Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Espanjankielinen alkuperäisteos El laberinto de los espíritus (2016)
Suomentanut Antero Tiittula
Otava 2017
956 s.







Henkien labyrintti on neljäs osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa - sarjaa, Semperen perheen tarinaa. Samalla se on hieno päätös perheen saagalle. Sivumäärältään se on yksinään lähes yhtä suuri kuin kolme aiempaa osaa, ja sisältökin on runsas.

Uutena henkilönä mukaan tulee Alicia Gris, nuori nainen joka palaa eräänlaisena salaisena agenttina Barcelonaan. Kaupunki on hänelle kipupiste; lapsena hän menetti vanhempansa sodassa, ja melkein omankin henkensä. Kukapas muu hänet olisi pelastanut kuin Fermín, ja tämän jälkeen Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Mutta Alicia on yksinäinen sielu, jolla sekä fyysinen että psyykkinen tuska on läsnä koko ajan. Hän haluaa olla yksin, selviytyä yksin, mutta aina on joku joka haluaa pelastaa hänet. 

Poliisi Leandro on ottanut Alician suojelukseensa ja kouluttanut hänestä maan parhaan agentin. Hän saa tehtäväkseen etsiä kadonneen ministerin Mauricio Vallsin yhdessä Vargasin kanssa. Alicia toimisi mieluiten yksin, mutta nyt hänen on suostuttava yhteistyöhön. Etsinnät vievät parivaljakon Barcelonaan ja Alician Semperen perheen luo. Vähitellen alkaa paljastua hurja kuvio, jossa Espanjan salattu historia kietoutuu edesmenneen Isabella Semperen ympärille. Petosten, koston ja väkivallan kierre on jatkunut pitkään, eikä se lopu ennen kuin jokainen keskeisistä henkilöistä on ollut silmäkkäin kohtalonsa kanssa.

Hän aneli taivaalta ja helvetiltä, ettei kuolisi tuohon tunneliin vaan pääsisi valoa hohtavaan oviaukkoon joka häämötti sen perällä. Pakomatka vaikutti loputtomalta. Hänestä tuntui kuin hän kapuaisi hänet nielleen hirviön sisuksista kitaa kohti, jottei joutuisi sen ravinnoksi. Hänen takaansa tunneliin vyöryvä liekkien hehku ei juuri murtanut jäistä syleilyä johon hän oli joutunut. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt aulan läpi ja ulos kadulle. Hän hengitti taas ja tunsi sateen hyväilyn ihollaan. Joku tuli katua pitkin kiireesti häntä kohti. 

Hän lyyhistyi Fernanditon käsivarsille, ja tämä halasi häntä. Hän hymyili pojalle, mutta tämä katseli hänta kauhuissaan. Hän vei käden vatsalleen, siihen kohtaan jossa oli tuntenut ensimmäisen iskun. Lämmintä verta tihkui hänen sormiensa välistä sateeseen liueten. Enää hän ei tuntenut kipua, ainoastaan kylmyyden, kylmyyden joka kuiski hänelle, että hänen pitäisi päästää menemään, sulkea silmäluomensa ja vaipua ikuiseen uneen jossa odottaisi rauha ja totuus. Hän katsoi Fernanditoa silmiin ja hymyili.

- Älä anna minun kuolla tähän, hän mutisi.

Zafónin tyyliin tarina on runsas ja se kerrotaan koristeellisella kielellä. Kieli ei kuitenkaan ole "tekotaiteellista" tai pakotetun tuntuista, vaan se tuntuu luontevalta kirjan rappioromanttiseen maailmaan. Kielen koukerot sopivat mainiosti yön pimeyteen, kosteisiin ja kylmiin kellareihin, takaoviin ja palvelijanportaikkoihin, varjoisille kujille, petoksiin, paheellisille asuinalueille, epätoivoiseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen, ikuiseen ystävyyteen... 

Tarinassa on valtava määrä henkilöitä, välillä joidenkin esiintymisessä on niin pitkä tauko että ehdin unohtaa kenestä on kyse. Tapahtumia kuitenkin kerrataan sen verran, että äkkiä pääsin takaisin kartalle. En muista, mainitaanko Aliciaa aikaisemmissa osissa, mutta pidin hänestä ja siitä, miten hän osoittautuu osaksi Semperen laajennetun perheen elämää. Fermín on ihana rääväsuinen itsensä, tuoden kevennystä muuten kovin synkkään tarinaan. Tietenkin olisi ollut kiva lukea iloisia tapahtumia, mutta tämä nyt vaan menee näin. Ei ole kirjailijan syy, että Sempereiden ja heidän lähipiirinsä elämät ovat menetysten ja surun sävyttämiä.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee ilman muuta kohtaan 31 "kirjaan tarttuminen hieman pelottaa". Pelotti aika paljonkin. Ykkösosa Tuulen varjo on suosikkikirjani, johon palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Mietin, mitä jos Henkien labyrintti ei olekaan hyvä, tai mitä jos se on Tuulen varjoa parempi. Jännittää myös se, että nyt kun olen lukenut tämän niin miten koen Tuulen varjon seuraavalla lukukerralla, onko se muuttunut täysin eri kirjaksi nyt kun tiedän lisää taustoista ja jatkosta.  

Henkien labyrintti on luettu ainakin blogeissa Kirja vieköön, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjat kertovat, Kirjahullun päiväkirja ja Mummo matkalla.

2 kommenttia:

  1. Mainio postaus kiehtovasta ja kiemurtelevasta labyrintista kaikkine käänteineen; Zafón on kyllä kerronnassaan omaa luokkaansa!

    Harvoin on käynyt niin kuin nyt, että kirjan henkilöt vaivihkaa alkavat omissa mielikuvissani elää omaa elämäänsä ja tulla tutuiksi ikäänkuin henkilökohtaisella tasolla. Kiehtova päätösosa mainiolle sarjalle, toivottavasti kirjailijalta lisää seuraa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella hieno neljän kirjan kokonaisuus, ennen kaikkea se miten kaikissa tulee lisää henkilöitä jotka tuntuvat luontevasti kuuluvan tarinaan. Oi jospa vielä tulisi joku spin off Danielin isän näkökulmasta nähtynä...

      Meidän kirjastomme tietokannasta löytyy englanniksi käännettynä pari muuta Zafónia, goottilaista kauhua oleva The Prince of Mist (El príncipe de la niebla), toinen nimeltään The Midnight Palace (El palacio de la medianoche) josta en oikein saanut selkoa että mikä se on, asiasanoja vain nuoret, salaisuudet, menneisyys, onnettomuudet. Taidanpa tutustua niihin molempiin... :)

      Poista