Olemme saapuneet Hongkongiin. Valinnanvaraa postauskirjaksi oli jonkin verran, mutta se kapeni huomattavasti kun jätin pois vakoilujännärit. Niitä on nyt ollut pari lyhyen ajan sijaan, joten päätin lukea jotain muuta.
Janice Y. K. Lee: Pianotunnit
Englanninkielinen alkuteos The Piano Teacher (2009)
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2009
395 s.
Tarinan aikajana on sikäli poikkeuksellinen, että kahden aikatason välissä on vain kymmenen vuotta. Useimmiten se taitaa olla 30-70 vuotta. Toisaalta, tässä ei selvitellä perheen tai suvun salaisuuksia, joten ratkaisu on perusteltu.
1940-luvun alussa brittiläinen Will on saapunut Hongkongiin, eikä aikaakaan kun hän rakastuu kiinalais-portugalilaiseen Trudyyn. Ajankohta on kuitenkin mahdollisimman huono. Toinen maailmansota on ulottamassa lonkeroitaan myös Hongkongiin, ja koittaa japanilaismiehityksen aika. Britit ovat japanilaisille suuri paha, joten heidät sullotaan vankileirille kurjiin oloihin. Will on siitä onnekas, että Trudy on leirin ulkopuolella ja pääsee tuomaan hänelle ruokaa. Trudyn asema ei kuitenkaan ole helppo, sillä hän joutuu tekemään uhrauksia vapautensa eteen.
Vuosikymmentä myöhemmin brittiläinen Claire muuttaa puolisonsa kanssa Hongkongiin. Aikansa kuluksi hän päätyy antamaan pianotunteja Chenin perheen tyttärelle, tutustuen pian perheen autonkuljettajaan Williin. Suhde on kiihkeä mutta ongelmallinen, sillä Trudyn ja sodan haamut painavat paitsi Williä myös monia muita paikallisen yhteisön jäseniä.
"Nyt ne keräävät ihmisiä", Trudy ilmoittaa ja lukee ääneen:
"'Japanilaisten miehitettyä joulupäivänä Hongkongin ulkomaalaisten vihollisten on sallittu liikkua vapaasti käytännöllisesti kaikkialla kaupunkialueella' - onpa jalomielistä, vai mitä? Sitten tässä puhutaan kenraaleista ja armeijan määräyksistä. ja sitten sanotaan: 'Kaikkien vihollismaiden siviilien' - Will, sinäkin kuulostat vaaralliselta - 'kaikkien vihollismaiden siviilien on saavuttava tammikuun viidentenä päivänä Murrayn paraatikentälle.' Mukaan saa ottaa henkilökohtaiset tarvikkeensa; omista taloista huolehtiminen on kunkin henkilökohtaisella vastuulla. Vihollisiin luetaan britit, amerikkalaiset, hollantilaiset, panamalaiset ja kaikki, jotka ovat häpeällisesti taistelleet valloittajien rinnalla." Trudy kohottaa katseensa. "Taidan päästä kuin koira veräjästä."
"Näinköhän?"
"Enhän minä kuulu mihinkään tässä luetelluista ryhmistä. Ja olen piilottanut Englannin passini hyvin turvalliseen paikkaan niin ettei kenekään tarvitse tietää siitä. Minusta ei varmaankaan tule Japanin vihollista vain siitä syystä, etten pidä origameista. Mutta sinun täytyy mennä kokoontumispaikkaan, jollet sitten halua lähteä jonnekin muualle. Menisitkö Kiinaan? Eräät ihmiset voivat järjestää sinut sinne."
Tuota noin, olisi ehkä sittenkin pitänyt lukea James Bondia tai vastaavaa... Pianotunnit oli minun makuuni tylsä, keskittyen liikaa rakkaussuhteisiin ja etenkin jaaritteluun. Minulle ei tullut minkäänlaista kuvaa Hongkongista ympäristönä, asuinpaikkana. Ihmisiä riittää joka lähtöön, mutta talot ja paikat ovat vain rekvisiittaa. Tarina keskittyy joutilaisiin ihmisiin, joilla saattaa olla näennäisesti työpaikka (kuten Willillä) mutta jotka vain soljuvat elämässä eteenpäin päivästä ja viikosta toiseen. En saanut tarttumapintaa mihinkään, mikään ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Jotenkin jäi olo, että aineksia olisi ollut särmikkäämpään tarinaan mutta sitä ei nyt vaan kirjoittajalta tullut.
Vähitellen alkaa tulla olo, että olen valinnut ihan väärän teeman lukuhaasteeksi. Tähän mennessä kun kirjahelmet ovat jääneet vähiin. Saa nähdä mitä tapahtuu seuraavalla pysäkillä Japanissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti