Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Luolamies
Norjankielinen alkuperäisteos Hulemannen (2013)
Suomentanut Outi Menna
Otava 2017
383 s.

Olen lukenut Horstin aiemmin suomennetut teokset Suljettu talveksi sekä Ajokoirat. Ne eivät nousseet elämää suuremmiksi dekkarikokemuksiksi mutta ovat sen verran hyviä että William Wistingin ja hänen Line-tyttärensä tutkimukset kiinnostavat edelleen. Luolamiehen olen lukenut aiemmin ruotsinkielisenä käännöksenä, mutta koska muistan tykänneeni siitä niin halusin lukea myös suomennoksen. Ja tykkään siitä myös suomenkielisenä, näistä kolmesta kirjasta tämä on paras.

Heti alussa Wisting törmää kahteen ruumiiseen. Ensimmäinen on Viggo Hansen, hänen erakkoluonteinen naapurinsa. Hansen vaikuttaa kuolleen luonnollisesti, eikä tapaus kiinnosta poliisia. Lineä sen sijaan kiinnostaa; miten on mahdollista ettei kukaan ole kaivannut kuollutta miestä, kukaan ei ole huomannut tämän menehtymistä? Toinen ruumis löytyy hakkuuaukealta, kuusen alta. Myös tämä vainaja on ollut hengettömänä pitkään, kuukausia. Kuka hän on, ja miksei häntäkään ole kaivattu?

Molemmat tutkivat tapauksia tahoillaan. Vaikka Line on muuttanut vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa artikkelia kirjoittaakseen, he eivät juurikaan tapaa. Isä on kiireinen töissä, ja kotona ajatuksissaan. Syykin selviää; kyseessä onkin isompi juttu, niin iso että FBI lähettää tutkijoita Norjaan. Etsinnässä on sarjamurhaaja, Luolamies, mies joka on jättänyt oman elämänsä ja tunkeutunut toisen henkilön elämään, muuttunut täksi. Vähitellen tapaus alkaa hahmottua, ja myös Line tuo mukaan uutta. Kaksi erillistä, toisistaan poikkeavaa tapahtumaa eivät olekaan niin sattumanvaraisia miltä aluksi näyttää. 

"Luolamies?" Nils Hammer toisti. "Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossain luolassa, vai?"

"Se on termi, jota me käytämme"; Donald Baker selitti. "Ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. He tavallaan vain täyttävät tyhjän tilan ja ajtkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet."

"Mitä sille toiselle ihmiselle tapahtuu?" Torunn Borg kysyi. "Sille, jonka he korvaavat?"

Donald Baker kohautti hartioitaan, mutta kaikki tiesivät vastauksen.

Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.

Yllä on mielestäni yksi kirjan pelottavimmista kohdista. Pelottava se on monesta syystä. On tietysti yksinäisyys. Kauheaa, että voi olla niin yksinäisiä ihmisiä, että he voivat kadota ja heinä voi esiintyä joku tuntematon, ilman että kukaan kiinnittää huomiota. Toisaalta ajattelen myös näiden luolamiesten (ja miksei myös -naisten) elämää, millaista on jättää kaikki ja siirtyä elämään erakkona, lähes täysin ilman ihmiskontakteja. Mistä saa sisältöä elämään, siis jos ei satu olemaan sarjamurhaaja joka viihdyttää itseään saalistamalla? Toisaalta tässä on psykologinen pelko; mahdollisuus siihen että lähes kuka tahansa voi olla etsitty rikollinen.

Jännitys syntyy tässä nimenomaan psykologisista elementeistä. Kuolleen henkilön asuntoon on murtauduttu, poliisit miettivät mitä hylätystä kaivosta löytyy, kauhu siitä kun tutkijat tajuavat että Norjassa saattaa olla sarjamurhaaja ja hän on saattanut elää siellä kauan... Oivallinen osoitus siitä, että jännitystä ja sivujen kiihkeää kääntämistä on mahdollista saada aikaan ilman verellä mässäilyä. 

Iso tekijä kirjan hyvyydessä on päähenkilö William Wisting. Takakannessa sanotaan hänen olevan Kurt Wallanderin manttelinperijä. Ei pieni painolasti, mutta ei huono vertaus. Pidän siitä, kuinka Wisting pohtii asioita monesta eri näkökulmasta. Hän pyrkii ymmärtämään, miksi rikokset ovat tapahtuneet. Hänelle uhrit ovat ihmisiä, ei pelkkiä ruumiita. Hän yrittää ymmärtää myös rikollisen sielunelämää ja mielenliikkeitä. Se tekee hänet vielä enemmän inhimilliseksi. 

Kerrassaan mahtavaa, että vaihteeksi dekkari jossa on myös vahva yhteiskunnallinen viesti. Olen aiemmin purnannut siitä, että etenkin ruotsalaiset dekkarit ovat muuttuneet verisemmiksi ja raadollisemmiksi. Tai ehkä ei enää käännetä niitä, joissa murhia tehdään siksi että halutaan estää vanhojen salaisuuksien paljastumista?

Luolamies on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mummo matkalla ja Luetut.net.

Kirja joka maasta - haasteeseen laitan tämän Norjan kohdalle. 

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Valenciana (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2017
210 s.

No niin, kun lukujumi on lähteäkseen niin se todella lähtee! Heti Syyskuun jumalien jälkeen käteen tarttui toinen lukuhermoon osunut kirja. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ensimmäinen Zinaida Lindénini mutta ei varmasti viimeinen.

En haluaisi luokitella kirjaa novellikokoelmaksi. Se koostuu kahdeksasta tarinasta, jotka kuitenkin ovat pikemminkin saman tarinan eri kulmia. Yhden luvun päähenkilö vilahtaa toisessa jonka päähenkilö tavataan kolmannessa ohimennen, Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus vaikuttaa muutamassa, pari kertaa lennetään, toisinaan ollaan Suomessa ja toisinaan Japanissa... Tapahtuu suuria, yhteisöön vaikuttavia mullistuksia mutta myös pieniä yksilötason järistyksiä. Yhteistä kaikelle on se, että luvun / tarinan / novellin lopussa henkilö ei ole enää sama kuin alussa. 

Anastaja oli tullut kuvaan jo ennen sitä. Hänen vuokseen Ukko menetti maan jalkojensa alta hitaasti mutta varmasti ja kävi araksi ja epävarmaksi. 

Kaappari Matti Pellonpää vei hänen nimensä. Ja koko hänen elämänsä. Anastus se oli, eikä mitään muuta.

Kaikki alkoi joskun kahdeksankymmentäluvun keskivaiheilla, kun Ukko oli mies parhaassa iässä. Eräänä päivänä hän kuuli tyttärensä Sannin sanovan iloisesti:

"Äiti arvaa mitä? Joku setä luki radiossa satuja ja sitten joku täti sanoi, että se oli meidän isä."

"Se... taiteilija on vain minun kaimani", Ukko selitti synkästi. "Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kaima. Ei sillä ole mitään merkitystä."

"Miksei?"

Sanni kuulosti pettyneeltä.

"Minä tykkään siitä!" hän jatkoi. "Se on kivaa. Ihan kuin sinä olisit radiossa. Niin kuin olisit kuuluisa. Vaikka se on vain leikkiä..."

Aiemmin Ukko oli kuunnellut radiota mielellään. Nyt hän alkoi suhtautua siihen epäluuloisesti. Mutta Sanni piti tulokkaasta, joka kiehtoi häntä ennen kuin hän oli edes nähnyt tätä valkokankaalla.

(Anastaja)

Kirja on monella tavoin hieno. Jokaisessa (osa)tarinassa on jokin yllätys, jotain mitä lukijan on mahdoton arvata etukäteen, mutta josta samalla jää olo että ei tässä vedetä mattoa lukijan alta vaan saadaan tämä hämmästymään. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta tarinoiden ihmiset kasvavat, osa hyvinkin paljon. Joskus ei tarvita kuin pari ylimääräistä päivää jumissa toisella puolella maapalloa, niin ihminen muuttuu ja yleensä parempaan suuntaan, ehkä avoimemmaksi, ehkä huolehtivammaksi. 

Kokoelma on tasaisen vahva, Kertomukset ovat erilaisia mutta niissä on paljon samaa. Paikka ja aika vaihtuu, joskus ollaan yksin ja joskus porukassa, mutta kaikissa on sama pohjavire. On melankolista sävyä ja jopa pelkoa mutta myös ilon tai onnistumisen hetkiä. Jokaisen luetun tarinan jälkeen jää lohdullinen olo. 

Tuli sellainen olo, että haluan lukea tämän myös ruotsiksi. Ja ehkä uudelleen suomeksi. On olo, että tästä saa niin paljon, että ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita kaikkea. Silti henkilöhahmot ehtivät tulla läheisiksi.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ehditty lukea myös Kirjarepussa ja KosminenK - blogissa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan nimessä on tunne".

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Into 2017
304 s.

Blogi on ollut vähän hiljainen viime aikoina, olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista. Kirjoja on kesken useampi, mutta oikein missään en pääse eteenpäin. Kunnes käteen tarttui Saara Henrikssonin uutuus Syyskuun jumalat ja se olikin sitten menoa. Tässä on aivan fantastisen hyvä kirja, kertakaikkiaan! 

Syyskuun jumalissa tapaamme amerikkalaisen Paulin, joka on tullut Budapestiin töihin, opettajaksi yliopistoon. Kaupunki osoittautuu pian hyvinkin kummalliseksi; katujen nimet muuttuvat yön aikana, Paulin asuintalon kerrosmäärä vaihtelee eri päivinä, ovi ilmestyy ja katoaa, metroasemat vaihtavat nimeä, toisinaan hänellä on tytär ja toisinaan ei... Niin asiat kuin ihmiset muuttuvat toisiksi, eikä koskaan voi aamulla tietää mitä asunnon oven ulkopuolella tänään odottaa. 

Naapurissa asuva vanhus tutustuttaa Paulin Syyskuun jumalat - nimiseen seurueeseen. Herra Gáborin mukaan näiden järjestämissä iltamissa Paul saa tietoa asioista, niin kaupungin oudosta käytöksestä kuin unkarilaislähtöisestä isoäidistään. Mutta mitä useammin Paul tapaa ryhmän jäseniä, sitä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä. Jokin muuttuu jatkuvasti mutta mikä? Maailma? Muistot ja kokemukset? Toisiinsa sekoittuvat todellisuudet? 

Järkeily ei auta. Asunto oli eilen siinä, nyt se on poissa. Samalla paikalla voi sijaita kaksi eri taloa, kaksi eri historiaa, eikä vain kahta vaan useampi. Eikä Paul näe sitä, ainakaan samalla kertaa, rakentajat eivät näe, eikä sitä varsinkaan näe kaupunki, joka ei voi katsoa itseään ulkopuolelta, kaupunki nyt ei voi ylipäätään tajuta itseään, se on katuja, taloja ja niiden alla hiekkaa ja simpukankuoria, eikö niin?

Hän tuntee yhä lattiavahan tuoksun, savunhajun, näkee silmissään valon hehkuvan kiiltävistä paneeleista. Isoäiti Elizabeth yritti vanhoilla huonekaluilla ja muutamilla perityillä esineillä luoda uudelleen maailman, jonka oli jättänyt taakseen. Isoäidin asunto oli museo, jossa aika oli pysähtynyt ja tavarat aseteltu näytteille ihailtaviksi, ei käytettäviksi. Paul käveli siellä kuin kirkossa. Oma peilikuvakin heijastui vieraana vaatekaapin peilin tummuneessa soikiossa. Ja vielä kaukaisempi muisto: järven rannalla huvila, jossa jokainen nurkkaus, jokainen esine ja jopa ikkunasta lankeava valo oli edellisen hetken kuva. Kuin aika itse olisi halunnut jäädä paikoilleen.

Rakennustelineet rämisevät, aika kulkee.

Pidän kovasti kirjan maailmasta, tuosta näennäisen tavallisesta kaupungista joka kuitenkin on vähän vinksallaan. Ei millään yliluonnollisella tavalla vaan päinvastoin, kaikki kummallisuudet tuntuvat normaaleilta. Melkein odottaa, että omankin talon ja asunnon numero olisi muuttunut yön aikana. Tarinan aika ja paikka tuntuvat iättömiltä, ikuisilta. Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta. 

Pidän siitä, miten Paul reagoi hämmentäviin asioihin. Toisinaan hän epäilee järkeään, mutta ei ala raastaa hiuksiaan tai sinkoilla kiihdyksissä sinne tänne. Yleensä hän toteaa että nyt asiat ovat näin, onpa outoa mutta minkäs teet. Minkäpä hän sille mahtaa, jos kerroksia on talossa tänään neljä ja huomenna kolme. On vain mentävä päivien virran mukana. Toki hänellä joskus keittää yli, mutta melko hillityllä tavalla.

Arkisella tasolla tämä on myös pienoisen matkakuumeen herättäjä. Budapest on kuvattu kiinnostavana ja kiehtovana kohteena, ei jähmeänä ja liikkumattomana vaan elävänä, hengittävänä. Kaupunki ja sen ihmiset ovat yhtä.

Kirja on luettu myös blogissa Sanoja, sanoja, ja sielläkin tähän tykästyttiin. 

Kirja joka maasta - haasteestani kuittaan Unkarin ja Helmet-lukuhaasteesta kohdan "valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella".

