Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä
Minerva 2019
382 s.

Heti alussa alkoi naurattaa. Olen kuunnellut Yle Areenasta Matti Rämön pyöräilykirjoja kirjailijan itsensä lukemana, joten välittömästi uuden kirjan avattuani aloin kuulla päässäni Rämön tasaisen rauhallista luentaa. Sen vuoksi - tai ansiosta - halusin lukea häiriöttä, ilman taustamusiikkia tai urheilulähetyksiä. Juuri ja juuri siedin tiskikoneen ääntä. Luin hitaasti, pätkän kerrallaan. 

Muutaman vuoden tauon jälkeen kesä 2018 oli taas pyöräilyaikaa. Entisiin reissuihin verrattuna napapiirin retkessä on paljon samaa, mutta myös uutta. Matka alkaa tuttuun tapaan, pakkaaminen on jäänyt varsin myöhäiseen. Pyörä on tuskin päässyt vauhtiin, kun on ensimmäisen kommelluksen aika, tällä kertaa se on eksyminen Nastolassa. Ei saisi nauraa, etenkin kun itse on surkea suunnistaja ja lahjakas eksyjä, mutta... Ja miten voi olla, että vaikka oli hirmuinen hellekesä niin ensimmäisen viikon ajan sataa vettä? :D Lukijan onneksi Rämö on viilipyttyasenteella liikkeellä, kuten aina. Matkalla ei ole kiire, päinvastoin. Eksymisiä tulee ja menee, kun haluaa mennä pieniä teitä eikä painaltaa valtateiden piennarta. Aina on aikaa pysähtyä katselemaan maisemia, tutkimaan kiinnostavia kohteita, vaihtaa muutama sana kohdattujen ihmisten kanssa.

Ohitan Käpylän pientaloalueen. Vaaran laelta on lyhyt lasku keskustaan koulun ja terveyskeskuksen ohi. Seisautan karavaanini kaupan eteen. Päivän ensimmäisen etapin saldo on 35 kilometriä, joka vie pysähtelyineen lähes kolme tuntia. Hymyilen perille pääsemisen riemua. Pyöräretken yksi hienous on perille pääsyn ilo, ja päivän aikana voi päästä perille monta kertaa. Olemisen ja elämän tarkoitus kiteytyy hetkeksi siihen, että on saavuttanut tavoitteen, jonka on itselleen asettanut. Tunti sitten elämäni tarkoitus oli päästä Rautavaaraan, ja nyt olen perillä. Kokemus on hyvin terapeuttinen. Se vapauttaa onnistumisen iloa ja sysää turhan murehtimisen ja eksistentiaalisen tuskan nurkan taakse.

Ihmiset, kuunnelkaa polkupyöräfilosofia! Miettikää, kuinka paljon parempi olo monella olisi, jos osattaisiin asettaa pieniäkin tavoitteita, vaikka joka viikolle joku pieni juttu mistä voi kokea onnistumisen iloa. 

Olen aiemminkin ylistänyt Rämön kirjoja, enkä koe minkäänlaista tarvetta muuttaa linjaani. Jälleen kerran hän taivaltaa pitkän matkan antaen lukijoiden eteen paljon tietoa, painavaa pohdintaa mutta myös hauskoja sattumuksia. Osan matkasta mukana pyöräilee kumppani Eeva, tuoden retkeen uutta twistiä. Ei ole yksinkertainen juttu sovittaa yhteen erilaista päivärytmiä, erilaisia ruokailutottumuksia jne. Pikku kahnauksia tulee väistämättä, mutta eipä elämä koskaan ole pelkkää sateenkaarella tanssimista. Kunhan mennään reilusti plussan puolella niin se riittää. 

Pikkutien risteyksessä vanha tienviitta opastaa Hiirikylään. Nimi nostattaa mielen laukkaamaan. Kuinka paljon pitää olla hiiriä, että ne riittävät antamaan nimen kylälle? Muistan vuosien takaa sen alkutalven aamuyön tunteen, kun kömmin omaan sänkyyn kahden poissa vietetyn yön jälkeen. Ihmettelin, mitä kummaa on peiton alla. Enkä ihan heti ymmärtänyt, miten sänkyyni oli voinut päätyä keko kuivattuja karpaloita. Puuhakas hiiri oli aloittanut talvivarastojen keruun.

Olen tykännyt kaikista Rämön kirjoista, niin kotimaan kuin ulkomaan retkistä. Osa kiitoksista menee tietysti kustantajalle, joka julkaisee myös kotimaanmatkailua. Helsingistä napapiirille ja takaisin tulee melkoisen pitkä matka, jonka varrelle mahtuu monenlaista paikkaa ja tapahtumaa. Osa herättää matkakuumeen, osa tuo tunteen että tuonne en ainakaan halua. Pakko myöntää, että Puolangan pessimismi saa hihittämään ääneen. 

Avulias nainen, joka on ihan liian pirteä pessimistisen grillin myyjäksi, täyttää kuitenkin juomapulloihini kolme litraa kraanavettä. Hymyillen hän toivottaa hyvää matkaa. Tosipessimisti laatisi valituksen liian hyvästä palvelusta. Tai ehkä tosipessimisti hyväksyy myös sen, että odotukset huonosta palvelusta menevät pieleen.

Usein suomalaisia pidetään hiljaisina ja varautuneina. Näyttää kuitenkin siltä, että matkalaista ollaan valmiita auttamaan. Yleensä niin, että kun kysyjä kaipaa vettä niin häneltä kysytään jääkö hän tai he syömään. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa ollaan yksin". Vaikka osan matkasta mukana on seuraa, ja muitakin ihmisiä tavataan tuon tuosta, on pääasiallinen tunnelma yksinolo. Ja sehän se on hyvän suhteen merkki, kun kaksin pystytään olemaan yksin.