaan varmaa, seuraako jatkoa. Hän heitti mielessään hyvästit Poirotille useita kertoja, vaikka koko ajan toivoikin saavansa jatkaa. Hänen haaveensa oli saada kuvattua kaikki Poirot-tarinat, ja niin kävi - yhtä lukuunottamatta. Puuttuva tarina oli lyhyt novelli, joka oli kertakaikkiaan mahdoton sovittaa tv-sarjan jaksoksi. 

Pidän siitä, kuinka Suchet puhuu Poirotista ystävänään. Hän kuvailee, mitä vaadittiin että hän löysi Poirotin tavan kävellä, että hän oppi tuntemaan tämän mieltymykset, että hänestä tuli kameran edessä Poirot. Aika ajoin hän otti yhteen tuotantoväen kanssa, koska nämä halusivat Poirotin tekevän tai sanovan jotain, mikä Suchetin mielestä oli täysin poissuljettua. Ei, Poirot ei koskaan huutaisi Hastingsille kentän yli, ei, hän mieluummin kävelisi pitkän matkan huonossa säässä kuin alentuisi korottamaan ääntään. Katsojien iloksi Suchet voitti kädenväännöt ja sai tehdä Poirotista juuri sellaisen kuin mikä hänestä tuntui oikealta.

Kesäpäivä oli kuuma, kun muutuin jälleen Hercule Poirot'ksi, tällä kertaa kesäkuun lopussa vuonna 1989. Kaivauduin takaisin toppauksiin ja hänen moitteettomiin vaatteisiinsa elvyttääkseni suhteeni pikkumieheen, joka oli sipsutellut elämääni, vienyt jalat altani ja tullut minulle niin tärkeäksi.

(...)

Ennen kuin astuimme Jeffin kanssa katsomaan studioon rakennettua uutta asuntoa, pysähdyin ja astuin hahmooni, jotta voisin katsoa sitä Poirot'n silmin. Onneksi tein niin, sillä kun astelin lavasteisiin, olin kyynelten partaalla. Se oli niin täydellinen Poirot'lle. Joka ikinen pieni yksityiskohta oli täsmälleen oikein hänen muotoilemastaan bonsaipuusta aina takanreunuksella seisovaan kelloon saakka ja aitoon art deco - tyyliin kulmikkaista huonekaluista oransseinen verhoiluineen aina kromattuihin sivupöytiin saakka. Siinä oli juuri sitä pikkutarkkaa symmetriaa, jota Poirot olisi halunnut siinä olevan. Poirot'lla oli taas oma koti.

Voi tuota lämpöä, jota Suchetin muistoista ja kokemuksista välittyy! Poirot on ollut hänelle hyvin merkityksellinen hahmo, mutta se ei ole ominut häntä kokonaan. Pitkin kirjaa hän kertoo teatteri- ja elokuvatöistä, joita on tehnyt tv-sarjan kuvaustauoilla. Vaikka moni on mennyt teatteriin katsomaan "Poirotia", ovat muut työt olleet hänelle tärkeitä. Suchet painottaa olevansa luonnenäyttelijä, joka - niin paljon kuin Poirotista pitääkin - ei halua olla yhden hahmon vanki. On hauska lukea hänen riemuaan kun hän on saanut esittää niljakkaita roistoja.

Miinusta tulee hiukan sekä alkuperäistekstille että suomennokselle. Suchet kertoo lyhyesti kaikista jaksoista, yleensä kappaleen tai pari, harvemmin enemmän kuin pari sivua. Tarinat, henkilöhahmot ja näyttelijät vilisevät ohi sellaista vauhtia että on vaikea pysyä mukana. Onneksi hän palauttaa mieliin etenkin näyttelijöistä, että missä he ovatkaan tavanneet tai mitä töitä tehneet yhdessä aiemmin.Mietin, onko ollut välttämätöntä nimetä kaikki jaksot ja niiden tärkeimmät näyttelijät. Jos kyllä, niin olisiko kirjan sivumäärää voinut kasvattaa niin että tahti olisi ollut rauhallisempi. Välissä tuntuu kuitenkin olevan aika paljon toistoa, etenkin alkupuolella joka luvussa tuodaan esiin epävarmuus sarjan jatkosta, perheen taloudellinen tilanne ja Suchetin palava halu filmata kaikki Poirot-tarinat.

Suomennoksen ongelma on kieli. Kovin monta kertaa jouduin pysähtymään ja lukemaan lauseet useampaan kertaan, en siksi että ne olisivat olleet niin hienoja vaan siksi, etten ollut varma ymmärränkö. Liian monet lauseet ovat joko liian pitkiä tai tungettu ylitäyteen asiaa. Tyyliin: "Alun perin Seikkailevan jälkiruoan nimellä vuonna 1960 Englannissa julkaistu Kuninkaallinen rubiini alkaa Poirot'n riemuitessa saadessaan viettää joulua kaksin tarkoin valitun belgialaisen lempisuklaarasiansa seurassa." Tai: "Kuolleen miehen peili julkaistiin ensimmäisen kerran kirjana Särkyneen peilin arvoitus - nimisessä kokoelmassa vuonna 1937, vaikka se olikin vain laajennettu versio Toisesta kutsusta, joka julkaistiin ensin aikakauslehdissä nimeltä Ladies' Home Journal ja The Strand vuonna 1932." Todella paljon on virkkeitä, joissa päälauseen lisäksi on vähintään kaksi joka- tai jonka - sivulausetta sekä lisäksi kun- tai joku muu sivulause. Mielestäni tällaiset "ketjutukset" olisi voinut jakaa kahdeksi erilliseksi virkkeeksi. Ylipitkiä tai kankeita lauseita oli minun silmääni liikaa, mutta varmasti on paljon lukijoita joita ne eivät häiritse lainkaan.

Suuriin odotuksiini nähden kirja oli pieni pettymys mutta ei missään tapauksessa heikko. Suchet tuntee niin voimakkaasti että se välittyy tekstistä lukijalle ja saa lukijan jännittämään ja iloitsemaan hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Kirjassa on monia kohtauksia ja yksityiskohtia joita voi sanoa helmiksi.

Hercule Poirot ja minä on kyllä aika lailla pakollista ja pääosin nautinnollista lukemistoa kaikille tv-sarjan ja kirjojen ystäville. Bloggareista sen ovat lukeneet muun muassa Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Pauliina.

 

Juoksemassa: Tukholman maraton 2015

Jos et jaksa syvällisempiä analyysejä niin tässä tärkein: pääsin maaliin! 

Lähtökohdat olivat aiempia vuosia huonommat. Pitkiä lenkkejä oli ehkä liian vähän, helmikuu tuhraantui lähes kokonaan sairasteluun, huhti-toukokuun vaihteessa vatsatauti vei viisi päivää, lisäksi toukokuun kaksi ensimmäistä viikonloppua kului muuttaessa paikkakunnalta toiselle. Viime kuukausiin on siis mahtunut monenlaisia stressitekijöitä. 

Lauantaina 30.5 suuri joukko innokkaita juoksijoita kokoontui Tukholmaan. Sää oli karsea mutta huimapäät lähtivät urheasti taipaleelle. Puoliltapäivin alkoi sade, joka vaihteli tihkun ja kaatosateen välillä koko iltapäivän. Myrskyisä tuuli puhalsi, tuntui että suuren osan matkasta vastaan eikä juuri ollenkaan myötäisenä. Tuntemus johtunee siitä, että kuntoni ei kertakaikkiaan riittänyt vastatuuleen juoksemiseen. Monia muita se ei haitannut, facebookin juoksuryhmiä lukiessa huomaa ennätysten paukkuneen. 

 

Lähtöön aikaa yksi tunti.

Sää verotti voimia jonkun verran, mutta epäilen ettei kuntonikaan ollut ollenkaan sitä mitä pitäisi olla. Aiemminkin on käynyt niin, että jossain kohtaa pohkeissa painaa mutta se menee ohi. Niin kävi tälläkin kertaa, tosin jouduin aloittamaan lyhyet venytystauot jo kahdeksan kilometrin kohdalla, niitä jatkoin noin kahdeksaantoista kilometriin jolloin tuntemukset menivät ohi. 

Kympin kohdalla olin varma etten pääse maaliin. Tuntui, etten jaksa vastatuulessa juosta edes tasamaalla. Olin varma, että joko keskeytän tai minut vedetään pois radalta. Manasin kaverille, että mitä teen täällä kun olen näin huonossa kunnossa. Loivissakin ylämäissä kävelin. Viimeisellä kolmellakympillä kävelin varmaan puolet matkasta. Puolimatkassa olin pari minuuttia alle kolmen tunnin, ja pelkäsin että rata vedetään edestäni kiinni aivan kuten viime vuonnakin. (Silloin tosin olin alle kuuden tunnin vauhdissa, enkä vieläkään ymmärrä miksi en saanut jatkaa loppuun.) Katselin järkkäreitä mutta kukaan ei ollut radan varressa teippirullan kanssa. Mietin, että oliko säällä tekemistä asian kanssa, oliko ajatus että antaa mennä kaikkien ketkä uhmaavat tuulta ja sadetta. 

 

Toinen kaverini oli kannustamassa matkan varrella useassa kohdassa. 28 kilometrin kohdalla hän kysyi, aionko jatkaa maaliin asti. Sanoin että jos minua ei komenneta pois niin aion. Siinä kohtaa matkaa oli takana jo kaksi kolmannesta. Olin etukäteen jakanut matkan osiin: kymmenen kertaa neljä kilometriä ja sitten enää pari maaliin. Ajattelin, että aina jaksan yhden neljä kilsaa. Vaikka kävelin paljon, niin yllättävän nopeasti matkamittarin numerot vaihtuivat.

37 kilometrin kohdalla kysyin kaverilta, ehditäänkö kävellen klo 19 lähtevälle laivalle vai pitääkö tilata taksi. Hän sanoi että ehditään, tulen olemaan maalissa ennen kuutta. Mietin miten käy, olin jo kovin väsynyt ja tuuli aina vaan vastainen. Kaverini oli vielä 41 kilometrin kohdalla ja käveli kanssani stadionin nurkille. Siinä hän silitti käsivarttani ja sanoi että upea suoritus siinä säässä vaikean talven jälkeen. Maalissa oli aika epätodellinen olo, sittenkin, sittenkin pääsin maaliin! Kaveri kun tuli halaamaan niin itku tietysti tuli. 

 

Maratonmitali numero 2

Tiukille se lopulta meni. Lähtöryhmäni starttasi klo 12.10 ja virallinen loppuaika oli 5.45,59. Maaliin tultuani meillä oli siis tunti aikaa laivan lähtöön. Ja piti vielä hakea varustekassini ja kävellä satamaan. Siinä fiilistellessä menimme vikaan. Viittä vaille puoli seitsemän kaveri sanoi, että nyt muuten ollaan menossa johonkin ihan muualle kuin satamaan. Pysäytimme ohikulkijan kysyäksemme neuvoa, mutta hän ei puhunut englantia. Mukanamme ollut kartta oli juoksureitistä, ei siinä näkynyt katujen nimiä... Lähdimme takaisinpäin ja kohtasimme onneksi toisen ohikulkijan. Hän neuvoi meille suunnan, ja menimme niin lujaa kuin kipeillä jaloilla päästiin. Olimme matkatoimiston luukulla hakemassa hyttiavaintani aivan viime tingassa, varttia vaille seitsemän. Kiirehdimme laivaan, portilla oli kaksi miestä tuijottamassa kelloa, toinen kuului sanovan ettei enää montaa pitäisi tulla. En tiedä, odotettiinko kaikkia, muutama hyttiavain tiskille vielä jäi. Ehdin kysyä matkalla, että mitä jos emme ehdi laivaan. Olisimme joutuneet käyttämään kaverini luottokorttia ja hakeutumaan hotelliin yöksi, ja sitten aamulla toisella laivalla Suomeen. Onneksi ennätimme siihen laivaan mihin piti, ja onneksi laivan suihkusta tuli lämmintä vettä. Maalialueella en ehtinyt vaihtaa kuivia vaatteita, vedin vaan kuivan takin märkien paitojen päälle. Lenkkaritkin olivat litimärät, varpaiden iho ryppyinen. Mitä muuta voi olettaa, kun ne ovat hautuneet tuntikausia märissä sukissa ja kengissä...

Kaksi vuorokautta maaliintulon jälkeen.

Laivalla totesin ansainneeni lonkeron. Yhdestä tuli toinen ja ilonpito jatkui noin aamukolmeen :) Sunnuntaina aamupäivällä rantauduimme Helsinkiin ja siitä suuntasin lähijunalla ja bussilla kotiin, väsyneenä mutta onnellisena.

Tämäkin reissu opetti paljon. Bodom Traililla huomasin, etten jaksa juosta ylämäkiä. Nyt huomasin, etten jaksa juosta vastatuuleen. Ensimmäisellä kympillä, kun juoksin yhdessä kavereiden kanssa, syke oli koko ajan yli 170. Nyt on siis korkea aika aloittaa peruskunnon kehittäminen ihan alusta, leikkiä etten ole koskaan juossut yhtään. Koska syke ei laske eikä peruslenkkien vauhti kasva, on palattava perusasioihin. Tarkoittaa sitä, että elokuussa aloitan lenkit kävellen ja juosten, ihan siitä että 1-2 pylväänväliä kävellen, 1-2 juosten, 1-2 kävellen ja niin edelleen. Ja todella pikkuhiljaa kasvatan juoksun osuutta, pylväsväli kerrallaan. Elokuun alusta vuoden loppuun teen tällaisia peruskuntolenkkejä ja lisäksi kaksi salitreeniä viikottain. On saatava lisää sekä lihasvoimaa että -kestävyyttä. Niiden ja peruskunnon kasvaessa ehkä juoksutekniikkakin paranee. Vetotreenit saavat olla satunnaisempia, toki niitäkin täytyy välillä tehdä ihan vaan mielenvirkistykseksi. 

Elokuussa alkaa uusi treenikausi mutta en aio unohtaa liikuntaa kesäksi. Palauttelen ainakin tämän viikon, sen jälkeen aloitan rauhallisen kävelyn ja pyöräilyn. Pyöräily etenkin kiinnostaa, koska siten saan tutustuttua uuteen kotikaupunkiin ja näen muutakin kuin sen mitä lähijunan tai bussin ikkunasta näkyy. Kaverini siirsi oman osallistumisoikeutensa ensi vuodelle, joten taitaa käydä niin että 4.6.2016 minut nähdään taas Tukholmassa, sillä kertaa ehkä jonkinlaisen aikatavoitteen kanssa...