Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena 2016
205 s.

Toimittaja Mari Manninen asuu Pekingissä ja on kirjoittanut Kiina-aiheisia artikkeleita eri lehtiin. Yhteiskunnallisista aiheista tunnetuin lienee yhden lapsen politiikka, joka on herättänyt kummastusta ja kauhistusta etenkin länsimaissa. Manninen on paneutunut aiheeseen tarkemmin ja tarkastelee sitä monesta eri näkökulmasta. Äänen saavat monet ihan tavalliset kiinalaiset, ja yksilapsisuus saa ihan uusia ulottuvuuksia. 

Itselleni aiheesta tulee mieleen tyttösikiöiden abortoinnit, tyttöjen huono kohtelu sekä tyttölasten ulkomaiset adoptiot. Ja viimeaikainen huoli siitä, mistä kiinalaismiehille riittää vaimoja koska tyttöjen syntyvyys on niin paljon pienempi. Eli siis ikävät puolet. Nämä nousevat esille myös niin haastatteluissa kuin Mannisen omissa mietteissä.

Mannisen haastateltavat kertovat kuitenkin asiasta myös hyviä puolia. Päällimmäiseksi tunteeksi jää yllättyneisyys että siitä on löytynyt tuonkin verran hyvää sanottavaa. Tuntuu että negatiivisista puolista huolimatta kiinalaisten itsensä mielestä 35 vuotta kestänyt yhden lapsen politiikka oli useimmiten tarpeellinen tai ainakin siedettävä juttu: Lapselle riittää rakkautta niin vanhempien kuin isovanhempien osalta, lisäksi perheen varat riittävät sen yhden lapsen kouluttamiseen. Opiskelu- ja työpaikka on melko lailla turvattu. Syntyvyyden säännöstelyn ansiosta ruoka riittää. 

Monet kiinalaisten kehumat asiat herättävät länsimaisessa lukijassa ihmetystä, samoin ihan arkisetkin asiat. Kulttuuriero tuntuu usein valtavan suurelta. Toisinaan jopa hieman ahdistaa kun ajattelee kiinalaislasten nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Minusta Song on kuitenkin onneton. Hän ei hymyile koko lauantaipäivänä kertaakaan. Vasta iltakuuden jälkeen jalkapallokentällä Song virnistää leveästi, kun joukkuekaverit kiusoittelevat junioria. Muut joukkueen pelaajat ovat kolmekymppisiä, sillä Songin vanhempien mielestä lapsen on kehittävämpää pelata itseään vanhempien seurassa.

Song ei tiedä olevansa onneton, sillä hänen luokkakavereillaan on yhtä rankkaa. Heiltä kaikilta on kielletty leikit, lapsuuden ja nuoruuden ilot. He eivät paremmasta tiedä. Yleensä kiinalaislapset tajuavat vasta aikuisena, miten ankeaa heillä oli lapsena. Yliopistossa heillä on lopultakin vähän vapaa-aikaa. He käyvät keskenään kävelyllä, pelaavat pelejä ja juttelevat teelasin äärellä. Nuoret asuvat yliopiston asuntolassa vanhemmista erillään ja alkavat tajuta, että he eivät saaneet lapsuudessaan päättää mistään itse. 

Kirjan ansio on ehdottomasti siinä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Miten pojalle ostetaan vaimo ulkomailta, valitako abortti vai työpaikka, entä sitten kun aikuinen lapsi kuolee... Manninen on saanut mukaan myös viranomaisedustuksen eli henkilön, jonka tehtävänä on ollut valvoa että politiikkaa noudatetaan. Yhden lapsen kansa on tärkeä kuvaus asiasta, joka on vaikuttanut yli miljardin ihmisen elämään. Se on erittäin kiinnostava tuodessaan esiin seikkoja, jotka yleensä jäävät pois aiheesta puhuttaessa; keillä on ollut oikeus toiseen lapseen, entä jos syntyi kaksoset, miten raskauksia ja lapsia on piiloteltu, millaista on ollut odottaa asuinpaikkatodistusta eli hukouta jopa vuosia...

Nykyisin Kiinassa on voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Riittääkö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, onko vanhuksille hoitajia ja elättäjiä? Aika näyttää. 

Yhden lapsen kansa on luettu myös blogeissa Pieni kirjasto, Tuulin viemää sekä Kirjat kertovat.