Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Norjankielinen alkuteos Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.

Kirjan alaotsikko kertoo täsmälleen mistä on kyse, paitsi että jättihai tarkentuu jäähaiksi. Morten A. Strøksnes ja ystävänsä Hugo Aasjord lähtevät pyydystämään jäähaita pohjoisilta vesiltä, Länsivuonoilta. Hugo on kokenut merenkävijä, Morten ei niinkään. Yhdessä he muodostavat päättäväisen retkikunnan, vaikka välillä usko on koetuksella. Merelle voi lähteä vain oikeanlaisissa sääolosuhteissa, joita joutuu joskus odottamaan kauan. Ja vaikka kaikki muu olisi kohdallaan, jäähai ei aio jäädä kiinni tuosta vaan.

Jos Hugon ote olisi irronnut silloin kun veli kapusi häntä pitkin, tuskin kumpikaan olisi jäänyt henkiin kertomaan tarinaa. Hugon mielestä tarinan opetus oli kuitenkin se, ettei Länsivuonossa loppujen lopuksi tule kylmä, vaikka joutuukin veden varaan vajaaksi puoleksi tunniksi maaliskuussa. 

- Olimme ulkona loppupäivän vaatteita vaihtamatta. Tai kyllähän meille tuli kylmä. Korvien takaa ja niskan yläosaa alkoi paleltaa.

Joskus mietin, miten monta prosenttia ystävästäni oikeastaan on merinisäkästä.

Ennalta vähän epäilytti, että noinkohan tämä on kiinnostava kirja, Ei huolta, kyllä se on ja heti alusta asti. Tämä on vähän kuin matkakirja, yhtä tärkeä kuin lopputulos / kohde on matka sinne. Merelle tehdään useita retkiä, joillakin ei tapahdu mitään, toisilla melkeinpä liikaakin. Välillä tunnelma kiristyy, mutta välit eivät ehdi tulehtua pahasti koska retkien välillä on aina kuukausien tauko.  

Strøksnes kertoo merestä, merenelävistä ja vähän avaruudestakin. Hän puhuu meriaiheisesta kirjallisuudesta ja miettii, mitä merelle tapahtuu. Vaikka ihminen on sikäli viisas että kunnioittaa ja vähän pelkää merta, silti ihminen on merelle suuri uhka. On hurjaa ajatella, että jopa neljän kilometrin syvyydestä löytyy muovikasseja.

Lukiessa jouduin googlettelemaan useamman kerran, koska Strøksnesin elävä kuvaus vaati etsimään kuvia. Oli ihan pakko saada tietää, miltä näyttää syvännekrotti, jolla "on päälaella tai alaleuassa pyyntiantenni, jonka huipulla oleva lyhty keikkuu silmien edessä". 

Entäs sitten tämä:

Siellä on jo ennestään pilkkopimeää, niin ettei musteen ruiskauttaminen paljon auta, ja siksi vampyyritursaalla onkin toinen keino: se puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan. Lonkero ajelehtii yksin vedessä ja vilkuttaa pieniä sinisiä valoja. Tämä harhauttaa hyökkääjän ja antaa lopulle vampyyritursaalle tilaisuuden paeta."

Kyllä on oveluuden multihuipentuma! :) 

Välillä jäähai jää taka-alalle, kun Strøksnes pohtii luontoa ja sen selviytymistä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan karata kauas itse asiasta, vaan piankin tarina kaartuu takaisin Länsivuonoille. Avaruusosuus on ehkä tarpeeton, koska se on toisaalta pieni, ja toisaalta merenalaisissa asioissa on ihan tarpeeksi pureskeltavaa. 

Strøksnes kertoo tapahtumista eläväisesti, ja suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienon työn kääntäessään sen. Ei ehkä ole helpoin aihe kääntää, vaikka monista eläimistä onkin mukana niiden latinankielinen nimi. Veneistä, kalojen käsittelystä ynn muusta kerrotaan, mutta ei liikaa eikä liian raskaasti. Välillä pysähdytään toviksi esimerkiksi lipeäkalaan, mutta pian jatketaan matkaa toiseen aiheeseen tai toiseen paikkaan. 

Kirjoja ulapalta - haaste saa jatkoa tällä, samoin Helmet-lukuhaaste jossa täyttyy kohta 45, "palkittu tietokirja". Norjassa Merikirja on saanut useampiakin palkintoja. Se on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
Englanninkielinen alkuteos Sailing to Freedom (1952)
Suomentanut Jouko Vanhanen
Ulkoasu Asko Künnap
Eesti Mälu Instituut ja Arktinen Banaani 2017
221 s.

Trollhättanissa, missä kanava päättyy, Erma laskettiin useassa sulussa alas kaksikymmentä metriä Götajokeen. Kun se pääsi toiseen sulkuun, joka oli yli 12 metriä syvä, sen mastonkärki oli yli metrin meidän alapuolellamme. Tästä lintuperspektiivistä se näytti kauhean pieneltä, aivan kuin leluveneeltä kylpyammeessa. Rommy katseli sitä alaspäin käsivarret ristissä sulun reunalta.

"Ja mekö aiomme ylittää tuolla Atlantin?" hän kysyi vaitonaisesti. "Haluatko tietää, mitä mieltä minä olen? Minusta me olemme hulluja."

Yhdenlaista hulluutta se onkin, mutta joukkiolla ei ole vaihtoehtoa. Tai on, mutta se on palaaminen Neuvosto-Viroon ja mahdollisesti hengen menetys. Elämä Ruotsissa on jo alkanut sujua, mutta tilanteen mennessä ahtaaksi on lähdettävä. Ystävykset Harry ja Voldemar toteavat, että paras ratkaisu on hankkia alus ja purjehtia omin voimin Amerikkaan. Mukaan lähtee molempien tuttavia sekä Harryn perhe, yhteensä 16 henkilöä. Vene osoittautuu vanhaksi ja huonokuntoiseksi. Lähtö viivästyy remontoinnin, moottorin hankkimisen ja muonavarustelun takia. Kun matkaan päästään, vastaan tulee yllätys toisensa jälkeen. Reittiä on muutettava, aikataulut pettävät, sää on huono, välillä miehet joutuvat vetämään venettä rannalta käsin, ruoka pilaantuu myrskyssä...

Pitkä merimatka on todellinen jännitysnäytelmä. Lukija saa pureskella kynsiään monta kertaa ja jännittää, pysyykö laiva kasassa, kaatuuko se myrskyssä, loppuuko juomavesi ynnä muuta vastaavaa. Yksi yllätysmomentti on ihmisissä; kun matkalaiset rantautuvat eri satamiin, on aina varauduttava siihen että vastaanotto voi olla vihamielinen. Monta kertaa tilanne on jo epätoivoinen, mutta etenkin kapteeni Harry jaksaa olla luottavainen. Laiva on kestänyt vuosikymmeniä, ja tälläkin reissulla jo tuhansia merimaileja, niin eiköhän se kestä loppuun saakka! Hermoja raastava merimatka kestää kuukausia, mutta mukana on myös iloisia ja onnellisia hetkiä. Suuri meri ja pieni vene mittelevät voimiaan monta kertaa, mutta niin vaan Erma saa kuljetettua joukkion Amerikkaan.

Tuo musteensyvä tummuus vaikutti pahaenteiseltä, ja sen lämmin, raskas henkäisy sai minut vapisemaan. En halunnut katsoa pilveä, mutta katsomattakin pystyin aistimaan, miten se eteni ja odotti korkeajännitteisenä sitä, miten se tavoittaa meidät. Omituista kyllä, tuuli laantui, mutta tyyntyminen oli uhkaavaa.

"Se vetää henkeä ennen kuin alkaa puhaltaa täysillä", Harry sanoi. "Trooppinen myrskynpuuska. Se ei kestä kauaa."

Se alkoi kuin suuri ovi olisi vetäisty auki villin ristivedon edestä, ja seuraavassa hetkessä taivas putosi päällemme ja vesiputous musersi meidät, niin että hartioitamme särki ja polvemme taipuivat vesivyöryn painosta. Istumalaatikko oli hetkessä veden vallassa ja vesi nousi nopeasti pitkin sääriämme. Sadekuuron läpi Harry nykäisi hihaani ja karjui: "Mene ahteriin ja vedä iso puoliksi sisään!"

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1952, mutta suomeksi vasta viime vuonna. Onneksi, sillä se on valtavan kiinnostava. Nykyään uutisvirrassa on suuria laivoja satoine, tuhansine pakolaisineen, joten kontrasti on hurja. Tässä ei ole mukana ihmissalakuljettajia eikä rahaakaan muuta kuin mitä veneeseen ja sen varusteluun tarvitaan. Päästään kokemaan yksittäisten ihmisten matka, ne henkilökohtaiset syyt jotka pakottavat lähtemään ensimmäisestä pakopaikasta toiseen. Lapsille matka on leikki, seikkailu. Aikuiset eivät turhia vaivaa päätään; yhdellä on Amerikassa sukulainen valmiina auttamaan heitä. Täysin tuntemattomaan ja tuntemattomien armoille ei tarvitse heittäytyä.  

Vaikka purjehdus ei olisi tuttua, lukeminen etenee sujuvasti. Teknisiä termejä ei selitetä sen kummemmin mutta eipä tarvitsekaan. Ainakaan minä en kaipaa täydellistä selitystä veneen eri  osista ja laitteista, riittää että on kuvattu ymmärrettävästi se mihin ne on tarkoitettu ja mitä niillä tehdään. 

Pidän erityisen paljon runsaista yksityiskohdista ja kerronnan tarkkuudesta. Hajut ja tuntemukset puskevat kirjan sivuilta. Ja vaikka myrskyjä koetaan monta, jokainen niistä on erilainen. Yksittäiset tapahtumat nousevat tärkeiksi, esimerkiksi se kun löytyy unohtunut säilykepurkki; voi miten mieliala kohoaa ja matkanteko tuntuu paljon helpommalta.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 11, "kirjassa käy hyvin". Olen iloinen siitä, että Erma kesti myrskyt ja muurahaiset, eikä meri vienyt vapaudenkaipuisia virolaisia.

Laitan tämän myös Kirjoja ulapalta - haasteeseen. 

Kirjastobileet: Mokoma-duo @MetsoLive

Tampereen pääkirjasto Metso, ja etenkin sen musiikkiosasto, on edelläkävijä monessakin suhteessa. Musavinkkausta koululaisille on ollut pitkään, ja tapahtumasarja MetsoLive on vakiinnuttanut asemansa. Kirjaston musiikkiosastolle on saatu esiintymään eturivin artisteja. Itse pääsin tänään ensimmäistä kertaa paikalle, oli pakko järjestää työvuoro tapahtuman mukaan, koska esiintymässä oli Mokoma-yhtyeestä tuttu kaksikko Marko Annala ja Tuomo Saikkonen. Mokoma on ollut yksi suosikkibändeistäni noin kymmenen vuoden ajalta. Silloisen poikaystäväni kanssa kävimme Tampereen Pakkahuoneella ja Klubilla legendaarisissa Easter Master - hevimusiikkitapahtumissa. Tuona yhtenä vuonna - en muista minä, kuitenkin ennen vuotta 2009 koska silloin erosimme - olimme lähteneet katsomaan Kotiteollisuutta. Muistan, kun Mokoma aloitti oman settinsä Pakkahuoneen puolella. Heti oli mentävä lähemmäs, että mikäs se tämä bändi on, hei täähän kuulostaa hyvältä. Ja niinhän siinä kävi, että tuo tuolloin uusi bändi oli lopulta koko illan paras.

Metsossa ohjelma oli selkeä: alkuun 20 minuuttia haastattelua ja sitten 45 minuuttia livemusiikkia. Yleisöä paikalla oli noin 100 henkilöä, ja kaikille jaettiin lappu jossa on herrojen luku-, kuuntelu-, peli- ja kuvataidesuosituksia. Ensi viikolla ilmestyvä uusi levy kuitattiin nopeasti, sitten siirryttiin suosituksiin. Kumpikin sai kertoa muutamasta jutusta tarkemmin, että miksi ovat valinneet juuri ne mukaan. Haastattelija Juhani Koivisto sanoi, että Annalan listalta löytyvä Daniil Harmsin Sattumia on mukana lähes kaikilla MetsoLiven esiintyjillä. Pakko myöntää, että ihan siitä syystä haluan lukea kirjan. Jos "kaikki" kotimaiset muusikot suosittelevat sitä, siinä on pakko olla sitä jotain. Tässä on kuva suosituslistasta, toivottavasti edes osa tekstistä näkyy:

Ja oo, Tuomo Saikkonen suosittelee Tuulen varjoa, lempikirjalistani ykköstä! :) 

Annala oli kuulemma ensimmäinen, joka esitti pelisuosituksia. Hauskaa, että myös se puoli on nostettu esiin. Kirjastossa on paljon pelejä niin aikuisille, lapsille kuin koko perheelle. Ei kaikissa kirjastoissa, mutta monissa, ja määrä lisääntyy jatkuvasti. Annala halusi tuoda myös kuvataiteen mukaan. Itse hän osaa laulaa, soittaa ja kirjoittaa, mutta piirtäminen ja maalaaminen eivät kuulemma suju ollenkaan. Siksi onkin kivaa nauttia toisten tekemistä töistä, joita ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen pitää niistä.

Haastatteluosuuden jälkeen kuultiin ehkä yllättävänkin pitkä akustinen keikka. Parempi näin päin, että kuultiin enemmän kuin mitä osattiin odottaa :) 

Yleisö tuntui viihtyvän mainiosti, huolimatta siitä että pienessä tilassa oli paljon väkeä, helle puski ulkoa sisälle ja ilmastointi oli pois päältä :D Hiki valui varmasti muillakin kuin vain minulla. 

Kirjastotila sopii mitä mainioimmin livemusiikille. Metsossa musiikkiosasto on yläkerrassa, eikä sieltä varmaankaan kuulu paljoa alakertaan. Toisaalta, nykykirjastossa ei tarvitse olla hiirenhiljaa vaan on ihan ok että kuuluu elämisen ääniä. Sitä paitsi tällaiset tapahtumat ovat omiaan tuomaan kirjastoon myös heitä, jotka eivät ehkä muuten tulisi. Voidaan levittää tietoa ja ilosanomaa siitä, että kirjastoon voi ihan vaan tulla, siellä voi ihan vaan olla, ei ole pakko lainata voidakseen olla tervetullut. 

Lisää tätä, kiitos! 

Jo Nesbø: Macbeth

Jo Nesbø: Macbeth
Norjankielinen alkuteos Macbeth (2018)
Ruotsiksi kääntänyt Per Olaisen
Kansi: Marcell Bandicksson
Wahlström & Widstrand 2018
523 s.

Ahneena en malttanut odottaa suomennosta vaan tartuin ruotsinnokseen. Nesbø on aina luettava mahdollisimman nopeasti, vaikka en ole ihastunut hänen yksittäisiin kirjoihinsa ollenkaan yhtä paljoa kuin Harry Hole -sarjaan. Macbeth osoittautui eräänlaiseksi kummajaiseksi. Ensimmäiset sata sivua tykkäsin, toiset sata en tykännyt, 50 sivua tykkäsin, 50 en tykännyt, sitten taas tykkäsin...

Komisario Macbeth työskentelee nimettömäksi jäävässä brittiläisessä kaupungissa. Siellä käydään kammottavaa valtataistelua poliisin ja rikollisten kesken. Tuossa pelissä kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja ystävä muuttuu viholliseksi silmänräpäyksessä. Kukaan ei voi luottaa keneenkään, koska luottamus voi olla viimeinen teko elämässä. Oman edun ajaminen on tärkeintä, vaikka puheissa muuta sanottaisiin. Kaikenlainen uhkailu on arkipäivää, ja ruumiita tulee kasoittain.

Tarina alkaa poliisin väijyessä moottoripyöräjengiläisiä. Tekeillä on valtavan suuri huumekauppa, jonka poliisi haluaa estää. Tapahtumat riistäytyvät käsistä ja jälki on veristä. Macbeth nousee korkeimmaksi poliisiviranomaiseksi, yrittäen saada kaupungin hallintaansa. Apunaan hänellä on kasinon omistajatar Lady, määrätietoinen nainen, Macbethin rakastettu. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kukaan ei tiedä mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä tapahtuu, kun moraali on murentunut eikä selkäänsä voi kääntää kenellekään ellei halua tulla puukotetuksi tai ammutuksi hengiltä? Miten saada yksittäisen ihmisen ääni - ja totuus - kuuluviin kaupungissa, jossa hyvää ei ole ollenkaan vaan taistelut käydään pahan ja pahan välillä?

Han tänkte på alla chanser livet gett honom. Den på barnhemmet den där natten, den han inte hade tagit. Och den Banquo gett honom, den han hade tagit. Hur den första så när omintetgjort honom och det andra räddat honom. Men är det inte så att det finns en del chanser man önskar att man inte fått, eftersom en del chanser dömer dig till olycka oavsett vilket, chanser som kommer att medföra ånger resten av livet antingen för att man tog dem, eller för att man inte tog dem? Åh, det smygande missnöjet som alltid ska förgifta den mest perfekta lycka. Och ändå. Hade ödet öppnat en dörr, som snart skulle smälla igen? Var det modet som skulle svika honom igen, så som det hade svikit honom den natten på barnhemmet? 

Han såg den intet ont anande mannen i sängen från den gången framför sig. Försvarslös. Och ändå en man som stod mellan honom och friheten varje människa förtjänade. Mellan honom och värdigheten varje människa borde kräva. Mellan Macbeth och makten han kunde uppnå. Och respekten. Och kärleken.

Det hade börjat ljusna utanför när han väckte Lady.

Kirjan taustalla on projekti nimeltä Hogarth Shakespeare. Se on alkanut vuonna 2016, jolloin Shakespearen kuolemasta oli kulunut 400 vuotta. Mukana on parisenkymmentä kirjailijaa, Nesbøn lisäksi muun muassa Gillian Flynn, Margaret Atwood ja Anne Tyler. Täytyykin alkaa tutkailla, miten muut ovat kunnioittaneet Shakespearea. 

Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että tarina on synkkä. Sitä se on myös Nesbølla. Kansi antaa täysin oikean kuvan sisällöstä. Mustaa, pahaa, juonittelua, kieroilua, petoksia... Ruumiiden lukumäärässä on mahdoton pysyä mukana, paljon niitä on. Punaista, veri ja rakkaus, joita ei tässä voi erottaa toisistaan.

Ihmisen pahuus tulee esiin kaikessa voimakkuudessaan. Siitä tykkäsin, että henkilöhahmojen määrä on riittävän rajallinen jotta heidät pystyy muistamaan. Poliisien, roistojen, Ladyn ja kasinon croupierin lisäksi mukana on radiotoimittaja sekä pormestari. Ei siis valtaisaa määrää hallintohenkilökuntaa sihteereineen, eikä perheenjäseniäkään mainita kuin ohimennen. Tapahtumat keskittyvät valtapeliin kaikkine monimutkaisine kiemuroineen. On hurjaa luettavaa! Pakko oli jatkaa lukemista, saada tietää että ketkä jäävät henkiin. 

Elly Griffiths: A Room Full of Bones

Elly Griffiths: A Room Full of Bones
Quercus 2012
346 s.

Aloitin Ruth Galloway - sarjan lukemisen ensimmäisestä suomennoksesta, sen jälkeen olen ollut malttamaton ja jatkanut englanniksi. Nyt on vuorossa neljäs osa - jo kuuden vuoden takaa, eli monta on vielä lukematta! :) Olen alusta asti pitänyt henkilöhahmoista, ja kirja kirjalta pidän heistä enemmän. Ruth on vain vähän minua vanhempi mutta tuntuu äitihahmolta, lämpimältä. Tytär syntyi sarjan toisessa osassa, nyt hän on vuoden ikäinen ja varsin hassu taapero. Joskin vähän turhan paljon ainakin tässä kirjassa puhutaan hänen nukuttamisestaan ja katkonaisista öistä. Entäpä Cathbad! Aluksi kummallinen ja vähän kammottavakin, nyt hän tuntuu tutulta ja turvalliselta. 

King's Lynnin Smith-museossa on tarkoitus pitää avajaistilaisuus. Avattavana tosin on vähän erikoisempi kohde, nimittäin ruumisarkku jossa ovat keskiaikaisen piispan luut. Tilaisuus kuitenkin peruuntuu, sillä kukas muu kuin Ruth osuu paikalle etuajassa ja löytää kuraattorin kuolleena. Siitäpä alkaa monimutkainen vyyhti, johon liittyy niin aboriginaalien pääkalloja, elginistien lahko kuin ratsutalli. 

Cathbad's silence is easily explained. He is helping the police with their enquiries. Or rather, he is entertaining Nelson and Judy in his caravan on the beach at Blakeney. Cathbad seems determined to keep the occasion social, offering them tea and brownies, enquiring after Michelle and the girls. Nelson answers brusquely. He's annoyed with Cathbad for putting him in this position. Why the hell did his fingerprints have to be found at the scene? Does the man get everywhere?

He doesn't think that Cathbad killed Neil Topham but he's mixed up in it somehow. He was at the museum that day and, as for the Elginists, they have Cathbad's name written all over them. Cathbad loves nothing more than a fight with authority and this one would be right up his street.

Tarina on aika pitkälti samaa kaavaa kuin muissa osissa, vaikkakin nyt on tunnustettava että tämä on mielestäni heikoin osa neljästä lukemastani. Löytyy ruumis, useampikin. On ennustuksia, pyhiä kirjoituksia, pahoja enteitä, taikauskoa, loitsuja. Tanssia yön pimeydessä nuotion ympärillä, käärmeitä siellä täällä. Niin päähenkilöt kuin lukija joutuvat miettimään suhdettaan tällaisiin. Jos on kirjoitettu että tämä on seuraus jos tehdään näin, ja kyseinen asia tapahtuu, niin onko siihen joku loogisempi syy kuin ennustukset tai muut vastaavat? Mitä jos tuollaista tapahtuu useita kertoja? 

Välillä kaipasin enemmän arkeologiaa ja poliisityötä, vähemmän lahkoja ja kansanperinnettä. Jotenkin Ruthin ammattitaito jää tässä kirjassa kovin vähäiselle osalle, liiaksi taustalle. Muutenkin hän tuntuu puivan enemmän tyttärensä yöunia ja miesasioitaan kuin Augustine-piispaa, kuollutta kuraattoria tai aboriginaalien maallisia jäännöksiä. 

Pidän siitä, että Griffithsin kirjoissa on varsin vähän tapahtumapaikkoja, jolloin ne kuvataan tarkasti ja elävästi. Smith-museo tuntuu tutulta, samoin on helppo hahmottaa Smithin perheen tilukset. Ruthin kotinurkat Saltmarshin marskimaalla viehättävät yhä vaan. Tunnelma on jotenkin vangitseva, kirjasta toiseen. 

Vaikka en ihastunut tähän kirjaan, aion jatkaa sarjan lukemista. Mitäköhän Cathbad keksii seuraavassa osassa? Onko Nelson yhä vaan yhtä "grumpy"?  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa". Kävi niin hassusti, että sain suunnilleen samaan aikaan tekstiviestin saapuneesta kirjasta ja sähköpostiviestin lainatusta e-kirjasta. Tällä kertaa luin paperiversion :)

Murtumia maisemassa: urbaanin löytöretkeilyn antologia

Murtumia maisemassa: urbaanin löytöretkeilyn antologia
Kansi V. Rintala
Osuuskumma 2017
247 s.

En millään pysty muistamaan, milloin ja miksi kiinnostuin tästä kirjasta. Jossain se tuli vastaan, jossain näin esittelytekstin ja sanat "joutomaat, hylätyt tehtaat ja kaivokset sekä autioituneet talot". Ei tarvitse lukea pidemmälle, ennen kuin mielenkiinto herää. 

Kirja koostuu kymmenestä novellista, jotka, kuten edellinen kappale kertoo, sijoittuvat erilaisiin hylättyihin kohteisiin. Jokaisessa kohteessa tapahtuu jotain omituista, joskus pelottavaakin. Monet novelleista alkavat tyynen rauhallisesti, kunnes kohta päähenkilö tai päähenkilöt ovat joutuneet vastakkain jonkin oudon kanssa. Kaikelle kummalle ei löydy selitystä. 

Janos Honkonen vie meidät hylättyyn tehtaaseen, samoin M. A. Tyrskyluoto. Artemis Kelosaari  kutsuu mukanaan bunkkeriin, Katri Alatalo metrotunneliin, J. S. Merenmaa kaivokseen. Anni Nupposella kohteena on kaupunki, Marisha Rasi-Koskisella huone, Mia Myllymäellä jäteasema, Tarja Sipiläisellä majakkasaari. Hanna Morren vanhainkodista on syytä pysyä kaukana. Sinänsä ihan tavallisen oloiset paikat muuttuvat vieraiksi, oudoiksi. 

Ida sääti kameransa valaistuksen sopivaksi ja napsi valokuvia. Elina katsoi taukotilaa uudelleen. Hän huomasi pöydällä lehtien seassa vanhan nokialaisen, päällekkäin asetellut työhanskat ja jogurttipurkkiin jääneen lusikan. Tuoleja ei ollut työnnetty pöydän alle vaan ne näyttivät siltä kuin niissä olisi juuri istuttu. Kahvinkeittimen säiliön kansi odotti avonaisena. 

"Aivan kuin ne ihmiset olisivat kadonneet kesken tekemisiensä", hän pohti ääneen.

"Sulla on mielikuvitusta."

"Katsokaa noita tuoleja ja tuota puhelinta ja lusikkaa ja..."

"No, kyllä sä miehet tiedät", Katariina puuskahti. "Ei ne siivoa jälkiään vaan jättävät aina kaiken just siihen mihin -"

"Täällä oli töissä viisi naista ja kaksi miestä", Ida sanoi ja suoristautui tietokoneen äärestä katsomaan heitä. Huoneilma tuntui painostavalta. Kuin heidän ympärilleen olisi kerääntynyt jotain, joka pakotti heidät lähemmäksi toisiaan. 

"Mä meen ulos katsomaan. Yrittäkää te löytää jotain täältä", Katariina tokaisi yhtäkkiä ja saapasteli ovesta pihalle. Elinakin olisi halunnut mennä ulos, mutta hän ei halunnut joutua Katariinan kanssa kahden, eikä ainakaan jäädä yksin.

"Mä en ymmärrä tätä konetta, mutta tässä näytöllä näkyy työvuorolista. Nää nimet on samoja, jotka on ilmoitettu kadonneiksi", Ida sanoi.

Mia Myllymäki: Ongelmajätettä

En lukenut kirjaa alusta loppuun vaan novellin sieltä, toisen täältä. Vasta lopuksi selasin kirjan läpi, että olenhan lukenut kaikki. Viimeiseksi luin esipuheen, jossa kerrotaan urbaanista löytöretkeilystä vähän tarkemmin. Sinänsä sen olisi voinut lukea aluksi, sillä se ei paljasta liikaa tulevasta (toisin kuin useimmat esipuheet).

Novelleja lukiessa odotin koko ajan, koska tulee se yksi josta en pidä. Onhan se väistämätöntä, että jonkun täytyy olla sellainen. Tällä kertaa kuitenkaan ei, tykkäsin kaikista. Joissakin on keskinäistä samankaltaisuutta joko ympäristössä tai henkilöhahmoissa, mutta silti ne ovat riittävän erilaisia. Kertaakaan ei tullut tunne, että olen jo lukenut tästä. Lukiessa tuli mietittyä kuulemiaan kummitustarinoita mutta myös sitä, mitä urbaaniin löytöretkeilyyn soveltuvia kohteita lähiseudulla olisi. Tiedä sitten uskaltaisinko lähteä mihinkään tämän luettuani... Vaikka eihän zombeja ole olemassa, eihän?

Murtumia maisemassa on luettu myös Nörttitytöt-blogissa. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 25, "novellikokoelma".

Reissussa: saksalainen vappu

Taas oli aika lähteä riiuureissulle :) Lentojen aikataulut ja hinnat ei osuneet ollenkaan kohdilleen, joten pääsin matkaan melkein vuorokautta myöhemmin kuin olisin halunnut. Olin reissussa vain lauantai-iltapäivästä tiistai-iltaan. Frankfurtiin laskeuduttiin puoli neljän maissa iltapäivällä. Mutta kas, mies oli noussut väärään junaan ja tuli kentälle mutkan kautta, vajaa tunti laskeutumiseni jälkeen. Eipä siinä mitään, koneelta oli bussikuljetus terminaaliin ja sitten vielä piti kävellä juna-asemalle, joten odotusaikaa jäi vain puolisen tuntia. 

Frankfurtissa käveltiin Main-joen vartta. Sanoin että haluan kuvata viherterapiaa, Tampereella kun on hädin tuskin silmuja puissa ja kukista näkyvissä juuri ja juuri leskenlehdet ja sinivuokot. Käytiin syömässä ihan perussaksalaisessa ruokapaikassa, joskin näin lämpimään aikaan pääsimme ulos istumaan.

Söin yhden parhaista salaateista ikinä. Paria lajia vihreää salaattia, kurkkua, kanaa, parsaa, pestoa ja mansikoita. Päätin välittömästi, että kunhan saadaan Suomessa kotimaiset mansikat kypsäksi niin laitan niitä kaikkiin salaatteihin. 

Ruuan jälkeen käveltiin paikallisjuna-asemalle, hypättiin junaan, matkustettiin Hanaun asemalle jossa vaihdettiin pikajunaan. Perillä Göttingenissä oltiin iltayhdentoista jälkeen. 

Sunnuntai oli kohtalaisen kaunis päivä. Lähdimme puolenpäivän maissa kävelemään Kaiser Wilhelmin puistoon. Ihanaa vehreää leveää polkua. Koko matka ylämäkeä kohti Bismarck-näkötornia. Matkalla tuli joitakin sadekuuroja, mutta puusto oli niin tiheää että emme kastuneet. 

Näkötornilta kävelimme jonkin matkaa alaspäin, kohteena paikallinen Biergarten ja päiväolut siellä. Aika mielenkiintoinen kokemus, kun on tottunut Suomen terasseihin. Biergartenin luona sattui olemaan esteratsastuskilpailut, joten jäimme sinne istuksimaan joksikin aikaa.

Päiväoluen jälkeen lähdimme käveleksimään lisää. Lähistöllä on sekä villisika- että peura-aitaus. Etsi kuvasta villisika:

Aitauksessa oli kymmenkunta villisikaa, yksittäin tai kaksittain. Hyvin näyttivät viihtyvän ihanan mutaisessa ympäristössä, eivätkä piitanneet ohikulkevista ihmisistä laisinkaan. Kuulemma laumasta teurastetaan vuosittain muutama sika, jotta kanta pysyy suunnilleen samankokoisena koko ajan. Joulun alla tarjolla on villisianlihaa. 

Peura-aitaus on suuri. Aita kulkee kävelytien viertä pitkän matkaa, mutta itse peurat olivat kokoontuneet alueen keskelle, ainoalle avoimelle paikalle. Sielläkin ne olivat perimmäisessä nurkassa, varjossa auringolta. Oli aika hauskan näköistä, kun ruohotupsujen joukosta pääsi bongailemaan peuroja:

Osasta näkyi vain pää ja ehkä vähän kaulaa, osasta koko eläin :D 

Palasimme takaisin Biergarteniin, söimme perinteistä ruokaa eli makkaraa sämpylällä. Istuimme kiviaidalla auringonpaisteessa ja katselimme yhä jatkuvaa esteratsastusta. Aika hyvin radan tapahtumista pääsi kärryille, vaikka mitään ei tiennyt ennalta. 

Illansuussa kävelimme kaupungin keskustaan, kohteena intialainen ravintola. Söin sahramiriisiä jossa oli kyytipoikana parsakaalia, kukkakaalia, paprikaa, rusinoita, cashew-pähkinöitä ja vihersalaattia. Annos herätti jonkinlaista epätoivoa. Vaikka kuinka söin, tuntui että keko pienene ollenkaan :D 

Ruuan jälkeen otin paljasjalkaterapiaa. Kesäkengät kun oli jalassa ensimmäistä kertaa sitten viime kesän, niin tietysti hiersivät toisesta jalasta ihon verille. Kadut olivat kyllä niin siistissä kunnossa, että ei paljoa tarvinnut katsella mihin astuu. Illalla kävimme vielä mielenkiintoisessa baarissa. Jos ei olisi tiennyt mitä etsii, sinne tuskin olisi osannut. Yläkerta katutasossa oli asiakkaista tyhjä, alakerrassa oli valkokangas jossa näytettiin rikoselokuva. Kuulemma siinä paikassa näytetään saksalainen rikoselokuva joka sunnuntai klo 20.15. Tällä kertaa kyseessä oli todella kummallinen elokuva. Oli siinä yksi ruumis, mutta isompi osa oli teinien kapinaa ja mielenosoitusta. Vaikka en ymmärrä kieltä, tajusin jotain tapahtumista. Tosin mies sanoi että elokuva oli todella kummallinen ja vaikeaselkoinen. 

Maanantaina nukuimme pitkään, skippasimme aamupalan ja hyppäsimme suoraan lounaaseen. Kotona tehtyä pastaa ja pestoa, nam! Sitten suuntasimmekin taas junalle. Matkustimme takaisin Frankfurtiin ja sieltä edelleen Ober-Ramstadtiin miehen vanhempien luo. Olin ehtinyt sanoa että tähän mennessä tällä reissulla kaikki junat ovat olleet aikataulussa, niin eikös nyt kaukojuna ollut kymmenisen minuuttia myöhässä, ja paikallisjuna sekä lähti kymmenisen minuuttia myöhässä että pysähtyi kesken matkaa kymmeneksi minuutiksi. Tällä kertaa en edes yrittänyt ostaa junalippua, tehtiin suosiolla niin että mies käytti korttiaan. En siis tiedä, olisiko korttini toiminut ensimmäistä kertaa lipunmyyntiautomaatissa. Joka paikassa muualla se kyllä toimii. 

Illan olimme miehen vanhempien luona, oli siis hyvin rauhallinen vappuaatto. Vappupäivä menikin sitten ulkoillessa. Ajoimme Darmstadtiin hakemaan miehen kaveripariskunnan, heidän kanssaan suuntasimme Heppelheimiin, Bergstrassen viinikävelylle. Tämä on saksalainen vappuperinne, kävellään rinteitä ylös alas ylös alas, pysähdytään pisteille ostamaan ja juomaan viiniä. Reitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa, ja mukaan voi liittyä keskeltä. Me teimme tällä kertaa vain parituntisen kävelyn, koska aikaa piti jäädä myös ruokailuun. Plus että minun piti olla lentokentällä ajoissa. Pakko oli lähteä tiistaina, koska keskiviikkoaamuna oli meno ensiapukurssille.

Varsin helppo vaellusreitti, risteyksiä ei ollut montaa ja suunta oli merkitty viinilasisymboleilla :) Säätila vaihteli aurinkoisesta pilviseen, välillä oli tuulista, joten aika monta kertaa sai pukea ja riisua takkia. 

Viini oli paikallisen mittapuun mukaan kallista, noin 15 € per pullo. Tällä kertaa meille riitti yksi pullollinen, juurikin hyvin rajallisen ajan takia. Iltapäiväkahden jälkeen poluilla alkoi olla enemmän tungosta. Mietittiin, että nyt ehkä kohdataan niitä, jotka ovat aloittaneet aamulla reitin toisesta päästä. Paljon oli lapsiperheitä vaunujen kanssa, toisaalta myös vanhuksia vaellussauvojen kanssa. 

Aika mieletön kokemus, istuskella viiniköynnösten alla, lipittää valkoviiniä ja katsella maisemia. 

Kävimme välillä syömässä, ja nousimme vielä kerran ylös rinteelle. Puolisen tuntia ehdittiin istua ennen kuin piti lähteä pois. Veimme kaverit kotiin ja suuntasimme lentokentälle. Koneessa huomasin, että takkini jäi odotustilaan. Olisin saaut hakea sen, mutta ovi portille oli jo suljettu. Saa nähdä näenkö takkiani enää. Lentokentän sivujen löytötavaraosio oli saksaksi, enkä löytänyt sieltä sähköpostiosoitetta. Laitoin sitten viestin osion "kritiikkiä ja kehitysehdotuksia" sähköpostiosoitteeseen. Vastaukseksi sain linkin, jossa oli englanninkielinen löytötavarasivu, sain siellä ilmoitettua mitä on kadonnut, koska ja missä. Illalla sitten hengailin Helsinki-Vantaalla siihen asti, että bussin saapumisaika läheni. Lopulta se oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta ei onneksi ehtinyt tulla kylmä. Tampereelle saavuttiin klo 1.30. Olisin halunnut mennä taksilla kotiin, mutta tolpalla oli jono eikä yhtään autoa näkyvissä. Päätin sitten kävellä puoli tuntia kotiin. Toiselle tolpalle olisi mennyt reilut 5 minuuttia, joten tuumasin että siinä ajassa olen jo pitkällä kohti kotia. Nukkumaan pääsin puoli kolmelta, ja herätys oli 5.40... Ennen ensiapukurssia kävin hakemassa kahvilasta mahdollisimman ison take away - kupin kahvia, hyvin pärjäsin sen voimalla :)

Nyt onkin Saksan reissut jäissä vähän aikaa. Miehellä on kesällä 7 viikkoa lomaa, ja hän viettää koko sen ajan Suomessa. Onkin siis vaihteeksi tosi pitkät treffit luvassa :) Toivon vaan että kesä olisi lämpimämpi ja vähäsateisempi kuin viime vuonna.