Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
Englanninkielinen alkuperäisteos The Puppet Boy of Warsaw (2013)
Suomentanut Anna Lönnroth
WSOY 2015
362 s.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu massoittain kirjoja, ja lisää ilmestyy melkeinpä liukuhihnalta. Eva Weaverin Jacobin takki kiinnitti huomioni erikoisella aiheellaan. Teini-ikäinen Mika perii isoisältään Jacobilta salaperäisen takin, takin johon on ommeltu salataskuja, ja niiden sisään salataskuja, taskuja joihin isoisä pystyi piilottamaan elämänsä tärkeitä asioita. 

Mika löytää yhdestä taskusta käsinuken, toisesta avaimen, ja lukitusta ruokakomerosta monta nukkea lisää, osa valmiita ja osa kesken. Pienestä huoneesta tulee hänen pakopaikkansa Varsovan ghetossa, nälän ja väkivallan varjossa. Serkkunsa Ellien kanssa Mika järjestää nukketeatteriesityksiä ensin heidän perheilleen, sitten naapureilleen, tilauksesta syntymäpäivä- ynnä muilla juhlilla, orpokodilla... Kaikkialla esitykset tuovat iloa ja naurua, vain hetkeksi mutta kuitenkin. Kunnes eräänä päivänä natsisotilas näkee Mikan nukkeineen ja vie tämän esiintymään sotilastovereilleen ja natsiupseereille.

Alkaa kaksijakoinen aika Mikan elämässä. Esiintyminen natseille tarkoittaa ylimääräistä leipäpalaa, joskus hilloakin. Samalla se tarjoaa tunteen petturuudesta ja voimattomuudesta. Ja järkyttää: miksi karuselli pyörii ja ihmiset jatkavat elämäänsä, vaikka vieressä nälkä ja taudit tappaavat juutalaisia. Pääsy muurien ulkopuolelle antaa Mikalle myös pelottavan mahdollisuuden kuljettaa takin alla pieniä lapsia vapauteen.

Meille aukeni loputtomia mahdollisuuksia, ja tunsin itseni iloiseksi ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun meidät oli suljettu ghettoon. Nauroimme ja kikatimme ja taistelimme siinä pienessä, pölyisessä verstaassa. Paljastin Ellielle takinkin salat, isoisän takki suojeli meitä molempia ja nukkien seura auttoi meitä hetkeksi unohtamaan aikuisten maailman. Maailman, jossa ihmiset saattoivat keksiä vastenmielisiä asioita, kuten gheton juutalaisille. Maailman, jota emme kyenneet ymmärtämään. 

Kun olemme seuranneet Mikan elämää ja tiedämme minne hän päätyi, näkökulma vaihtuu saksalaissotilas Maxiin. Max on kuljettanut Mikaa esiintymään ja takaisin ghettoon. Hän on jossain määrin kiintynyt Mikaan, joka on iältään lähellä hänen poikaansa. Pahimpina hetkinä hän pyrkii auttamaan Mikaa. Sota erottaa heidät, mutta Max saa Mikalta yhden nukeista. Tuo nukke kulkee Maxin mukana vankileirille Siperiaan ja pitkälle matkalle takaisin Saksaan. 

Jokin osui hänen jalkaansa, ja viiltävä kipu palautti hänet tajuihinsa. Hämärässä hän näki ohuen puunrungon ajelehtivan muutaman metrin päässä. Hän saavutti sen muutamalla epätoivoisella vedolla ja tarttui siihen. Yhdessä rungon kanssa hän kellui tulvivan joen mukana eteenpäin monta kilometriä. Aamun sarastaessa Max huomasi ajautuneensa lähemmäs rantaa, ja ponnisti itsensä lopulta reunemmas. Hän kompuroi rantapengertä ylös kiroillen ja ravisteli itseään kuin koira. Kun hän oli kuoriutunut vaatteistaan ja vetänyt prinssin ulos takintaskusta, hän henkäisi: nuken paperimassapää oli lytistynyt ja osa väreistä oli lähtenyt valumaan. Vaatteiden kuivumiseen meni päiväkausia, ja yhtä kauan meni Maxilta nuken pään muotoilemiseen takaisin entiseen muotoonsa.

Vuosien kuluessa nukke päätyy Maxin lapsenlapselle, joka kiinnostuu sen historiasta. Mistä nukke on tullut ja mitä kaikkea se on nähnyt? Onko nukkemestari vielä elossa?

Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin sekä Mikan että Maxin näkökulmasta. Ei tosin samaa vaihetta; Max pääsee esiin sodan loppuvaiheissa, antautumisen jälkeen, karjavaunussa matkalla vankileirille. Voittajasta on tullut häviäjä, ja hän joutuu kohtaamaan Siperian kaikessa sen ankaruudessa. Vapauduttuaankin hän on muistojensa vanki, eikä elämä ole enää koskaan sama. Sitä se ei ole Mikallekaan, joka elää vapaudessa mutta joka joutuu kohtaamaan nuket ja niiden kantamat muistot vielä kerran.

Mielestäni Jacobin takki on koskettava, kaunistelematon kuvaus sodasta ja sen vaikutuksesta tiettyihin yksilöihin gheton muurin molemmilla puolilla. Nuket ja nukketeatteri tuovat siihen hetkellistä iloa, jottei lukija uuvu hivuttavaan nälkään ja haiseviin ruumiskasoihin. Liikuttavinta on lukea Mikan osuutta, sitä kuinka hän teini-ikäisenä ottaa valtavan vastuun etenkin lasten viihdyttämisestä, kuinka hän hyväksyy että tässä sodassa hänen roolinsa on olla nukkemestari, kuinka hän uhmaa sotilaita ja ulkonaliikkumiskieltoa viedäkseen kulloisenkin esityksen loppuun. 

Vaikka toiseen maailmansotaan liittyviä romaaneja on ties kuinka paljon, tässä oli taas yksi tarina joka ehdottomasti ansaitsi tulla kerrotuksi. Vähän kritisoin suomennoksen nimeä, isoisästä käytetään niin harvoin Jacob-nimeä että kun nimi välillä esiintyi niin hetki piti miettiä että kuka olikaan Jacob.

Jacobin takki on luettu myös Lillin kirjataivaassa sekä Kirjarepussa. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteen Puolaan.