Teatterissa: Koivu ja tähti Kansallisteatterissa

Syyskuun Bloggariklubissa päästiin katsomaan Pirkko Saision versiota Topeliuksen sadusta Koivu ja tähti. Kolmetuntinen sessio on melkoista menoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta huumori keventää rankkoja hetkiä. 

Näytelmässä seurataan sisarusparin Hagarin ja Kristofferin elämänkulkua eri aikatasoilla. Poikasena Kristoffer ryöstettiin Venäjälle, eikä kotiinpaluu ole helppo. Hagar on kokenut hylätyksi tulemisen tunteen, eikä pääse siitä koskaan kunnolla eroon. Sisarusten välinen side on kuitenkin tiivis, oli aikataso sitten mennyt tai tuleva. Riitelyä on, tottakai, mutta tiukan paikan tullen toista puolustetaan viimeiseen asti. 

Hagar ja Kristoffer kutsuvat ystäviä mökille. Tavallinen illanvietto muuttuu yhä omituisemmaksi, kunnes lopulta ollaan jo liki Selviytyjät-henkisessä eloonjäämistaistelussa. Tuttu muuttuu oudoksi, metsä saa uhkaavia sävyjä, ilmansuunnat vaihtavat paikkaa. Kukaan ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miten selvitä tilanteesta. 

Pidin esityksestä kovasti. Ainoa miinuspuoli on se, että ensimmäisellä puoliskolla minun oli ajoittain vaikea saada sanoista selvää. En tiedä, puhuivatko näyttelijät niin nopeasti etteivät korvani ja aivoni pysyneet mukana, vai mistä oli kyse. Toisella puoliskolla tätä ongelmaa ei ollut.

Erityisesti Tiina Weckström Hagarina on nostettava esiin. Hän hallitsee näyttämöä aivan suvereenisti. Hagar käy läpi tunnekirjon ääripäästä toiseen, ja Weckströmin vimma sekä vahva läsnäolo välittävät tunteet katsojalle ytimiin asti. 

Myös muu roolitus on onnistunut. Huvituin etenkin Katariina Kaitueen Lillemor-hahmosta; verrattuna kevään hyytävän jäiseen Lady Macbethiin Kaitue saa nyt vetää överiksi ihan kunnolla. Oi voi kun juustojen kanssa ei olekaan crackereita ja hilloa! Jukka Puotila tekee taattua laatutyötä Kristofferina. Hänet tunnetaan ehkä enemmän tv:n puolelta tasaisen vakaista roolihahmoista, mutta tässä hän pääsee repäisemään ja riehumaan, olemaan kaikkea muuta kuin tavallinen suomalainen mies.

Koivun ja tähden maailma menee vähän vinksalleen, mutta se on alati tavattoman kaunis. Lavastus ja valot muovaavat tunnelmaa tehokkaasti. Pidin kokonaisuudesta, mutta myös monista yksityiskohdista. Heti alussa kuiskasin seuralaiselleni, että onpa iskevä alku. Metsä, puuhahmot, jopa monotoninen puhe imaisevat heti mukaan. Myös loppu on tehokas, joskin olisin jättänyt viimeisen repliikin pois. 

Karin Paciuksen äitihahmo on varsin kylmäävä. Rukin tasainen poljento säestää puhetta, joka kuvaa elämän karuutta ja tulevaisuuden toivottomuutta. Kurkiaurasta jääneiden lintujen taistelu on lyhyt mutta äärettömän koskettava hetki. 

Kuvat Stefan Bremer

Koivu ja Tähti Kansallisteatterissa

Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue sekä Paula Siimes

Ohjaus Laura Jäntti

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Musiikki Markus Fagerudd

Valosuunnittelu Morten Reiman 

Turun kirjamessut: Lippuarvonta

Syksy etenee ja kirjamessukuume kasvaa! Yhtenä kohokohtana on Turku, jonne olen menossa ainakin lauantaina 7.10, mahdollisesti olen myös sunnuntain. Akkreditoiduin messuille bloggaajana, ja passin seuraksi posti toi kaksi lippua arvottavaksi. Siispä toimeen!

Arvonta alkaa nyt ja päättyy ensi viikon sunnuntaina eli 24.9 klo 12.00. Siinä on vielä kaksi viikkoa messuihin, luulisi postin ehtivän kuljettaa liput onnelliselle voittajalle. Jos haluat osallistua arvontaan, hihkaise kommentti tähän, Hemulin kirjahyllyn facebook-sivulle tai Instagramiin @hennakaukoniemi :) 

Ida Pyk: Paris, chérie: så där sager folk, alltså

Ida Pyk: Paris, chérie: så där säger folk, alltså
Rabén & Sjögren 2012
219 s.

Ai ai, olen taas jäljessä aikataulusta... Elokuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin on otsikolla "en bok som du inte vill att andra ska se dig läsa". Siihen kategoriaan löytyi täydellinen ehdokas heti! Tunnustan, että olen lukenut Ida Pykin teoksen jo aiemmin, siksi valinta oli helppo.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä se lupailee hempeyttä, vaaleanpunaisia unelmia. Paris, chérie: så där säger folk, alltså ei kuitenkaan ole pinkkiä höttöä, vaan siinä on kimallekuorrutuksen alla hyvinkin synkkiä sävyjä.

17-vuotias Alva asuu Tukholmassa. Vanhemmat ovat eronneet, isä juo, koulussa on tylsää. Eräänä päivänä Alva tapaa metrossa Lindan, jonka mielestä Alva sopisi mallintöihin. Koekuvat otetaan eikä aikaakaan, kun puhelinsoitto tulee. Toimisto Pariisissa haluaa Alvan, mutta miten saada vanhemmat suostumaan siihen, että hän muuttaisi yksin Pariisiin? Perheolosuhteet kuitenkin pahenevat, ja Alva saa lähtöluvan. Pian hän on Pariisissa, kulkee castingista toiseen, saa uusia ystäviä ja elää todellista VIP-elämää. Mutta kaikesta kimalluksesta huolimatta elämä ei lopulta ole helppoa, ei Pariisissakaan. 

Det stora varuhuset dallrar i hettan. Tusentals människor trängs runtomkring mig, tittar i skyltfönster på dyra kläder, parfymer, tvålar, väskor. På bottenplanet, där accessoaravdelning ligger, är det kaos. Folk går på varandra, tränger sig fram för att hitta det senaste, det mest åtråvärda. Jag känner mig inte intresserad av skorna längre. Tvärtom, jag vill inte ha dem. Jag baxar mig ut baklänges förbi ryggar och fötter som trampar på mina tår.

Jag går ner mot kajen i stället. Där är det folktomt. Inga båtar med turister. Inga älskande par på de gröna bänkarna. Bara en uteliggare ligger utsträckt på ett par tidningar. Tiden står stilla. Jag sätter mig och tittar ut över vattnet. Jag är viljelös. Ensamheten känns förlamande. Så upptagen är jag med att vara olycklig att jag inte ens märket att Olga sitter på bänken mittemot.

Mielestäni kirja on rakennettu hienosti. Tarina alkaa Pariisista, palaa ajassa taaksepäin Tukholmaan, siirtyy taas Pariisiin, edelleen Tukholmaan ja niin edelleen. Tiedämme jo Alvan olevan Pariisissa, ennen kuin tiedämme seikoista, joiden takia hän on siellä. Pariisin loisto vuorottelee ankean Tukholman kanssa. Toisessa paikassa Alvalla on ystäviä, toisessa ei. Silti, Pariisikin on oikeastaan vain ohikulkupaikka, pysähdyspaikka jossa yksinäiset hahmot kohtaavat ja yhdistyvät hetkeksi, jatkaakseen sitten matkaa kuka minnekin.

Vaikka Alva on 17-vuotias lukiolainen, ei ikä korostu kirjassa. Oikeastaan päinvastoin, Alva vaikuttaa hyvinkin kypsältä ja harkitsevalta. Mallintyö tuo tullessaan juhlaa, mutta hänellä ei mene pää pyörryksiin vaan maalaisjärki säilyy. Juuri siksi kirjaa oli niin kiva lukea. Siinä ei vedetä mitään överiksi, vaan se on hyvinkin todentuntuinen. Ei ole glitterihöttöä koristeltuna supernololla mokailulla ihanan mallipojan nähden, vaan nuorten arkea hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Toivoisin, että kirja suomennettaisiin jossain vaiheessa. Näitä niin sanottuja tavallisia tarinoita ilman suurta angstia tarvittaisiin nuortenosastolle lisää.

Syyskuu on jo pitkällä, mutta onpa valmiina seuraava haastekirjakin. Aiheena on "en bok från ett antikvariat". Olen tehnyt vuosia sitten löydön, ja ostanut muistaakseni 1920-luvulla julkaistun opuksen nimeltä På vandring i Venedig. Siitä lisää kuun vaihteessa!

Helmet-lukuhaasteeseen ruksataan kohta "kirjan kansi on kaunis".