Suomentanut Pirkko Vesterinen
Atena 2016
367 s.
Huh. Olen kuullut, nähnyt ja lukenut monia ohjelmia, joissa on kerrottu miten maailma on muuttunut nykyihmisen myötä. Paljon on puhuttu ilmastonmuutoksesta, sademetsien hakkaamisesta, merien saastumisesta ynnä muusta. Toimittaja Elizabeth Kolbert on koonnut uutuuskirjaansa Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia ensin tietoa historian viidestä sukupuuttoaallosta. Sen jälkeen hän pohtii nykyistä mullistusta, jota hän kutsuu kuudenneksi sukupuutoksi. Hän on päässyt mukaan tutkimusretkille ja niiden pohjalta kertoo monia esimerkkejä siitä, miten nykyihmisen toiminta on tuhonnut lajeja eri puolilla maailmaa. Samalla hän kertoo tehdystä ja käynnissä olevasta pelastus- ja suojelutyöstä.
Pääosin kirja on karua ja aika lohdutonta luettavaa. Tiivistetysti kaikessa on kyse siitä, että lajit ovat kehittyneet ja muovautuneet miljoonia vuosia. Sitten paikalle on marssinut nykyihminen joka toiminnallaan muuttaa olosuhteita niin että laji toisensa jälkeen katoaa, vain muutaman vuosisadan aikana. Teollistuminen on muuttanut ilmakehän koostumusta, merien happamuutta ja maapallon lämpötilaa liian nopeasti, jotta lajit olisivat ehtineet sopeutua. Toisaalta liikkumisen helppous on kuljettanut lajeja paikasta toiseen, ja usein seuraukset ovat olleet pääosin negatiivia, eli uudet lajit ovat syrjäyttäneet aiemmin vallinneet, yleensä väkivallan (eli niiden syömisen) tai tarttuvien tautien välityksellä.
On arvioitu, että minkä tahansa kahdenkymmenenneljän tunnin jakson aikana kymmenentuhatta eri lajia siirretään ympäri maailmaa pelkästään painolastivesien mukana. Siten yksittäinen supertankkeri (tai yhtä lailla lentokoneen matkustaja) voi kumota miljoonien vuosien maantieteellisen eristyneisyyden.
(...)
Jared Diamond on todennut samaan tyyliin: "Itse en ymmärrä, miksi Australian jättiläiset olisivat kestäneet lukemattomia kuivia kausia kymmeniä miljoonia vuosia kestäneen historiansa mittaan ja sitten yhtäkkiä kaatuneet kuolleina joukolla (ainakin miljoonien vuosien aikaskaalassa) juuri silloin ja sattumalta, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat."
(...)
Jos oletetaan, että ihmiset jatkavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä, valtameret jatkavat hiilidioksidin sitomista ja happamoituvat yhä enemmän. Jos toimintaa jatketaan nykyiseen tapaan, meren pinnan pH laskee 8,0:aan tämän vuosisadan puoliväliin mennessä ja putoaa 7,8:aan ennen vuosisadan loppua. Tuossa vaiheessa valtameret ovat 150 prosenttia happamampia kuin teollisen vallankumouksen alkaessa.
Sopii kuvitella, mitä se merkitsee merien asukkaille.
Siinä missä viisi ensimmäistä suurta sukupuuttoa johtuivat suuresta yksittäisestä katastrofista (esimerkiksi dinosaurukset hävittäneestä asteroidista), on nyt käynnissä oleva aalto monen yksittäisen tekijän summa. Tai yhden tekijän, nykyihmisen, mutta monen osatekijän. Kaikissa on kuitenkin taustalla ihmisen toiminta, pyrkimys hyödyntää luontoa ja eläimiä, pyrkimys tehdä rahaa.
Kirjaa lukiessa tuli välillä paha olo. Kauheaa kuulua lajiin, joka muutaman kymmenen tuhatta vuotta sitten levittäytyi päättäväisesti maapallon joka kolkkaan raivaten "kilpailijat" tieltään! Hei hei niin eläimet kuin varhaisemmat ihmisetkin! Nykyihminen esitetään brutaalina, itsekkäänä, ahneena, välinpitämättömänä. Tai no, mitä muuta se on, kun ainoa ei-uhanalainen sarvikuonolaji on joutumassa uhanalaiseksi salametsästyksen takia; isosarvikuonoa metsästetään koska Kaakkois-Aasiassa jauhettua sarvea nuuskataan rikkaiden pippaloissa kuin kokaiinia! Yök.
Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Kolbert on päässyt mukaan moniin harvinaisiin paikkoihin tutkimaan harvinaisia eläimiä. Samalla hän on nähnyt, mitä tutkijat ja luonnonsuojelujärjestöt tekevät. Hän nostaa esiin myös sen, mitä eläimiä on saatu tai ainakin yritetty pelastaa. Hän kuvaa tutkijoiden työtä näiden yrittäessä selvittää esimerkiksi sen, mikä on lepakoita tappava valkoinen sieni, mistä se on tullut ja miten sen saa pysäytettyä. Hän muistuttaa, että vaikka monia monia lajeja on kadonnut, monia voidaan vielä pelastaa.
Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jonkin verran on tieteellistä sanastoa mutta ei liikaa, kirja pysyy yleistajuisena ja maallikollekin helppolukuisena. Todella kiinnostava on lukea numerotietoa, montako lajia ehkä elää sademetsässä, montako lintulajia yksi tutkijoista tunnistaa äänen perusteella, mitä tapahtui 444 miljoonaa vuotta sitten... On mielenkiintoista lukea myös tieteen historiaa, sitä ketkä ensimmäisinä kiinnittivät asiaan huomiota, miten tutkijat riitelivät siitä voivatko jotkut luut kuulua lajille jota ei enää ole, miten joihinkin kysymyksiin jouduttiin odottamaan vastausta vuosikymmeniä...
Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia on tärkeä kirja, joka olisi syytä lukea ihan jokaisen. Samalla voi miettiä omaa osuuttaan sekä luonnon tuhoutumisessa että säilyttämisessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti