Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mitt lyckliga liv (2010)
Kuvittanut Eva Eriksson
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2016
137 s.

Tässäpä ihastuttava lastenkirja! Jo kirjan alku houkuttaa:

On jo myöhä, mutta Dunne ei saa unta.

Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Kuten silloin pienenä, kun hän sai Svante-serkultaan sammakon. 

Ja kun hän ensi kertaa pysyi kolme vetoa pinnalla.

Ja kun hän sai koulureppunsa.

Hän oli onnellinen, kun pääsi ekaluokalle. Hän oli odottanut sitä koko ikänsä.

Kesä oli tuntunut hirveän pitkältä vain siksi, että hän oli odottanut niin kovasti. 

Mutta kouluun meno onkin jännittävää. Millainen opettaja on? Mitä jos Dunne ei saa kavereita? Uskaltaako hän puhua mitään?

Toisena koulupäivänä Dunne on välitunnilla yksin, ja huomaa toisen yksin olevan tytön. Ella Frida ja Dunne ystävystyvät. Nyt koulussa on vieläkin kivempaa! Tytöt istuvat luokassa vierekkäin, ovat kaikki välitunnit yhdessä, vaihtavat kiiltokuvia - ja välillä riitelevät. Ystävyys on kuitenkin lujaa tekoa, eikä mikään kina voi rikkoa välejä.

Kunnes Dunne kuulee kauheita: Ella Frida muuttaa pois! Miten Dunnen nyt käy?

Hänkin olisi halunnut muuttaa.

Mutta hänen täytyi jäädä.

Köynnöskadulle.

Siellä hän oli asunut koko ikänsä. 

Isän ja Kissan kanssa.

Keltaisessa talossa.

Siinä, joka on pulkkamäen vieressä.

Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois.

Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että nukkui, vaikka ei se mitään unta ole. 

Ja pois - missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.

Se on kaupunki, joka sijaitsee monen tuhannen kadun ja tien päässä Köynnöskadulta.

Ja monen tuhannen metsän ja pellon ja niityn ja järven...

Dunne ja Ella Frida ovat olleet niin tiivis kaksikko, että Dunne epäilee voiko olla enää koskaan onnellinen, ilman Ella Fridaa. Ikävät asiat alkavat kasautua ja Dunne on jatkuvasti onneton. Onneksi hänellä on kivoja luokkakavereita, jotka eivät jätä häntä yksin vaan vetävät puoliväkisin mukaan yhteiseen touhuun - ja iloon. Eikä Ella Frida unohda Dunnea vaikka Norrköpingissä asti asuukin...

Pidin kirjan lämpimästä tunnelmasta. Yllätyin, kun Dunnen äidin kuolema tuli esiin. Se kuitataan aika nopeasti, toki siitä on aikaa ja Dunne on jo tottunut asiaan. Ehkä siksi Ella Fridan lähtö tuntuu niin pahalta, se on pienelle tytölle jo toinen suuri menetys. 

Lagercrantz - ja tietysti myös suomentaja Raija Rintamäki - onnistuu tavoittamaan ekaluokkalaisen kielen ja mielen. Lukiessa tuntuu siltä, että juuri näin ajattelee ja toimii arka kuusi-seitsemänvuotias. Mielestäni kirjaa voi lukea lapselle, vaikka hän ei olisikaan kokenut menetyksiä. Kaikki, sekä lapset että aikuiset, voivat pysähtyä miettimään mitkä asiat heidän elämässään tekevät heidät onnelliseksi. Etenkin aikuisten olisi hyvä kiinnittää huomiota myös niihin pikkuasioihin, joista sitten yhdessä muodostuu suuri ilon virta. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä. 

Onnentyttö Dunnen haluan laittaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan "lastenkirja".