Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heino: Kelmit
S&S 2016
272 s.

Jyrki Heino jatkaa ansiokasta sarjaa luutnantti Carl Wennehielmistä. Olen lukenut sekä Kellarin että Kellon ja tykännyt molemmista. On varmaan arvattavaa, että nautin suuresti myös Kelmien lukemisesta. 

Aiemmissa osissa kaupunginviskaali Appengren on ollut ehkä hieman pienemmässä roolissa kuin tässä uusimmassa. Ehkä hän on ollut niin tiiviisti osa Wennehielmiä, nyt hän tutkii asioita omin päin ja tapahtumia kuvataan kohtalaisen paljon myös hänen näkökulmastaan. Hyvä niin. 

Wennehielm itse on aivan yhtä mainio tapaus kuin ennenkin. Olen aiemmin verrannut hänen seikkailujaan Poirot'n sattumuksiin, ja teen sen taas. Eikös vaan käykin niin, että kun Wennehielm on Naantalissa hermoja lepuuttamassa niin sinne samaan kaivohuoneeseen sattuu yksi jos toinenkin vilpillinen henkilö. Eikä aikaakaan niin yksi joukosta löytyy kuolleena. Wennehielm ei usko ensimmäiseen selitykseen vaan lähtee penkomaan tapausta.

Samoihin aikoihin Turussa löytyy kuollut kirjankuvittaja. Tapauksesta syytetään piikatyttöä, joka vannoo viattomuuttaan. Kaupunginviskaalin velvollisuus on syyttää jotakuta, eikä Appengren aio syyttää piikaa ellei hän pysty uskomaan tämän syyllisyyteen. Pian Appengrenin ja Wennehielmin tutkimukset risteävät, ja Wennehielm huomaa astuneensa vaikutusvaltaisten tahojen varpaille. Huoli perheen turvallisuudesta on suuri, mutta niin on myös tarve selvittää totuus. 

Elettiin Herran vuotta 1800. Valistuneimmat aavistivat maailman muuttuvan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka päivät yhä seurasivat toisiaan näennäisen samankaltaisina. Monet tervehtivät edistystä riemulla, mutta useimmat kavahtivat tulevaisuuden arvaamattomuutta. Uuden sataluvun käynnistyessä luutnantti Wennehielm lähestyi viittäkymmentä ikävuotta. Vatsa oli pulskistunut sopivan miehekkääksi ja muutenkin hän oli mielestään hyvässä ruumiin kunnossa, lukuun ottamatta nuoruuden päivinä sodassa ruhjoutunutta jalkaa. Sen kanssa luutnantti oli vähitellen oppinut elämään, ja kepin avulla kulku sujui sutjakkaasti.

(...)

Turun vähäisimmät kadut olivat hyvin kapeita. Jos vastakkaisten talojen ikkunat sattuivat samalle kohdalle, näki vaivatta kamarista toiseen. Rehellisiä ihmisiä arjen jakaminen naapurin kanssa ei tietenkään häirinnyt - aioastaan niitä, joilla oli salattavaa. Entinen kaupungininsinööri Ek oli ottanut tehtäväkseen vähentää salaisuuksien määrää. Taukoamatta hän tarkkaili lähimmäisiään suoraan ikkunasta tai epäsuorasti katupeilien kautta. Pieninkään rike tai synti ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Palkollisten erheet Ek saattoi välittömästi näiden isäntien tietoon. Porvarien ja säätyläisten hairahduksista kelpo kasööri riensi uutisoimaan maistraatin virkamiehille. Appengren oli aina kiertänyt kaukaa tämän kansalaisista rehellisimmän, mutta nyt heidän oli kohdattava.

Pidän kirjan kielestä. Sanavalinnat osuvat kohdalleen, ne eivät tunnu kieli poskessa hiotuilta eivätkä keinotekoisilta vaan täysin luonnollisilta. Huumoria on ollut jo aiemmissa osissa, tässä ehkä vielä enemmän. Välillä melkein nauratti ääneen, vaikka tuntui että sehän olisi täysin sopimatonta kun tässä ollaan lukijana mukana tapaamassa milloin ketäkin arvohenkilöä tai "arvohenkilöä".

Ajankuvaus on tarkkaa ja sitä on kiinnostavaa lukea. Enpä ole tiennyt kaivohuoneista tai prunninjuomisesta yhtään mitään! Turku ei ole itselleni tuttu paikka, olen käynyt siellä vain muutaman kerran, mutta kaupunkikuvaus on kiehtovaa luettavaa. 

Hauskaa, että kirjassa on paljon paikallaanoloa ja kohteliasta seurustelua, ei pelkkää toimintaa. Wennehielmin yksityiselämäkin tuntuu olevan esillä aiempaa enemmän. Kaisa-mamsellin mielipiteiden miettiminen, kodin laajennus, pelko hoitaa pientä lasta ynnä muut seikat tuovat Wennehielmin hahmoon ihan uusia puolia. 

Saapa nähdä, saavatko Wennehielmin seikkailut vielä jatkoa. Toivottavasti. 

Kelmit on luettu myös Kirjasähkökäyrässä ja Kirjarepussa.