Kulttuurilauantai: Oopperatalon avoimet ovet ja Ateneumin avajaiset

Viime lauantai, 19.3, oli suoranaista kulttuurin riemujuhlaa. Oopperatalon avoimet ovet veti paikalle 4500 henkilöä, ja Ateneumissa kävijöitä oli ilmaisen avajaisviikonlopun aikana kymmenisen tuhatta.

Aloitin pitkän päivän Oopperatalosta. Vartti ennen avaamista (klo 10) Töölöntorin puolella oli pitkä jono. Tässä vaiheessa olin jonon hännillä mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää. Tasalta väkijoukko ryntäsi sisään.

Kiinnostavaa ohjelmaa oli koko ajaksi, täytyi tehdä etukäteen alustava suunnitelma mihin menee ja monelta. Ensimmäiseksi menin Alminsaliin katsomaan baletin aamutuntia. Pakko sanoa että ihastelin ehkä eniten pianistia: tanssijat pystyivät tekemään samoja liikkeitä riippumatta siitä, lähtikö pianosta Marseljeesi, Hämä-hämähäkki vai Bohemian Rhapsody :) Oikein hienoja ja viihdyttäviä tulkintoja :)

Tanssijatkin viihdyttivät yleisöä, välillä nähtiin ehkä muuten ylimääräisiä kikkailuja ja teknisen osaamisen esittelyä. En tiedä oliko tunnelma rennompi kuin yleensä nyt kun oli yleisöä, mutta näytti siltä että kaikilla oli hauskaa. 

Aamutunnin jälkeen pysyttelin vielä Alminsalissa, kun siellä harjoiteltiin Pientä Merenneitoa. Itse Kenneth Greve saapui paikalle ensimmäiseksi tunniksi ohjaamaan solistitanssijoita, ja ilahduin siitä miten hän otti yleisön mukaan. Toivotti tervetulleeksi, pahoitteli että puhui englantia ja kertoi millaisia kohtauksia harjoitellaan. Hän keskeytti tanssijat usein ja ohjeisti heitä, oli hieno nähdä millaisia muutoksia tapahtui ihan pienillä asennon muutoksilla. Näiden ohjeistustaukojen aikana Greve puhui usein yleisölle, kertoi mitä tarinassa tapahtuu, mitä nähtiin ja mitä hän toivoo tehtävän toisin. Mielestäni oli todella hienoa pitää myös yleisö kartalla. 

The Kenneth Greve.

Toisella tunnilla oli joukkokohtausten harjoittelua, sitä en katsonut kuin hetken alusta ennen kuin jatkoin seuraavaan kohteeseen, puolituntiselle luennolle oopperatuotannon tekemisestä.

Ohjausassistentti Jere Erkkilä odotti kuulijoita viidennen kerroksen kuorosalissa. Siellä hän kertoi elävästi siitä, mitä tapahtuu ennen kuin esitys on valmis ensi-iltaan. Yllätyin aikatauluista. Ensinnäkin, nyt suunnitellaan kautta 2020-2021. Toiseksi, näyttämölle siirrytään vain kuusi viikkoa ennen esitysten alkua. Silloin eri tekijät ovat ensi kertaa yhdessä ja ohjaaja näkee millainen kaaos on meneillään. 

Kun esitys ja sen ohjaaja ovat selvillä, jo kahden kuukauden päästä täytyy olla puku- ja lavastussuunnittelu valmiina. Ompelutyöt vievät kuukausia eikä lavasteiden rakentaminenkaan ole mikään helppo juttu. Yleisö kyseli paljon eri asioista, muun muassa Oopperan kummituksen lavasteista ja siitä, miksi siitä puuttuu joitain elementtejä joita maailmalla on nähty sen esityksissä. Selitys oli varsin yksinkertainen. Maailmalla voi olla niin, että esityspaikka on tehty vain Kummitusta varten eikä siellä tapahdu muuta. Lavasteet voivat siis olla paikoillaan kuukausia, vuosia. Täällä sen sijaan lavastuksen pitää olla sekä pystytettävissä että purettavissa nopeasti. Voi olla, että treenit näyttämöllä loppuvat klo 14, ja klo 15 päästään tekemään lavastusta jonka pitää olla valmis kun esitys alkaa klo 19. Sitten se täytyy taas purkaa, jotta näyttämö on vapaa seuraavan aamun treeneihin.

Kuultiin myös kaikenlaisista kommelluksista, joita Erkkilä on nähnyt ja kokenut 30 vuoden aikana. Vaaditaan rautaisia hermoja ja toimintakykyä, jos laulaja sairastuu kesken esityksen, tai näyttämölle on tulossa ylimääräinen ja ihan ulkopuolinen henkilö, tai palohälytys pärähtää soimaan...

Jere Erkkilä.

Lopuksi ennätin vielä pysähtyä pikaisesti lavastus- ja pukusuunnittelija Anna Kontetin pisteelle sekä fantasiamaskin tekopaikalle.

Oopperalta suuntasin Ateneumiin. Sinne oli vapaa pääsy avajaisten kunniaksi. Väkeä oli paljon mutta hyvin mahtui sekaan. Tutustuin kolmeen näyttelyyn: Auguste Rodiniin, Japanomaniaan pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918 ja Suomen taiteen tarinaan. 

Aloitin kolmannesta kerroksesta Japanomania-näyttelystä. Se on ihastuttavan monipuolinen, esillä on niin maalauksia, astioita kuin postikorttejakin. Pidin myös siitä, että mukaan on valittu teoksia joista ei suoraan tule Japani mieleen. Yksi esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan tekemä muotokuva mesenaatti Herman Frithiof Antellista, taiteenkerääjästä jonka tekemä testamenttilahjoitus on tuonut Ateneumiin runsaasti monenlaista taide-esineistöä.

Claude Monet: Manne-Porte, Étretat (1885). Philadelphia Museum of Art, John G. Johnson Collection. Kuva: Philadelphia Museum of Art.

Utagawa Hiroshige: Kameidon luumutarha (1970). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola

Japanista tulee ensimmäiseksi mieleen geishat, haaleat värit, vanha kulttuuri. Ei nykytaide, jonka voimakkaat värit kiskaisevat katsojan luokseen ja pysäyttävät siihen.

Kolmoskerroksessa on Japanomanian lisäksi Auguste Rodinin veistoksia. Tykästyin niihin kovin. Teosesittelyistä luin, että esimerkiksi vahingoittuneet tai muiden mielestä keskeneräiset teokset olivat Rodinille valmiita, vajavaisuudessaan täydellisiä. Kun ihmishahmolla ei ole käsiä, katsoja joutuu pohtimaan näkemäänsä enemmän. Mitä tapahtuu? Mitä hahmo tekee? Miksi se on tuollainen?

Pidin patsaiden epätavallisuudesta. Hahmojen asennot ovat toisinaan hyvinkin erikoisia. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi pysäytetty kesken liikkeen. Ehkä sen takia ne tuntuvat hyvin voimakkailta. 

Auguste Rodin: Varjo (1880-1964). Ateneum Art Museum. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Rodinin töitä on lisää ykköskerroksessa; samassa tilassa oni esillä myös muutamia hänen läheisten taiteilijatovereidensa tekemiä patsaita.

Kakkoskerros on omistettu Suomen taiteen tarinalle kattaen historian 1940-luvulle saakka. Aiemmin kolmoskerroksessa olleita klassikoita on tuotu alas ja sijoiteltu teemoittain eri "huoneisiin". Onnistunut ratkaisu! Huoneiden vaihteleva väritys ja vahvat värit ovat houkuttelevia. Tilat ovat kiinnostavia jo itsessään. 

Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Yllä oleva muotokuvaseinä on mielestäni kertakaikkisen huikea, aivan täydellinen. Pitkä rivi taiteilijoita, pitkältä ajanjaksolta, miehiä ja naisia, itsensä ja muiden maalaamana. Tähän on pakko pysähtyä, tämähän on Suomi-taiteen karkkikauppa jossa tosin koskea ei saa mutta katsoa sitäkin hartaammin.

Rodin-näyttely on nähtävissä 8.5.2016 saakka, Japanomania 15.5.2016 asti ja Suomen Taiteen tarina niinkin pitkään kuin 31.12.2020. Lisäksi museon ympärillä on Kaarina Kaikkosen kaksi teosta.