Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina
John Nurmisen Säätiö 2017
160 s.

Alpo Tuurnala on koonnut mielenkiintoisen teoksen suomalaisen purjelaivaston historiasta. Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen myös aihetta ennalta tuntemattomalle maallikolle. Tuurnala ei käytä ammattislangia vaan pääosin yleiskieltä. Milloin on joku vieraampi sana (esimerkiksi lästi), se on heti perään selitetty. 

Ensimmäisessä osassa kerrotaan miten kaikki oletettavasti alkoi, millainen todennäköisesti oli ensimmäinen purjealus, miksi ja miten aluksia tehtiin, missä ja millaista oli rakennustoiminta sekä elinkeinon harjoittaminen, miten rahti- ja sota-alukset eroavat toisistaan... Joitakin aluksia esitellään tarkemmin. Kuvituksena on Tuurnalan tekemiä maalauksia. 

Toisessa osassa kuvataan elämää merellä; millaista oli purjehtia maailman meriä, millaisia luonnonvoimia voitiin kohdata, mitä onnettomuuksia on sattunut, miksi on lähdetty merimieheksi ja niin edelleen. Vaikka kirjassa on vain 160 sivua, on siinä ehditty kuvata kattavasti purjealusten historia aina noin vuodesta 8000 eaa. saakka. Juuri siksi kirja on maallikolle sopiva; asiaa on paljon mutta se on esitetty tiiviisti. Esimerkiksi erilaisiin rakennustekniikoihin ei tässä perehdytä syvällisesti, vaan riittää että mainitaan millaisia erot ovat. Lukijan ei tarvitse tuntea laivanrakennustekniikkaa, miehistön hierarkiaa tai mitään muutakaan pysyäkseen kärryillä. 

Hepoasteiksi kutsutaan lähes pysyviä korkeapaineiden vyöhykkeitä, jotka sijaitsevat leveysasteilla 30-35 päiväntasaajan molemmin puolin. Hepoasteista päiväntasaajalle päin vallitsevat valtamerillä itäiset ilmavirtaukset, jotka pohjoispuolella näyttäytyvät koillispasaateina ja eteläpuolella kaakkoispasaateina. Hepoasteista navoille päin mentäessä vallitsevat tuulet ovat puolestaan lännestä itään puhaltavia. Valtameripurjehtijat oppivat vuosisatojen aikana  hyödyntämään näitä verrattain säännönmukaisia ilmavirtauksia, joihin pyrittiin hakeutumaan matkan jouduttamiseksi. Ajoittain nämä tuulet saattoivat yltyä rajuiksi ja laivan päällikkö joutui puntaroimaan järkevää purjeiden määrää mastoissa. Silloin, kun myrsky yhä uutta voimaa saatuaan kasvoi hirmumyrskyksi, oltiin tilanteessa, jossa jokaisen pällikön ainoa tavoite oli pelastautua vihollisiksi muuttuneiden aaltojen ja raivoavan tuulen kynsistä.

(..)

Kun purjeet Pensacolasta lähdön jälkeen oli trimmattu, Winnipeg oli mustan rungon valkoraitaan maalattuine "tykkiportteineen" näyttävä ilmestys. Ilmassa olivat kaikki hyvän matkan enteet. Sen koommin Winnipegistä ei kuultu enää mitään. Se oli miehistöineen kadonnut ja liittyny siihen satojen suomalaispursien haamulaivastoon, josta jäljellä ovat vain tarinat, jos niitäkään. Vaikka Winnipegin kohtalo ei kovin harvinainen ollutkaan, katoamisen mahdollisia syitä pohdittiin myös monissa suomalaislehdissä.

(Winnipeg katosi joulukuussa 1907.) Laittaa miettimään, että paljonko laivoja lienee kadonnut ja/tai uponnut vuosisatojen saatossa? Kuinka monesta tiedetään ja moniko on painunut täysin unohduksiin? Moni varmasti muistaa tapaus Wrouw Marian, joka löytyi jokunen vuosi sitten, oltuaan upoksissa vuodesta 1771. Millaista olisikaan sukeltaa etsimässä hylkyjä? 

Minä olen meri-ihminen, sellainen joka voisi istua tuntikausia rannalla katsomassa merta, katsoa kun tuuli nostattaa pieniä vaahtopäitä, kuunnella meren kohinaa. (Alla merenranta Vikissä, Islannissa.) Kuunaan en ole ollut purjeveneessä, joten en tiedä olisinko meri-ihminen myös siellä merellä. Mutta tätä kirjaa lukiessa tulee lähtemisen kaipuu. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "Suomen historiasta kertova kirja".