Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Englanninkielinen alkuteos Seven days of us (2017)
Suomentanut Karoliina Timonen
Tammi 2018
448 s.








Kuten kirjan nimi sanoo, viikko on pitkä aika – ainakin jos kyse on perheestä, joka koostuu neljästä toisistaan irrallisesta palasesta. Palaset sivuavat toisiaan mutta eivät loksahda yhteen, ei sitten millään. Jokainen on syvällä omassa maailmankuplassaan, eikä kukaan halua jakaa tunteitaan toisten kanssa.  Birchin perheelle jouluviikko muodostuu siis melkoisen piinalliseksi koettelemukseksi.

Perheen Olivia-tytär tulee jouluksi kotiin, mutta koska hän on ollut vapaaehtoistöissä Haag-viruksen valtaamalla alueella, ei hän saa liikkua ulkona. Koko perhe joutuu olemaan viikon karanteenissa. Hänen sisarensa Phoebe on nyreissään, sillä nyt joulua vietetään vain heidän neljän kesken, ilman Phoeben sulhasta.  Onni onnettomuudessa, että he asuvat suuressa kartanossa. Jokaisella on omaa tilaa, ja on mahdollista vältellä muita. Jokaisella on kannettavanaan jokin salaisuus. Yllätyin siitä, että salaisuudet paljastetaan lukijalle heti alussa. Odotin ehkä, että ne olisivat räjähtäneet (lukijankin) silmille vaikkapa jouluaterialla. Vaan ei, lukija tietää mitä perheenjäsenet piilottelevat toisiltaan. He odottavat oikeaa hetkeä kertoa, mutta eihän sellaista koskaan tule. Salaisuudet paljastuvat vahingossa ja yleensä ihan väärään aikaan, aiheuttaen suurta draamaa. Mietin, että miksi kertominen on mukamas niin vaikeaa. Onko taustalla jotain muuta perhedraamaa, mitä lukijalle ei kerrota? Vai ovatko perheenjäsenet vaan niin kertakaikkisen etääntyneitä toisistaan, että eivät pysty sanomaan edes iloisia asioita?

Mantelina joulupuurossa on amerikkalainen Jesse, joka saapuu Norfolkiin oman perhesalaisuutensa perässä. Eikä Phoeben George-sulhanenkaan onnistu pysyttelemään poissa, joten puuro saa kyytipojakseen myös luumusoppaa.

Olivia ihmetteli, miksi äiti oli ostanut isälle kirjan aiheesta, jonka tämä jo perin pohjin tunsi. Mutta hän tiesi, ettei se ollut oikeastaan tärkeää. Tärkeää oli se, että vuosi vuodelta annettiin toisille enemmän ja enemmän tavaraa. Äiti oli antanut hänelle suunnilleen kaksikymmentä käsirasvatuubia – kaikki hirveän voimakastuoksuisia. Phoebe oli ostanut hänelle villapaidan, jota olisi varmaankin itse mielellään pitänyt ja joka oli todennäköisesti tehty bangladeshilaisessa hikipajassa. Isä taas oli antanut hänelle täysin turhan valokuva-albumin – epäilemättä se oli Emman valitsema. Hän oli kirjoittanut korttiin: ”Olivialle sairaan hauskaa joulua. A.” Mikä häntä vaivasi? Oliko toimittajalle liian vaikeaa vastustaa sanaleikkiä? Olivia katsoi lattiaa, joka oli täynnä uutta tavaraa ja lahjapaperia ja –nauhaa, ja hän tajusi, että se sai hänet oikeasti voimaan huonosti. Hän mumisi jonkin tekosyyn ja meni yläkertaan lukemaan rauhassa uutisia.

Suhtaudun tähän lukukokemukseen kaksijakoisesti. Toisaalta olen iloisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ole siirappista hömppää, jossa kyyneleet virtaavat vuolaina putouksina ja jossa lopulta kaikki rakentavat yhdessä ihkun piparitalon. Ei ole pumpulinpehmeää joulutunnelmaa, pikemminkin niskaan satavia kuusenneulasia. Virkistävää, ehdottomasti. Alku salaisuuksien paljastamisineen on tehokas, ajattelin että ai näinkö tämä menee. Emman joulutössötys tuntui kotoisalta, ehkä siksi kun olen tottunut että äitini tekee sen tuhatta lajia ruokaa jouluksi. Onneksi äiti on muuten erilainen kuin Emma, eikä keskity pakonomaisesti siihen että jokainen minuutti menee täsmälleen suunnitelman mukaan, juuri niin kuin tuhantena aiempana vuonna.

Toisaalta olen vähän ymmälläni. En lämmennyt kenellekään henkilöhahmoista. Emma on kuin pelokas lapsi, joka ei uskalla päästää ääntäkään. Samalla hän on ylihuolehtiva kanaemo. Phoebe on saavuttanut elämässään vain sen, että tuleva aviomies on rikas. Hän on kodin vanki, siksi hän on vihainen siskolleen, joka on uskaltanut lähteä pois. Olivia kuitenkin kokee, että se mitä hän tekee ei riitä. On liikaa niitä, joita hän ei voi pelastaa haagilta. Kotiinpaluu on pakko, koska haag-alueella ei saa oleskella kuin rajallisen ajan kerrallaan. Perheen isä Andrew ei tunnu piittaavan kenestäkään. Kirjeenvaihtajan työ vaihtui kauan sitten ruokakriitikon puuhaan, mikä ehkä oli hetken tyydyttävää mutta ei kauaa. Mietin, että kun ihmisten välit ovat niin kireät niin miksi he viettävät joulua yhdessä? Onko se velvollisuudentunto vai mikä, vai miksi nämä neljä eivät hajaannu tahoilleen?

Lopputulema on että, kirja jää tasolle ”ihan ok”. Ei mikään järisyttävä elämys, mutta ei myöskään hukkaan heitettyä aikaa. Tämä löytänee lukijansa, mutta itse pitäydyn ennemmin Kate Mortonin kirjoittamissa perhesalaisuuksissa.

Viikko on pitkä aika on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi, Lukutuikku, Kirjojen keskellä ja Annelin lukuvinkit. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirja liittyy Isoon-Britanniaan".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti