Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 10. Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kansi Piia Aho
Otava 2017
157 s.









Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.

Petri Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä, ja näiden kohtaamisten pohjalta on kirjoittanut ytimekkään teoksen Suomen historia. Ihan jokaiselle vuodelle ei ole muistitarinaa, joillekin on useampi. Osa ihmisistä esiintyy omalla nimellään, osa minänä, osa jää persoonattomaksi. Sillä ei ole väliä, koska yksittäisten ihmisten ja isojen yhteiskunnallisten tapahtumien suhde välittyy kaikista tarinoista.

Alussa olin hetken aikaa skeptinen, ajattelin että mikä kumma tämä on. Nopeasti kuitenkin kävi niin, että tarinat nappasivat mukaansa. Aiheet vaihtelevat sodasta lamaan, Kekkosesta onnettomuuksiin. Paljon on tapauksia, että vuosikymmenien jälkeen ihminen muistaa yhden hetken tai yhden sanotun asian, kaikki muu ympärillä on hämärää. On mielenkiintoista lukea näistä hetkistä, ja siitä, kuinka ne limittyvät osaksi jotain suurempaa mullistusta.

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta, kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.

(…)

Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14. kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin niin suutuksissamme toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vaan kieloja. Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä ”tahdon” ei tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle.
(…)

Matkustin mieheni ja poikani ja pojan perheen kanssa laivalla Helsingistä Tukholmaan kaksi päivää Estonian onnettomuuden jälkeen. En saanut yöllä unta. Nousin ja lähdin laivan käytäville kävelemään. Muuten oli autiota, mutta seinäkartan kohdalla seisoi ihmisiä. Jäin katselemaan karttaa ja niitä pieniä valopisteitä, joista näkee matkan edistymisen. Oli aivan tyyntä, koko sen suuren laivan liikkeen tajusi vain rakenteiden tasaisesta värinästä. ”Nyt ollaan samalla alueella”, joku sanoi hiljaa.

Mielestäni kirja on taidokas läpileikkaus maamme vuosisataisesta historiasta. Moni tarina rakentuu niin, että alussa on laajempi ja epämääräisempi juttu, lopussa joku pysäyttävä havainto tai miete. Vaikka tarina olisi puoli sivua pitkä, se kasvaa sanamääräänsä paljon isommaksi. On paljon traagisia tapahtumia, mutta ne on kerrottu lempeästi ja lämpimästi. Lukemisesta jäi lohdullinen olo, tunne että mitä ikinä eteen tulee, kaikesta selvitään, kaikki kääntyy hyväksi.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä asettuu kohtaan 26, ”kirja jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”. Ei ollut helppo kohta, valtaosa kanssamatkustajista tuijottaa kännykkää. Lentokoneessa joku luki Karin Slaughteria, mutta näin vain että on joku englanninkielinen kirja, nimi jäi epäselväksi. Muutama muu lukija oli lentokoneessa, junassa tai bussissa, mutta kirjojen kannet pysyivät piilossa. Onneksi nyt oli tämä yksi bussimatkustaja, joka liikautti kirjaa niin että näin mitä kannessa on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti