Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kai Aareleid: Korttitalo

Kai Aareleid: Korttitalo
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Inari Savola
Schildts & Söderströms 2018
333 s.






Kai Aarereidin Korttitalo oli kirja, josta en etukäteen osannut odottaa mitään. Olin kuullut kehuja, muun muassa yksi kirjastomme asiakas sanoi että hän luki sen illassa. Aavistelin, että kyseessä voi olla hyvä kirja, mutta sisällöstä en tiennyt ennalta mitään. Jos olin lukenut takakansitekstin, olin sen jo unohtanut. 

Kirjassa seurataan tarttolaisen Tiinan kasvutarinaa. Elämä sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa ei ollut yksinkertaista. Tiinan äiti Liisi oli jäänyt leskeksi parikymppisenä, ja sodan päättyessä Liisi avioitui itseään parikymmentä vuotta vanhemman Peeterin kanssa. Alku oli ihanaa ja rakkaudentäyteistä, niinhän se melkein aina on. Pian syntyy Tiina, tyttö joka tuntuu olevan vähän irti muista ihmisistä ja maailmasta. Tiina kertoo lapsen silmin kodista, koulusta, elämästä; ympärillä on ihmisiä mutta he ovat valtaosin aikuisia. Koulussa hänellä ei ole läheisiä ystäviä ennen kuin hän ystävystyy Vovan kanssa. Mutta tuohon aikaan virolaisen ja venäläisen ystävyyttä ei katsottu hyvällä. Kun Vova muuttaa pois, yhteys katkeaa. Vähitellen Liisin ja Peeterin liittoon tulee ensin tummia sävyjä, sitten säröjä jotka laajenevat kuiluksi. Liisi on nuori, hän haluaa elää ja liikkua. Peeter pysyy paikallaan ja ajautuu yhä syvemmälle uhkapelin syöveriin. Avioero on väistämätön, mutta myöhemmin hauras tasapaino palaa. 

Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa. Mitä tarkoittaa suurennuslasi vasemmassa ylälaatikossa? Mistä on peräisin se sentin paksuinen lasinsirpale, johon on kumilla kiinnitetty Leningradin raitiovaunulippu, jonka takapuolella on nimikirjaimet(?) A. K.? Kenen kanssa on syöty suklaakonvehteja tuosta vanhasta rasiasta, jossa on valokuvia kahdesta kameralle poseeraavasta sotilaspukuisesta pojasta, ilmeet totisina ja uhmakkaina? Kuka tuo toinen poika on?

Tänään isä mahtuu yhteen ainoaan arkistolaatikkoon, jonka sinä löysit ja joka on nyt mukanani.

Tarina on totta tosiaan vangitseva, siitä on vaikea päästää irti yöunien ja työpäivän ajaksi. Tiinan lapsen katse on paljastava, hän ei kaikkea ehkä ymmärrä mutta kertoo mitä näkee. Hän katsoo ja kuvaa muita myös silloin, kun he ovat haavoittuvaisia ja pelokkaita. Tavallaan Tiina on iätön ja ajaton hahmo, vaikka hän vanhenee niin kerronnan tyyli ei muutu. Välillä olin surullinen Tiinan puolesta, siitä että hän on niin paljon ilman ikäistensä seuraa, hoitajansa kanssa. Mielikuvitukselle ei ole kauheasti sijaa ennen kuin vasta Vovan kanssa, ja sitten sekin päättyy. Tiina näkee enemmän kuin vanhemmat tajuavat hänen näkevän; Tiinan harteille kasautuvat vanhempien salaisuudet, sinne ei enää  mahdu omia lapsen salaisuuksia. Perhe-elämän muutosten rinnalla kulkevat yhteiskunnalliset muutokset, jotka nekin Tiina joutuu kohtaamaan ehkä liian varhain, liian suoraan, liian pelottavina. Kaikesta huolimatta Tiinasta kasvaa aikuinen, joka ei ole katkeroitunut.

Tarinan hienous on siinä, että se onnistuu tulemaan todella lähelle lukijaa. Minun Viro-kokemukseni ovat Tallinan joulutorilta ja Ed Sheeranin konsertista 2010-luvulta, silti tunsin olevani mukana Tartossa. Yhteiskunnan olot sitovat tarinan tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta perheen yksityiset asiat, niin iloiset kuin surulliset, ovat tavallisia, sellaisia jotka voisivat sattua kenelle tahansa, koska tahansa. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan (lopultakin!) kohdan 8, "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja joka maasta -haasteessani haluan tällä kuitata Viron luetuksi. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kaupunkilomalla: New York, osa 2

Lauantai 28.10. valkeni aurinkoisena ja helteisenä. Tähän päivään olimme buukanneet pakolliset turistikohteet: päivällä Vapaudenpatsas ja Ellis Island (vähän yli 20 €), illalla Empire State Building (n. 30 €). Näihin kaikkiin olimme ostaneet liput etukäteen. Lauttarannalla myydään lippuja Vapaudenpatsaalle ja Ellis Islandille, mutta niitä on tarjolla rajallinen määrä. Eli jos haluaa varmistaa pääsevänsä kohteeseen niin kannattaa ostaa etukäteen. 

Lauttamatka Manhattanilta Vapaudenpatsaalle kesti noin varttitunnin. Toki ennen lauttaan pääsyä jonotettiin turvatarkastukseen (tiedoksi: rintsikoiden kaarituet hälyttää ja johtaa ohjaamiseen sivulle ja uuteen tarkastukseen), ja Staten Islandille päästyä jonotettiin seuraavaan turvatarkastukseen että lopulta päästiin Vapaudenpatsaalle (jonne ei saa viedä selkäreppuja, ne pitää jättää 2 dollaria maksavaan lukittavaan lokeroon). 





Kääk, joku on kuvannut Vapaudenpatsasta hameen alta...
Vapaudenpatsaalla olisi päässyt itse patsaan sisälle, mutta se olisi maksanut erikseen ja liput olisi pitänyt ostaa etukäteen. Meille riitti jalustalla patsastelu sekä museovierailu. Museossa on mielenkiintoista tietoa patsaan historiasta, muun muassa erilaisia suunnittelumalleja. Loppujen lopuksi valittu versio ei ole kovinkaan erilainen verrattuna ihan ensimmäiseen versioon. Alkuperäinen soihtu on museossa, siinä sitä on historian havinaa. 

Lautta Vapaudenpatsaalta Ellis Islandille kulkee 20 minuutin välein, matka kestää vain muutaman minuutin. Olimme jo tässä vaiheessa aika väsyneitä, emmekä viettäneet Ellis Islandin museossa kuin noin tunnin. Sinänsä harmi, koska siellä olisi ollut paljon kiinnostavaa. Yksi kiinnostavimmista kohteista oli huone, joka kertoo millaisissa oloissa maahanpääsyä odoteltiin.

Kovin on pienet ja epämukavan näköiset punkat. Museossa on lisäksi muun muassa maahanmuuttaneiden dokumentteja; erilaisia matkustusasiakirjoja sekä passeja. Lisäksi on ihmisten valokuvia, ei siitä kun he odottavat Ellis Islandilla vaan esimerkiksi lapsuuskuvia. Unohtamatta ihmisten kotimaistaan tuomaa esineistöä. Tämä on sellainen kohde, joka vaatii enemmän aikaa. Hienoja ovat myös pienoismallit, jotka kuvaavat saaren muodostumista ja laajentumista. Saari on ihmisten rakentama, materiaalina on käytetty maa-ainesta joka on raivattu metrotunneleiden tieltä. 

Täältä palasimme Manhattanille. Hetki kierreltiin kaupoissa, ja illan pimennyttyä suunnattiin Empire State Buildingille. On muuten hassu tunne, kun New Yorkissa ei ainakaan tähän aikaan vuodesta ole hämärää ollenkaan. Puoli seitsemältä on täysin valoisaa, puoli kahdeksalta pussipimeää.

Empire State Buildingissä pääsi "vain" 86. kerrokseen saakka. Käsittääkseni myös observatorio kerroksessa 102 on yleisölle avoin, mutta sinne myös olisi pitänyt olla erillinen, joitakin kymppejä maksava lippu. Komeat näkymät on tästäkin korkeudesta!

Sitten olikin taas nukkumaanmenoaika. Taidettiin kuitenkin valvoa ainakin puoli yhteentoista asti. 

Sunnuntai 29.10. oli viimeinen kokonainen päivä kaupungissa. Kaunista ja lämmintä tänäänkin. Kävelimme 57th Streetiä rantaa kohti, ja rantaa pitkin menimme pyörävuokraamoon. Ajatus oli kiertää Manhattan rantoja pitkin, ja lopuksi kaartaa Keskuspuistoon. Ihan ei onnistunut, sillä saaren eteläosassa oli 9/11 -muistojuoksu. Juoksussa muistettiin ja kunnioitettiin palomiestä, joka juoksi täysissä varusteissa tunneleiden läpi kaksoistorneille pelastamaan ihmisiä, menehtyen kuitenkin itse. Taluttelimme pyöriä puistoalueella ja päädyimme uudelleen muistomerkille. Siellä huomasimme aiemmin näkemättömän kohteen, selviytyjäpuun.


Päärynäpuu paloi pahasti vuonna 2001 mutta jäi henkiin, elää ja voi hyvin. 

Täältä jatkoimme kohti torstain päiväolutpaikkaa, sillä sen vierestä tiesimme pääsevämme takaisin rantaraitille. Pyöräily Manhattanilla oli ristiriitainen kokemus. Maisemat ovat mahtavia, mutta varovaisuutta vaaditaan sillä pyöräkaistoilla liikkuu varsin paljon kävelijöitä ja juoksijoita. Kaikkialla ei kaistoja ole, silloin pyöräillään ajoradalla. Se itse asiassa tuntui melkein turvallisemmalta... New York on pullollaan yksisuuntaisia katuja. Ja kun kadulla on kolme kaistaa rinnakkain, onoikeanpuolimmaisin varattu pysäköidyille autoille. Kaista on niin leveä, että pysäköityjen autojen ja seuraavan ajokaistan väliin jää reilun levyinen tila. Lisäksi autoilijat kunnioittavat pyöräilijöitä. Tööttäyksiä kuuluu jatkuvasti, mutta ne ovat mallia "varokaa, täältä tullaan", ei "mene pois tieltäni törppö". Ihmiset kulkevat niin paljon punaisia päin, että siksi varoitukset ovat tarpeen.


Kaverini totesi että ei uskalla ajaa pyörällä Helsingin keskustassa, naurettiin että "aloitit sitten kaupunkiajon Manhattanilla!" :D Keskuspuiston kulmalla jakaannuttiin, puolet porukasta lähti palauttamaan pyöriä ja puolet jäi pyöräilemään Keskuspuistossa. Taas oli pakko mennä kuvaamaan Jacqueline Kennedy Reservoirille. 


Pyöräilyn jälkeen oli tietysti karmea nälkä, kolmisen tuntia oltiin oltu liikkeellä. Äkkiä hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sitten syömään. Mentiin Times Squarelle pizzalle. Oli todella hyvää ja rapeaa. En muista hintaa, mutta yksi iso slice maksoi muutamia euroja. Rapeus johtui siitä, että pohja oli hetken uunissa ennen täytteiden laittoa, ja sitten vielä uudelleen. Vatsat täynnä jaksettiin vielä kävellä Macy's-tavaratalo läpi. 

Sitten taas jakaannuttiin, kaksi lähti hotellille ja kaksi Brooklynin sillalle katsomaan iltavalot. Ei ollut niin yksinkertaista miltä kuulostaa... Satuimme olemaan seudulla, jossa oli metroasema pois käytöstä remontin takia. Käveltiin seuraavalle, jossa huomattiin että osa linjoista on suljettu remontin takia. Lappu kertoi, että tämän kirjaimen sijasta kulkee tämä toinen juna, joka pysähtyy alkuperäisen linjan asemilla. Paitsi että ei pysähtynyt, vaikka varmasti mentiin oikeakirjaimiseen junaan. Katsottiin heti kartasta että ei pysähdy sen nimisellä asemalla mihin halutaan, mutta haa, pysähtyy toisella missä voidaan vaihtaa junaa. Ei sitten tajuttu, että jokaisella metrolinjalla oli samanniminen pysäkki, kaikki eri kohdassa katua. No, jäätiin pois ja päätettiin kävellä oikean värisen linjan pysäkille. Leimattiin liput ja mentiin laiturille. Odotettiin.... ja odotettiin... ja odotettiin. C-junia meni monta, mutta ne pysähtyivät 9/11 Memorialille. Päätettiin vaihtaa laituria, mennä toisella junalla vähän matkaa takaisinpäin ja vaihtaa toisella asemalla. No, ei sitten päästy eri laiturille, portti herjasi että lippua on käytetty äsken. Ja ainakin vartti oli väliä. Todettiin että tämähän on tyhmää, jos olet mennyt väärälle laiturille niin et pääse oikealle ennen kuin tietyn ajan kuluttua, josta ei yhtään voi tietää että kuinka pitkä se on. Ei muuta kuin ulos ja kävelemään seuraavalle asemalle. Siellä sitten lopulta oli Brooklyniin asti menevä juna. Todettiin että kyllä me tälle nauretaan vielä joskus. Ja naurettiinkin jo samana iltana. Pienten kiertelyiden jälkeen löydettiin metroasemalta sillalle, käveltiin se läpi ehkä kymmenessä minuutissa ja hypättiin taas metroon.

Tämä metro meni onneksi suoraan 57th Streetille. Asemalta kävelimme vähän matkaa Trump Towerille, katsottiin että jaha, tuollainen. Sitten jatkettiin hotellille. Kello oli vähän yli kymmenen, naurettiin että eipä olla näin myöhään oltukaan ulkona, useimmiten jo nukkumassa tähän aikaan :D 

Maanantai 30.10. oli kotiinlähtöaika. Uloskirjautuminen oli klo 11 mennessä, eli saatiin nukkua aamulla suht pitkään. Pakattiin tavarat, palautettiin avaimet ja lähdettiin. Ensin pysähdyttiin aamupalalle, sitten aloitettiin pitkä metro- ja junamatka lentokentälle. Ohje oli saapua sinne kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Tällä kertaa tehtiin lähtöselvitys edellisiltana hotellissa niin saatiin vierekkäiset paikat. Lähtö oli vähää vaille kuusi. Paluulento sujui myötätuulen ansiosta ennakoitua nopeammin, onneksi, koska en saanut nukuttua. Torkuin ajoittain puoli kymmenen ja puoli kahdentoista välillä, mutta ei sitä nukkumiseksi voi sanoa. Tiedättehän, tyyny hiostaa niskaa, viltin alla on kuuma mutta ilman vilttiä on kylmä... 



Tiistaiaamuna 31.10. laskeuduttiin puoli tuntia etuajassa, varttia yli kahdeksalta. Että hups vaan, sinne hävisi yö. Passintarkastus sujui nopeasti ja laukutkin saatiin heti kohta. Sitten ajomatka kotiin ja päiväunille. Jokunen päivä meni aikaerosta toipumiseen. Eikä yhtään helpottanut se, että viikonloppuna olin lauantaina Turussa kirjamessuilla ja sunnuntaina juoksemassa Pirkan Hölkässä Valkeakoskelta Tampereelle... 

Ainoa jatkuvasti yllättävä asia oli hinnat. Kulmakaupassa oli hintalappu leivillä, smoothieilla ja muilla valmistettavilla ruuilla. Sen sijaan hyllyssä olevissa juomissa, pähkinäpusseissa, jogurteissa ymä. ei ollut hintatietoja. Kaikki hinnat kerrotaan verottomina, eli laskun loppusummaan lisätään vero, olikohan se tarkalleen ottaen 8,75 %. Lisäksi ravintoiloissa on annettava juomarahaa 15-20 % laskun loppusummasta. Eli jos annoksen hinta on 15 dollaria, oikea hinta veron ja juomarahan jälkeen onkin noin 22 dollaria. Meidän reissun aikana kurssi oli sellainen että yksi dollari oli 0,86 euroa.

Liikkuminen Manhattanilla on helppoa. Suurin osa kaduista on nimeltään numeroita, ja äkkiä oppii hahmottamaan kuinka pitkä matka on esimerkiksi 45. kadulta 57. kadulle. Tai missä on kahdeksannen avenuen ja 47. kadun kulma. 

Köyhyys on asia, johon törmää jatkuvasti. Metrovaunuissa kulkee ihmisiä kerjäämässä rahaa ja ruokaa. Joillakin metroasemilla nukkuu kodittomia, samoin heitä on katujen varsilla. Se on pysäyttävä näky. Että millaista on, jos koko elämä ja omaisuus mahtuu yhdelle patjalle, huovan alle. 

Mutta kaikkinensa oli hieno reissu! Paljon nähtiin ja koettiin, paljon jäi näkemättä. Yksi kohteista oli High Lane, entiselle junaradalle rakennettu kävelyreitti korkealla maan pinnan yläpuolella. Se oli meillä mielessä ensimmäisenä iltana, seuraavan kerran muistettiin se lähtöpäivän aamuna. Muitakin kävelyreittejä olisi ollut. Lisäksi kiinnostavia museoita, kuten liikennemuseo jossa olisi niin sukellusvene kuin avaruussukkula. Broadwayn teatteriesitys olisi elämys ynnä muuta ynnä muuta...



"Leikkikenttä" manhattanilaisen kerrostalon sisäpihalla
Brooklyn Bridge 
Näkymä Manhattanilta Brooklyniin. Silta jää kuvan ulkopuolelle vasemmalle





Kaupunkilomalla: New York osa 1

Oi ihana New York, lopultakin pääsin käymään siellä! Neljä tai viisi vuotta sitten ostimme siskoni kanssa halvat lentoliput heti juhannuksen jälkeen, reissun piti olla lokakuun lopussa. Mutta kaksi päivää ennen lähtöä kaupunkiin iski hurrikaani, ja lähtöpäivämme maanantai oli ensimmäinen päivä jolloin kaikki lennot oli peruttu. Harmitus oli kova. Toki se laantui myöhemmin viikolla, kun luimme että Manhattan oli evakuoituna, ei ollut sähköä, ei ollut juoksevaa vettä... Nyt kesällä ostimme uudet halvat lentoliput ystäväni kanssa (lipuissa muutosmahdollisuus, menomatkalla käsimatkatavarat ja paluumatkalla yksi yhteinen ruumaan menevä laukku 440 €). Mukaan lähti kaksi muutakin. Hotellitarjouksia seurattiin tarkasti, ja osuttiin kultasuoneen. Neljän hengen huone Watson Hotelista kahden korttelin päässä Keskuspuistosta maksoi 358 € per henkilö, ilman aamiaista tosin mutta viisi yötä loistavalla sijainnilla. 

Minä sitten tykkään taloista, joissa on jotain erilaista ja erikoista!

Lähdimme matkaan keskiviikkona 26.9. Alkumatkasta oli hiukan kommelluksia, muun muassa  kotiin unohtuneita rahapusseja ja auton huoltotauko, joten loppupeleissä tulikin kiire kentälle. Sen verran hoppu, että satasen nopeusrajoituksella emme olisi ehtineet, onneksi vielä oli voimassa 120 km/h :D Lähtöselvitys ei tietenkään onnistunut automaateilla, emmekä saaneet viereisiä paikkoja, ei edes minä ja ystäväni vaikka meidät liput oli varattu samaan aikaan. Chicagon lento oli peruttu, joten sieltä oli buukattu väkeä New Yorkin lennolle. Yksi meidän porukasta sai lähtöselvityksessä stand by -paikan, hetki jouduttiin jännäämään että päästäänkö kaikki matkaan. Onneksi päästiin. Kovan vastatuulen takia lento kesti oletettua kauemmin, yli 8 tuntia. Torkuin osan matkaa, lisäksi ehdin lukea yhden kirjan. Laskeutumisen jälkeen jonotimme maahantulotarkastuksessa varsin pitkään. Oli jännittävää antaa sormenjäljet ja "rupatella" virkailijan kanssa. Kaikilta kysyttiin eri asioita, minulta sitä olenko ensimmäistä kertaa maassa, missä asun matkan ajan sekä mitä teen työkseni ja missä. Jo maahantulolomakkeen (ESTA) täyttö viikkoja etukäteen oli stressaavaa. Viisi sivua, jossa kysyttiin ihan kaikkea vanhempien nimistä lähtien.

Lopulta pääsimme hakemaan laukut ja suuntaamaan junalle. Vaikka JFK on iso lentoasema, ovat opasteet selkeät. Junan kuvaa seuraamalla on vaikea mennä harhaan. Olimme ostaneet etukäteen sekä 7 päivän metrolipun (vähän yli 30 €) että junaliput lentokentältä metroasemalle ja takaisin (vajaa 5 € kipale). Liput, metrokartat ja sähköpistokkeiden adapterit tulivat postissa kotiin. Matka lentoasemalta metropysäkille oli lyhyt, mutta metromatka Manhattanin sydämeen kesti lähemmäs tunnin.

New Yorkin Pispala eli Howard Beachin metroaseman ympäristö
Metrolla pääsimme lähelle hotellia. Alkoi olla sen verran myöhä, että kävimme pikaisesti irkkubaarissa syömässä ja sitten asetuimme hotelliin. 

Torstaiaamuna 27.9. heräsimmekin pirteinä klo 5.30. Todettiin että jaaha, tätä tarkoittaa 7 tunnin aikaero. Hotellin vieressä oli kauppa, joka oli auki kellon ympäri. Sieltä saimme aamupalaa ja kadun toiselta puolelta Starbucksista aamukahvia ja -teetä. Oli aika hämmästyttävää, kuinka paljon liikennettä oli jo aamukuudelta, niin autoja kuin ihmisiä. 

Aamupalan jälkeen lähdimme lenkille Keskuspuistoon. Tunnin verran hölköttelyä shortsikelissä. Hauska sattuma, mutta kolmen naisen joukkiollamme oli kaikilla pinkit paidat päälle. Saimmekin osaksemme hymyjä ja yhden huudahduksen "ladies in pink". 

Lenkkeilimme puoli kahdeksasta puoli yhdeksään. Ja taas oli ihmetyksen aiheena ihmismäärä. Välillä tuntui suorastaan ruuhkaiselta, niin paljon oli kävelijöitä ja juoksijoita. Ja puiston ulkolaidan pyöräkaistoilla pyöräilijöitä.

Lenkin jälkeen pysähdys hotellilla ja sitten kaupungille. Kävelimme Broadwayllä ja Wall Streetillä.  

Maailma talouden keskus on ulkoa päin yllättävän vaatimaton.
Pysähdyimme myös 9/11 Memorialilla. Se on hiljaiseksi vetävä paikka. Kaksi allasta, joissa vesi syöksyy kuiluun. Veden virtausta on hypnoottista katsella. Reunakaiteissa menehtyneiden nimet kaiverrettuna. Nimen kohdalla on aina kukka kyseisen henkilön syntymäpäivänä.








Kohta tulimme saaren kaakkoiskulmaan ja pysähdyimme päiväoluelle. Näköalana Brooklyn Bridge, jonne lähdimme seuraavaksi. 

Brooklyn Bridgen pinta onkin puuta. 
Illemmalla menimme syömään hotellin lähelle kreikkalaiseen ravintolaan. Muuten hyvä kokemus, mutta viereen istui humalainen kanadalainen, joka välttämättä halusi jutella kanssamme ja ottaa meistä valokuvia. Ruuan jälkeen menimme vielä katsastamaan Times Squaren. Siellä sitä olikin väkeä, yhdeksältä illalla.



Askelmittariin tuli yli 40000 askelta, joten ei liene ihme että uni tuli jo paljon ennen kymmentä. Ja niinpä taas oltiin perjantaina hereillä kuuden aikaan... 


Perjantai 27.9. sattui olemaan ainoa päivä, jolloin satoi. Sattui kuitenkin niin, että olimme jo aiemmin sopineet sen ostospäiväksi. Meillä oli bussiliput (n. 30 €) Woodsburyn outlet-kylään, joka sijaitsee tunnin ajomatkan päässä. Olimme valinneet päivän ensimmäisen lähdön klo 8.30, ja takaisin tultiin toiseksi viimeisellä kuljetuksella klo 18.30. Perjantai oli viileä päivä, mutta ostoksilla tarkeni. Ei oltu ulkona vaan kierrettiin melkein kaikki kaupat. Joimme aluksi lähtökahvit ja -kaakaot, sitten hajaannuimme. Teimme treffit muutaman tunnin päähän, söimme ja hajaannuimme uudelleen. Pakko tunnustaa, että kylään meni vähemmän rahaa kuin olin pelännyt. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana ehdin jo epäillä, löydänkö mitään. Urheilukaupoissa oli vaikka mitä, mutta koot eivät täsmänneet. Ihania kenkiäkin oli, mutta ne mitä sovitin eivät istuneet leveään jalkaterääni ollenkaan. Löysin kuitenkin kaksi mekkoa, lompakon sekä muutamia joululahjoja. 


Ihana vehreys Woodsburyssä.
Sen verran raskas oli shoppailupäivä, että iltariennot jäivät tälläkin kertaa väliin. Taidettiin olla unten mailla tänäänkin ennen iltakymmentä... 

Jatkuu osassa 2. 



lauantai 20. lokakuuta 2018

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Englanninkielinen alkuteos Do Not Open This Book
Kuvitus Heath McKenzie
Suomentanut Elina Vuori
Tactic 2016
31 s.













Lisää mahtavia kuvakirjoja! Jos tai kun kirjan nimi on Älä avaa tätä kirjaa, on päivänselvää että se on avattava ja selvitettävä, miksi niin ei saisi tehdä. Hyvin pian käy selväksi, että nimettömäksi jäävä hahmo tekee kaikkensa saadakseen lukijan lopettamaan sivujen kääntämisen. Hän raivoaa, taivuttelee, pitää mykkäkoulua, varoittaa... Mutta ei auta! Lukijan, aikuisenkin sellaisen, on pakko jatkaa viimeiselle aukeamalle asti, sekä nähdäkseen miten hahmo yrittää estää lukemisen jatkamista että selvittääkseen mitä lopulta tapahtuu.

Yritin miettiä, miksi tykkäsin kirjasta ihan hirmuisen paljon. Eihän siinä tapahdu mitään! Paitsi siellä viimeisellä aukeamalla. Ehkä juju piileekin siinä. Hahmo on piirretty hauskan näköiseksi ja hän käyttäytyy hassusti. Seurattavaa on tarpeeksi, vaikka varsinaista juonta ei ole. Taas on fiilis, että voi hitsi pääsisinpä pian lukemaan lapsille töissä.

Myös muut bloggaajat ovat pitäneet tästä "peikohkosta" (Kirjojen keskellä), "pitkäjalkaisesta munamiehestä" (Lastenkirjahylly). Postaus myös Sinisellä keskitiellä ja Sinisissä helmissä.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 13, "kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa".  

lauantai 13. lokakuuta 2018

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa
Ruotsinkielinen alkuteos God natt på jorden
Suomentanut Maarit Halmesarka
Teos & Förlaget 2018
45 s.






Lastenkirjallisuuden valikoima on hyvin vaihteleleva, ja myös taso on kirjava. Kuvakirjoja julkaistaan paljon, ja lastenkirjastotätinä on pakko sanoa että helmet ovat harvassa. Aivan liikaa suomennetaan runokuvakirjoja, joissa tarina jää lähes aina paitsioon kun tärkeintä on että sanat rimmaavat toisiinsa. Kuvituksena on monesti söpöjä pehmeänpulleroita eläinhahmoja, etenkin karhu ja jänis - pari tuntuu olevan hitti. 

Onkin siis aina riemastuttavaa löytää kuvakirja, jota lukiessa tekee mieli hihkua ääneen, pomppia tasajalkaa ja tuulettaa. Linda Bondestamin uutuus on sellainen. Hyvää yötä maa on kirja nukkumaanmenosta, eikä nukkumaanmeno suinkaan suju niin kuin vanhemmat toivovat. Apinalapsi ei nukahda, vaikka äiti on esittänyt ukulelella 73 laulua. Kummituseläinlapsi aikoo valvoa ja kummitella koko yön! 

Kun kiivi-isä on nukahtanut, lapset voivat pelata tabletilla ja syödä herkkuja :D 

Kirja on pakko lukea ainakin kaksi kertaa peräkkäin. Ensimmäisellä kerralla keskittyä tarinaan, että mitä eläimiä tulee ja mitä kunkin nukkumaanmenoaikaan tapahtuu. Tykkään siitä, että mukana on hyvinkin erikoisia eläimiä. Toki tutummat apina ja kissa, mutta myös aksolotli, surikaatti ynnä muita. Loppu on todellinen huipennus ainakin tälle aikuislukijalle. 

Toisella lukukerralla on paneuduttava kuvitukseen. Runsaat ja tarkat yksityiskohdat tuovat lisää mittaa tarinaan. Mikä on aksolotlin lempikirja, missä laiskiainen on, keillä on kertakaikkisen upeat silmäpussit... Kuvitus on persoonallinen, ilmeikäs ja hauska. 

Harmittelen ainoastaan kirjan fyysistä kokoa; pientä kirjaa on hankala lukea isolle lapsiryhmälle. Onneksi meillä kirjastossa käy välillä pienempiäkin porukoita, joten eiköhän tämä saada ääneenluettavaksi ja tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteesta rastitan kohdan 22, "kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Ukulele ja tabletti menevät siihen kategoriaan :) 

tiistai 9. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2018

Tänä vuonna olin Turun kirjamessuilla vain lauantaina. Olisin halunnut olla koko viikonlopun, mutta perjantaina oli työpäivä ja sunnuntaina Pirkan Hölkkä, joten lauantain varaan jäi kaikki. Eikä se pettänyt! Olin tehnyt suunnitelman, jota noudatin varsin uskollisesti. Yksi suunniteltu juttu jäi pois, mutta tilalle tuli kaksi suunnittelematonta.

Bussi lähti Tampereelta klo 8, Turkuun saavuttiin kymmeneltä. Tällä kertaa en lähtenyt kävelemään Messukeskukseen vaan suuntasin Kauppatorille ja paikallisbussiin. Sen verran aikaa kului kävellessä ja pysäkkiä etsiessä, että en ehtinyt kuuntelemaan Riikka Pulkkista klo 10.40. Olin perillä vähän ennen yhtätöista. Pikaisesti kiersin ruokapuolen, ajatuksella että vielä ei ole kauheasti ruuhkaa. 



Varttia yli yhdeksitoista suuntasin kakkoskerrokseen. Kirjailijan ääni - tilassa oli pitkin päivää mahdollisuus pysähtyä kuuntelemaan kirjailijoiden ääneenlukua, vartti per kirjailija. Aamupäivällä kuuntelin Olli Jalosta, iltapäivällä Jarkko Tonttia. 


Puoli kahdeltatoista lähdin takaisin alakertaan. Etsin tieni äidinkielen opettajien pisteelle, jossa tiesin odottaa koululaisten haastattelevan kirjailijoita. Nämä ovat aina olleet suosikkejani, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Osuin paikalle sopivasti vuoron vaihtuessa, pääsin kuulemaan Virpi Hämeen-Anttilaa. Haastattelu ei meinannut päästä alkamaan, haastattelijoilla tuli jonkinlainen oikosulku, kunnes toinen sai henkäistyä "mua vähän jännittää". Hämeen-Anttila oli loistavasti tilanteen tasalla, naurahti ja sanoi "niin minuakin". Se ehkä rentoutti koululaiset :) 

Tiergartenin teurastaja oli luettu ja karmivaksi todettu. Oppilaat olivat - tietenkin - kiinnostuneita siitä, kuinka paljon taustatyötä vaatii kun sijoittaa kirjan 1920-luvulle. Vaatiihan se, vaikka Hämeen-Anttilalla onkin asiantuntemusta jo ennestään. 

Puoliltapäivin oli bloggarilounaan vuoro. Alkoikin olla nälkä! Oli hauskaa tavata tuttuja, ja yhtä hauskaa oli että muutama nimeltä tuttu blogi sai kasvot. Tämä on aina kohokohta, oli messut missä tahansa. "Ai sinä olet se!" :) Lounaalla ei ollut virallista ohjelmaa, lähteä sai kun halusi. En ehtinyt esityksen alkuun, mutta Anna Kortelainen oli iltapäivän avausnumero. Hyvä Sara on kiinnostava kirja, ehdin sen pikaisesti nähdä kun se saapui kirjastoomme.


Kuten kuvasta näkyy, Kortelainen oli hyvin innoissaan Sarasta. Vilkkaat eleet korostivat Saran tarinaa. Aloin oikein miettiä asiaa, varmaan jokainen tietää Sara Hildenin taidemuseon ainakin nimeltä, mutta kuinka moni tietää hänen elämästään jotakin? Nainen, kauppias, taidemesenaatti - poikkeuksellista silloin ja melkein yhtä poikkeuksellista nykyään, sanoisin. 

Kortelaisen esiintymisen jälkeen oli 20 minuutin tauko kierrellä messuhallia. Sen jälkeen suuntasin lasten kulmaukseen kuuntelemaan, kuinka Juha Itkonen luki lapsille. 


Itkosen valinta oli uusin Puluboi-kirja. Hauskaa oli, sekä lukijalla että yleisöllä. Kiva oli, että Itkonen kertoi myös perheensä lukutottumuksista. Aiemmat Puluboit ovat olleet suosikkeja, silläpä olikin looginen valinta lukea tuoreinta opusta messuilla. Heti Itkosen jälkeen oli Siri Kolun vuoro. Hän huomasi (kauhukseen), että Rosvolat-sarja täyttää jo 10 vuotta. Mihin vuodet ovat menneet?! Olen samaa mieltä, ihan vastahan se ykkösosa ilmestyi! Kirjailija on myös sanataidekoulun rehtori, joten kiirettä piisaa. Kirjoittamiseen kuitenkin löytyy aina aikaa - vaikka se tarkoittaakin sitä että kello soi aamulla sika-aikaisin.


Lasten alueella ihastelin alla olevaa lukuluolaa. Huomatkaa taskulampun kajo, siellä on joku lukupuuhissa!

Kahdeksi suuntasin auditorioon, jossa tapasin kaksi työkaveriani. Menimme kuuntelemaan luontorunoudelle omistettua puolituntista. Tuija Välipakka lausui aluksi runokollaasin osallistujien runoista. Sitten kukin osallistujista eli Pauliina Haasjoki, Sauli Sarkanen, Jenni Haukio ja Risto Rasa sai kertoa, miten on päätynyt kirjoittamaan luontoteemoista. Sen jälkeen he lukivat runojaan ääneen. 




Puolituntinen meni vauhdikkaasti, ja sitten suuntani oli yläkertaan. Kirjabloggaajat, yksi podcastaaja (onko tuo oikea sana?) ja kirjailija Pajtim Statovci keskustelivat blogeista ja yleensä kirjallisuuskritiikistä. Mukana olivat blogit Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa, sekä Sivumennen-podcast.


Lopputulema oli, että kirjoista blogataan rakkaudesta, ei maksettuna markkinointina. Mietin, että tämä on asia jota aina kysytään kun kerron bloggaamisesta kirjastoalan opiskelijoille. Ei, en tienaa bloggaamisella. Toki nytkin sain Turkuun ilmaisen sisäänpääsyn ja lounaan, mutta maksoin bussimatkoista 15 €. Että kyllä näissä hommissa oma kukkaro kevenee väistämättä. 

Keskustelun jälkeen jäin yläkertaan kuuntelemaan Jarkko Tontin ääneenlukemista. Siitä taas alakertaan ja Fiore-lavalle, jonka muistin nähneeni jossain... Löytyi helposti, ja olin paikalla hyvissä ajoin. Istumapaikkoja ei tokikaan ollut, kun vuoron sai Anja Snellman sekä kirjansa Kaikkien toiveiden kylä. Ja ihanaa, että puhuttiin myös kirjan aasista! Snellman totesi, että olisi voinut kirjoittaa Kreeta-aiheisen kirjan aiemminkin, mutta ei halunnut. Joskus on parempi kypsytellä kunnolla. 


Viimeiseksi suuntasin auditorioon. Maarit Verronen sai puheenvuoron 10 minuuttia myöhässä, mikä oli harmi, sillä en ehtinyt kuunnella haastattelua kokonaan. Vieraat joet on ollut yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna, ja oli mielenkiintoista kuunnella miten maailmanloppu päätyi kirjaksi.

Viiden jälkeen suuntasin paikallisbussille ja takaisin keskustaan ja edelleen Tampereelle. Kotona olin iltayhdeksän maissa, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Turun Messukeskus on kiva paikka, se on helposti hallittavissa oleva, eri esiintymispaikat on helppo löytää. Lisäksi lavat on sijoitettu niin, että toisten lavojen ohjelma ei kuulu muualle - eikä häiritse. Tänä vuonna ohjelma oli lauantain osalta sellainen, että sain yllättävän helposti rakennettua kokonaisuuden. Väistämättä mielenkiintoisia juttuja jäi pois, mutta näin ne muutamat jotka ehdottomasti halusin. Siinä mielessä useampi päivä olisi parempi ratkaisu, silloin ehtisin nähdä kaikki kiinnostavat kirjailijat, lyhyemmässä tai pidemmässä haastattelussa. 

Lukurötväystä aion harrastaa kotona, paljonkin. Juoksukausi päättyi sunnuntaina, joten nyt on palauttelun ja uusien tavoitteiden luomisen aika. Siinä ohessa on hyvin aikaa lueskella sekä omia että lainattuja kirjoja. Kirjastosta on kolmisenkymmentä lainaa, ja omassa hyllyssä ehkä 40-50 lukematonta... 

Olin toista kertaa Turussa peräkkäin, kaikkinensa kolmatta kertaa. Tuntuu, että siitä on vahvasti tulossa perinne, melkeinpä uskallan jo luvata osallistuvani ensi vuonnakin.