Lukuhaasteen sivuraide 5. Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin

Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin
Ulkoasu Ville Lähteenmäki
Atena 2019
278 s.

Kas, silmiini osui matkakirja ja sehän piti heti lukea pois. Se vaan on niin kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista eri kulttuureissa, eri matkustustavoilla. Pyöräily- ja kävelykirjoja olen lukenut paljonkin, nyt on tutustuttu myös liftaukseen. Olikin sen verran kiinnostavaa, että aion lukea myös Vepsän aiemman kirjan liftausreissulta Afganistaniin.

Tässä matkaa kertyy yli 9000 kilometriä, Tallinnasta Teheraniin ja sitten vielä vähän edemmäs, Persianlahden rannalle. Vepsä lähtee liikkeelle helmikuun alkupuolella, mikä on ehkä vähän yllättävä ajankohta. Baltian maissa ainakin on vielä kylmä! Mitään hätää ei kuitenkaan ole, liftareiden yhteisö on laaja ja auttavainen. Missä matkaaja haluaa pysähtyä, on monessa paikassa yösija valmiina. Vepsällä on tuttuja ennestään, mutta yöpaikkoja löytyy myös nettifoorumin kautta. Ja toki hän välillä jää majataloon. 

Matkanteko sujuu varsin vaivattomasti. Liftaus tuntuu olevan monessa maassa tuttu juttu, joten autot pysähtyvät eikä liftaajan tarvitse useinkaan odotella kauaa. Joitain kävelypätkiä tulee, mutta niistäkin suurin osa vapaaehtoisesti. Koska Vepsä on liikkeellä ilman tarkkaa aikataulua, hänellä on mahdollisuus tehdä ylimääräisiä pysähdyksiä tai jäädä jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän on ilmeisen avoin luonne, koska tuntuu saavan kyyditsijöihinsä kontaktin helposti. Aina ei löydy yhteistä kieltä mutta se ei haittaa, ilmeillä ja eleillä kommunikoidaan sujuvasti. Pidän erityisen paljon siitä, että Vepsä nimeää jokaisen henkilön, joka on ollut auttamassa matkanteossa. Jos nimi on mennyt ohi tai se on liian vaikea muistettavaksi, nimi kuitenkin annetaan.

Kun nousin hieman myöhemmin bussiin, olin valtavan hyvällä tuulella ja ajatuksissani matkustin reippaasti oikean pysäkin ohi. Onnistuin kuitenkin liftaamaan takaisin oikealle tielle Aleksei-nimisen miehen kyydissä, joten en hukannut liikaa aikaa harharetkelläni. Kun pääsin oikeaan kohtaan, tiellä ei ollut paljon liikennettä. Valko-Venäjän ja Ukrainan rajalle oli vain kaksikymmentä kilometriä, joten tavoistani poiketen lähdin kävelemään piennarta eteenpäin. Käännyin toiveikkaana ympäri joka kerta kun kuulin auton lähestyvän. Lopulta en ehtinyt kävellä pitkäänkään, kun jo kiipesin pakettiauton kyytiin. Diktaattorin kaima Aleksandr ratin takana kertoi, että pääsisin hänen kyydissään melkein rajalle asti. Tämän rajan yli sai kävellä, joten en vaivautunut hänen autostaan hypättyäni enää liftaamaan Valko-Venäjän puolella vaan kävelin lopun matkan. Olin viettänyt Valko-Venäjällä viikon ja nyt oli aika tullut aika ylittää raja seuraavaan maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Valko-Venäjän tullissa tavarani tutkittiin tarkoin. Kamerani ja nauhurini eivät yllättäen johtaneet hankaliin kysymyksiin, mutta pieni aski salmiakkia sen sijaan sai virkailijan hyvin epäluuloiseksi. Selitin parhaani mukaan, että salmiakki oli kyllä pahanmakuista mutta se oli karkkia eikä mitenkään vaarallista. Lopulta minua uskottiin ja pääsin jatkamaan matkaani. Ukrainan puolella epäilykset herätti passini. Virkailija tutki sen tarkkaan sivu sivulta ja soitti samalla pari puhelua jonnekin. Ehdin jo odottaa ongelmia, mutta sain kun sainkin passin pian leimattuna takaisin ja minut toivotettiin tervetulleeksi Ukrainaan ilman hankalia kysymyksiä.

Mielenkiintoista tässä on - tietenkin - se, että Vepsä ei retkeile tavallista reittiä. En usko, että Tallinna - Teheran väliä on liftattu montaa kertaa, tai pyöräiltykään. Vepsä hakee nimenomaan uusia kokemuksia, siksi hän ei matkusta ennalta tutun Puolan kautta vaan menee Valko-Venäjälle. Reitin suunnittelu on varmaankin ollut kohtalaisen monimutkaista, ja lisäksi matkalla on saanut varautua monenlaisiin yllätyksiin. Etukäteen ei aina saa selville, minkä valtion rajan saa ylittää kävellen ja mitä ei, missä voi vaihtaa rahaa, miten paikalliset nähtävyydet (esimerkiksi linnat) ovat auki ja niin edelleen.

Matkakertomuksissa paras puoli on se, että ne palauttavat uskoni ihmiskuntaan. Kuten Vepsä toteaa, valtiot ovat eri asia kuin sen kansalaiset. On aina hienoa lukea siitä, kuinka kulkija saa apua tuntemattomilta, on se sitten viisikymmentä ylimääräistä kilometriä autolla tai mukaan annettu aamiainen. Että vaikka uutiset ovat täynnä vihaa ja tuhoa, on inhimillisyys yhä olemassa. Kaikkialla. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 23, "kirjan nimessä on jokin maa".