Maailmanympärimatkamme alkaa kääntyä loppusuoralle. Retki on kuljettanut meidän Japaniin. Virallinen pysäkki olisi ollut Jokohama, mutta siitäpä ei kaunokirjallisuutta löydy helpolla. Etenkin kun kirjaston tietokannassa vanhemmat kirjat on luetteloitu melko niukoilla asiasanoilla... Päädyinkin tyytymään Japani-aiheeseen.
Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
Ranskankielinen alkuteos Stupeur et tremblements (1999)
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2001
127 s.
Tunnustan, valitsin Amélie Nothomben kirjan luettavaksi ainoastaan siitä syystä, että siinä on vähän sivuja. Valinta oli - jälleen kerran - jokseenkin pielessä, en tykännyt.
Amélie on lähtenyt vuodeksi Japaniin töihin. Hän tuntee kielen ja kulttuurin, mutta silti onnistuu ärsyttämään esimiehiään. Väärinkäsitykset ja kömmähdykset aiheuttavat sen, että hän saa jatkuvasti yhä vähäpätöisempiä tehtäviä, päätyen lopulta vessojen siivoojaksi. Tosin epäonnistuen siinäkin. Amélie on kuitenkin päättäväinen ja aikoo selvitä vuodesta läpi, tapahtui mitä tahansa.
Alun alkaen on epäselvää, miksi hänet on palkattu yhtiöön. Hänelle osoitetaan kummallisia tehtäviä yksittäisen vastauskirjeen kirjoittamisesta kahvitarjoilun ja tolkuttoman monistuspakon kautta vessojen siivoamiseen. Välissä on pitkiä aikoja, jolloin hän ei tee juuri mitään, eikä kukaan puutu asiaan. Miksi Amélie on siellä, kun ketään ei kiinnosta?
Seuraavat tunnit minä raapustelin kirjeitä tuolle golfinpelaajalle. Herra Saito rytmitti luomistyötäni repimällä aina sen tulokset kommentoimatta mitenkään muuten kuin huudahduksella, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kertosäkeeksi. Minun piti joka kerran keksiä uusi sanamuoto.
Olihan siinä työssä puolensa, sain sommitella henkeviä aloituksia, vaikka "Kaunis markiisitar, kuolen rakkaudesta kauniisiin silmiinne" ei ihan istunutkaan tekstiin. Tutkailin kieliopillisia kategorioita: "Entä jos Adam Johnsonista tulisi verbi, ensi sunnuntaista subjekti, golfinpelaajasta objekti ja herra Saitosta adverbi? Ensi sunnuntai tulee iloiten adamjohnsonoimaan golfinpelaajaa herrasaitoisesti. Ja pam Aristoteleen silmään!"
Minulla alkoi olla jo hauskaa, kun herra Saito keskeytti minut. Hän repi ties kuinka monennen kirjeen edes lukematta sitä ja ilmoitti neiti Morin saapumisesta.
Eniten minua vaivaa se, etten ymmärrä miksi tarina on kirjoitettu, mitä sillä halutaan sanoa. Se on välillä olevinaan hauska, mutta ei sitten kuitenkaan. Se arvostelee monia asioita, mutta käärii ne ylenpalttiseen koristeluun muuttuen lähinnä sekamelskaksi. Se paukauttaa suoraan, miten naisen ja miehen asema eroaa Japanissa, miten nainen ei voi odottaa elämältä mitään - ja kuitenkin, se pysyy yhden talon sisällä eikä kerro mitään ihmisten elämästä. Tarinan koko maailma on tuo yksi talo, sen yksi kerros, yksi firma työntekijöineen, työpäivä työpäivän jälkeen. Se on liian ahdas tuottaakseen minulle lukuiloa.
Se siitä. Nokka kohti uusia pettymyksiä, kuten ystäväni aina sanoo. Jätämme Aasian taakse ja suuntaamme Pohjois-Amerikkaan. Siellä ensimmäinen pysähdys tehdään San Fransiscossa, siihen olenkin jo löytänyt kirjan. Jännitystä vaihteeksi, toivottavasti sellaista mitä on kiva lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti