Maaliskuun viimeinen perjantai oli samalla kertaa hieno ja hämmentävä. Päivän olin lastenkirjastotyön seminaarissa Tampereella, illaksi lähdin Bloggariklubille Helsinkiin. Aamupäivällä Henkka Hyppösen seminaariesityksessä oli puhe sekä varhaisten työkalujen kehityksestä miljoonia vuosia sitten että tekoälystä. Bloggariklubin aluksi kuulimme Minna Leinon ja Anni Kleinin kertovan tekeillä olevasta Sapiens-näytelmästä. Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten Yuval Noah Hararin teos - ja nykyihmisen 70000 vuotta - kääntyvät näyttämölle. Tämän jälkeen haastattelussa oli kirjailija Emma Puikkonen, jonka Lupaus-kirja käsittelee ilmastonmuutosta.
Ilmastonmuutosta on myös Yhdennessätoista hetkessä, tosin vasta lopussa. Sitä ennen seurataan pitkä tovi hallituksen työskentelyä, leikkauslistan etenemistä sekä tutkijoiden raportointia yhteiskunnan tilasta. Täytyy tunnustaa, että minun vastaanottokyvylleni tavaraa on liikaa. Alussa nähdään poliitikkoja paitsi lavalla myös aitioissa, joskin näyttelijät siirtyvät nopeasti kaikki lavalle ja toisiin hahmoihin. Hahmoja on ehkä liikaa. Esimerkiksi puoluejohtajat Päivi Räsänen ja Jussi Halla-aho esiintyvät ensimmäisen minuutin aikana, sen jälkeen eivät enää ollenkaan. Koin hankalaksi sen, että hahmojen ulkomuoto ei juuri muutu roolin vaihtuessa. Videotaulu toki näyttää kenestä on kyse.
Ja ne videotaulut... Pääsääntöisesti en lämpiä niille, en nytkään. Niska kenossa tuijotetaan tekstimassaa tekstimassan perään. Helposti käy niin, että jos unohtuu katsomaan näyttelijää, taulun teksti on vaihtunut ja osa siitä jää lukematta. Toisaalta, kun on lukenut sanomalehden muutamana päivänä viikossa, on hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Miksi leikkauksia tarvittiin niin paljon ja mistä on leikattu. Silti, monelta on saattanut unohtua että tapahtumien juuret juontuvat jo kymmenen vuoden takaa. Hyvä että se tuodaan esiin, samoin kuin tuodaan mukaan otteita perustuslaista muistuttamaan, että ihan mitä tahansa ei sovi rahan takia tehdä.
Koin aika raskaana sen, että valtaosa esitysajasta oli niin tiukasti talousasioissa. Kansallisteatterin nettisivulla näytelmästä kerrotaan, että se "antaa äänen niille, joita ei tahdota kuunnella ja nostaa valokeilaan sen, mitä ei haluta nähdä" Ensiksi mainittua jäin odottamaan. Olihan siinä se mielenterveysongelmainen vanhus ja irtisanottujen joukko TE-toimiston luona, mutta siinäkö kaikki? Missä esimerkiksi aktiivimallin leikkuriin ja sitä kautta toimeentulovaikeuksiin joutuneet, tai ammattiin opiskelevat joiden pitäisi oppia ammattinsa itsenäisellä ja etäopiskelulla, tai naisvaltaiset kuntatyöntekijät joiden lomarahoista vietiin kolmannes (vaikka työministeri lehdessä sanoikin ettei niillä rahoilla saada yhtään uutta työpaikkaa vientiteollisuuteen) tms.?
Kuten yllä olevasta voi päätellä, puuduin aika pahasti tähän katkeamattomaan talouspolitiikan virtaan. Yhtäkkiä mukaan tuli ilmastonmuutos ja voi jestas kuinka vaikuttava kohtaus onkaan se, jossa tuuli vie ihmiset ja tavarat mennessään! Hieno muistutus siitä, että vaikka ihminen kuinka pyrkii hallitsemaan ja olemaan luonnon herra, sitä hän ei ole. Huu, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee näkemäänsä.
Pian edellä koetun jälkeen minuun iski kova ilmastoahdistus. Emma Puikkosen kirjan päähenkilö joutuu hoitoon ilmastoahdistuksen vuoksi, toivottavasti minulle ei käy samoin... Ahdistus syntyi monen palasen kokonaisuudesta. Aamulla siis oli puhe siitä, kuinka varhaisten työkalujen kehittymisessä kului miljoona vuotta siihen, että joku keksi teroittaa työkalun toisen reunan. Nykyään joka vuosi haetaan tuhansia, jopa satoja tuhansia patentteja. Tekoäly on jo voittanut parhaat shakkitietokoneet. Kuten joku kysyi, mitä jos tekoäly pyyhkäisee ihmiset pelilaudalta? Illan esityksessä videotaululla näkyi raportin osa, jossa ennustettiin että maapallon lämpötila nousee neljällä asteella vuoteen 2100 mennessä, minkä seurauksena suuri osa planeettaa muuttuu elinkelvottomaksi. Pysähtykääpä hetkeksi miettimään sitä, että ihmislaji on ollut olemassa miljoonia vuosia, on ollut kymmeniä tuhansia sukupolvia ennen meitä nyt eläviä, ja ollaan siinä tilanteessa että tuho on muutaman sukupolven päässä. Vuoteen 2100 on 81 vuotta. Minä en ole silloin näkemässä mitä tapahtuu, mutta sisareni lapset saattavat olla, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa taatusti ovat.
Niin, mitä tähän enää lisäisi. Kusessa ollaan.
Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa ainakin lokakuun 2019 loppuun asti. Luin muiden bloggaajien arvioita ja esitys näyttää jakavan mielipiteitä varsin voimakkaasti. On meitä jotka jäivät kylmäksi, mutta on myös niitä jotka ovat liimautuneet tuoliin.
Kuvat: Mitro Härkönen
Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Sari Mällinen, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko Samuli Laiho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Videografiikka ja animaatiot Ville Virtanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti