Kansi: Satu Ketola
Aviador 2017
240 s.
Sovinto tarttui mukaan kirjaston uutuuspöydältä. Ja hyvä että tarttui.
Mietin hetken että kääk, pitää laittaa tämä kirja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", vaikka alun hääjuhlaa seuraa Itävallan natsimiehitys ja henkilöhahmojen selviytymistaistelu. No, mennään siinä onneksi myöhemminkin naimisiin, kahteenkin kertaan, ja jälkimmäisiä häitä seuraa onnellisempi aika.
Päähenkilö Ingria on kirjan alussa lapsi. Suomalainen perhe on saapunut Wieniin, koska Ingrian sisar Margit on menossa naimisiin itävaltalaisen Januckin kanssa. Tämän Magda-sisko on Ingrian ikäinen, ja tytöt ystävystyvät. Ingria ihailee Magdaa, joka tietää paljon asioita, aikuistenkin juttuja. Lisäksi Magda on peloton ja utelias.
Kaikkien elämä muuttuu pian häiden jälkeen. Natsit marssivat Itävaltaan, ja maa miehitetään. Ingrian äidin isovanhemmat ovat juutalaisia, mutta perhe ei usko että se vaikuttaa heihin millään tavalla eiväthän he enää harjoita uskontoaan. Toisin kuitenkin käy. Januckista tulee vastarintataistelija, ja Magda alkaa kiinnostua natsismista. Eräänä päivänä Ingriaa ja Magdaa ei tulla hakemaan piirustustunnilta. He menevät kotiin huomatakseen talon tyhjäksi. Molempien perheet ovat poissa. Piirustuksenopettaja, Elke-nunna, vie tytöt luostariin mutta paha pääsee sinnekin. Ingria päätyy kellotehtaaseen töihin, yhdeksi juutalaistytöksi toisten kanssa. Elämä on raskasta mutta hän jää eloon. Sodan jälkeen on tilaa rakkaudelle, mutta vainot ja kauhut seuraavat mukana pitkään.
Alice sammutti kattovalon ja avasi kaihtimet raolleen. Hän odotti Ingriaa, työleiriltä selvinnyttä tyttöä. Piirtäjätyttöä, joka ei pystynyt kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Tai mitä kellotehtaassa tapahtui. Ovelta kuului hiljainen koputus. Kun Alice avasi oven, Ingria katseli hänen ohitseen, kuin hakien katseelleen jotain, mutta Alice tiesi, että se oli pelosta johtuvaa, halua varmistaa, että huoneeseen oli turvallista tulla.
"Käy istumaan, ole hyvä", Alice sanoi matalalla äänellä ja osoitti kädellään kahta nojatuolia, jotka olivat rinnakkain seinän vieressä. Niiden edessä oli pöydällä paperipino ja liitulaatikko. Ingria näytti hetken verran harkitsevan, kummalle tuolille istuisi, mutta kävi sitten ovea lähimpään.
"Haluaisitko sinä kertoa muista kellotehtaan tytöistä?" Alice kysyi. Hän odotti levollisen avastausta vanhassa, kuluneessa nahkatuolissa. Kaihtimien välistä siilautuva valo loi ystävällisen hämärän heidän ympärilleen, ja hän toivoi, että se saisi Ingrian unohtamaan, että he istuivat vaaleaksi maalatussa betoniseinäisessä toimistohuoneessa. Ingria istui jäykästi tuolin reunalla. Seinäkellon tikitys täytti hiljaisuuden. Alice nousi, otti kellon seinältä ja pani sen työpöytänsä laatikkoon. Ingrian jännittyneet hartiat laskivat. Alice pani kädet rauhallisesti syliinsä ja jäi odottamaan.
"Ei sinun tarvitse puhua siitä, jos sinä et halua", Alice sanoi viimein.
Heidän istuttuaan hetken aikaa hiljaa Alice kysyi: "Haluaisitko sinä piirtää jotain?"
Ingria nyökkäsi, valitsi hetken epäröityään vaaleanpunaisen liidun ja jäi katsomaan valkeaa paperia.
Tykkäsin kirjasta, vaikka aloittaessani olin vähän epäileväinen. Tiedättehän, taas yksi kertomus natseista ja toisesta maailmansodasta, pystyykö tämä tuomaan jotain uutta siihen tuhansiin kertoihin kerrottuun. Tykkäsin tavasta, miten tässä esitettiin asiat, miten paljon jätettiin pois tai kerrottiin vain viitteenomaisesti. Raakuuksia on, mutta ne kuvataan lyhyesti eikä samoja asioita toisteta kerta toisensa jälkeen.
Kertomus on kuin letti. Alussa kaikki ovat yhdessä, sitten tullaan jaetuksi osiin, jotkut kiehkurat irtoavat matkan varrella, toiset kiertävät toisiaan, välillä hipaisten ohimennen ja sitten taas etääntyen. Lopussa sidotaan yhteen ne, jotka ovat jäljellä.
Tämä on Ingrian tarina, mutta myös muut hahmot saavat omia lukujaan. On erityisen kiinnostavaa päästä Magdan pään sisään, lukea siitä miten hän innostui natsismista ja miten hän käsittelee asiaa vuosikymmeniä myöhemmin, vanhana naisena. Pidän siitä, että jossittelua ei ole. Se mitä on tehty on tehty, ja sen kanssa yritetään elää. Pidän siitä, että sivumäärää ei ole kasvatettu esimerkiksi sillä, kuinka Ingria miettisi missä perhe nyt olisi, jos he olisivat lähteneet Wienistä ajoissa. Pidän kirjan lukuisista yksityiskohdista, jotka kasvavat valtavan suuriksi. Esimerkiksi kohta, jossa Magda löytää hävitetyn kellotehtaan pihalta kultahampaan ja oksentaa. Sanoja on käytetty vähän, mutta mitä se tuo lukijan päähän, sitä on paljon.
Tämä on luettu - ja tykätty - myös Kirjavinkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti