Kansi Markko Taina
Tammi 2019
235 s.
Huu mikä kirja! Ihana klaustrofobinen tunnelma, ja pakkasta niin että lukijaa palelee vaikka lukee kirjaa peiton alla villasukat jalassa!
Suomalainen Kalle lähtee töihin tutkimusasemalle Jäämerelle. Työnteko ei niinkään kiinnosta, vaan hän lähtee kauas kaikesta päästäkseen pakoon ahdistavaa elämäänsä. Pieni Jäämerellä sijaitseva saari osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin turvapaikaksi. Työkaverina on venäläinen Boris, mies joka on viipynyt saarella jo 20 vuotta. Kaikki muut ovat tulleet ja lähteneet - nopeasti- mutta Boris on ja pysyy. Heti alusta saakka tunnelma on kireä. Kalle ihmettelee Boriksen vihamielisyyttä ja epäluottamusta häntä kohtaan, mutta toisaalta, ei hän itsekään pyri ystävystymään. Miehet hoitavat tutkimusasemaa ja mittaustuloksia toisiaan sietäen, alkuun yhdessä ja sittemmin erikseen. Alituisena seuralaisena on kylmyys ja huoli siitä, riittääkö lämmitysdiesel kevääseen asti.
Eräänä päivänä Kalle löytää rannalta soutuveneen, jossa on pahasti paleltunut tyttö. Kalle saa vietyä tytön asemalle, ja saa lämmitettyä tämän elävien kirjoihin. Hän ei kuitenkaan saa selville tytön tarinaa, sillä tämä ei puhu. Kun Boris osoittaa kiinnostusta tyttöä kohtaan, Kalle pelästyy. Hän ei anna tytölle tapahtua mitään. Alkaa todellinen kissa ja hiiri - leikki, jossa miesten toisiaan kohtaan harrastama välttely ulottuu hurjiin mittasuhteisiin.
Rustaan turhautuneena mittaustuloksia vihkooni ja jään tuijottamaan merelle. Mantere tuntuu olevan niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Tuntuu kuin siitä olisi iäisyys kun olen viimeksi jutellut jonkun täysjärkisen kanssa, tuntenut oloni turvalliseksi, hyväksytyksi. Kaikki aiemmin kokemani elämänvoima on hävinnyt. Saari on langettanut ylleni pimeän varjon ja jokainen päivä on edellistä synkempi.
Palatessani huoneeseeni minusta tuntuu taas, että täällä on käyty. Yläkerrasta kuuluu vaimeaa naurua ja taputusta, Boris on huoneessaan.
Monesti koen psykologiset trillerit epäjännittävinä, jotkut suorastaan tylsinä. Tämä on kuitenkin toista maata. Ehkä juuri ympäristönsä vuoksi; on saari kaukana kaikesta, lunta ja pakkasta, lukittuja ovia, yhteydet ulkomaailmaan poikki, tieto siitä että saarella pitää olla ja pärjätä kuukausia... Ynnä kaksi päähenkilöä, joiden välit ovat aluksi kireät muuttuen koko ajan vihamielisemmiksi, kunnes lopulta molemmat vaikuttavat suorastaan vainoharhaisilta. Tarina kerrotaan Kallen näkökulmasta, mutta lopussa katsaus Boriksen päiväkirjaan avaa tapahtumia hänen kokeminaan, selittäen paljon. Ehdottoman hyvä ratkaisu, joka laittaa lukijan miettimään omaa suhdettaan siihen mitä on juuri lukenut.
Tarina herättää ja jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en välttämättä edes kaipaa vastauksia. Mikä on tuo tutkimusasema, mitä siellä mitataan? Kuka on työnantaja? Miksi Boriksen on annettu olla saaren yksinvaltiaana kauan, jos kukaan ei viihdy / pärjää hänen kanssaan? Miksei kukaan ota yhteyttä saareen / miksei ole varajärjestelmää sitä ajatellen, että puhelinyhteys on poikki? Tarinan tunnelmaa edellä mainitut kysymykset tihentävät mitä parhaiten. Minua ainakin jännitti, ja oli pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mikä kaikki menee vikaan, mitä vielä pahempaa voi tapahtua, mikä on se viimeinen niitti joka luhistaa kaiken - sillä eihän tämä voi mennä mitenkään muuten kuin luhistuen? Eihän? Vai voiko?
Murtumispiste on luettu myös blogissa Kirjanmerkkinä lentolippu. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "vuonna 2019 julkaistu kirja".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti