Kansi Piia Aho
Otava 2017
157 s.
Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei
toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut
kynsilakkaakaan.
Petri Tamminen on haastatellut
satoja ihmisiä, ja näiden kohtaamisten pohjalta on kirjoittanut ytimekkään
teoksen Suomen historia. Ihan
jokaiselle vuodelle ei ole muistitarinaa, joillekin on useampi. Osa ihmisistä
esiintyy omalla nimellään, osa minänä, osa jää persoonattomaksi. Sillä ei ole
väliä, koska yksittäisten ihmisten ja isojen yhteiskunnallisten tapahtumien
suhde välittyy kaikista tarinoista.
Alussa olin hetken aikaa
skeptinen, ajattelin että mikä kumma tämä on. Nopeasti kuitenkin kävi niin,
että tarinat nappasivat mukaansa. Aiheet vaihtelevat sodasta lamaan, Kekkosesta
onnettomuuksiin. Paljon on tapauksia, että vuosikymmenien jälkeen ihminen muistaa
yhden hetken tai yhden sanotun asian, kaikki muu ympärillä on hämärää. On
mielenkiintoista lukea näistä hetkistä, ja siitä, kuinka ne limittyvät osaksi
jotain suurempaa mullistusta.
Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että suomen kieli unohtui
meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin,
puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon
kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään
apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin
sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta, kun nähtiin
apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.
(…)
Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14.
kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää
ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin
niin suutuksissamme toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vaan kieloja.
Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä ”tahdon” ei
tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle.
(…)
Matkustin mieheni ja poikani ja pojan perheen kanssa laivalla
Helsingistä Tukholmaan kaksi päivää Estonian onnettomuuden jälkeen. En saanut
yöllä unta. Nousin ja lähdin laivan käytäville kävelemään. Muuten oli autiota,
mutta seinäkartan kohdalla seisoi ihmisiä. Jäin katselemaan karttaa ja niitä
pieniä valopisteitä, joista näkee matkan edistymisen. Oli aivan tyyntä, koko
sen suuren laivan liikkeen tajusi vain rakenteiden tasaisesta värinästä. ”Nyt
ollaan samalla alueella”, joku sanoi hiljaa.
Mielestäni kirja on taidokas
läpileikkaus maamme vuosisataisesta historiasta. Moni tarina rakentuu niin,
että alussa on laajempi ja epämääräisempi juttu, lopussa joku pysäyttävä
havainto tai miete. Vaikka tarina olisi puoli sivua pitkä, se kasvaa
sanamääräänsä paljon isommaksi. On paljon traagisia tapahtumia, mutta ne on
kerrottu lempeästi ja lämpimästi. Lukemisesta jäi lohdullinen olo, tunne että mitä
ikinä eteen tulee, kaikesta selvitään, kaikki kääntyy hyväksi.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä
asettuu kohtaan 26, ”kirja jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”.
Ei ollut helppo kohta, valtaosa kanssamatkustajista tuijottaa kännykkää.
Lentokoneessa joku luki Karin Slaughteria, mutta näin vain että on joku
englanninkielinen kirja, nimi jäi epäselväksi. Muutama muu lukija oli
lentokoneessa, junassa tai bussissa, mutta kirjojen kannet pysyivät piilossa.
Onneksi nyt oli tämä yksi bussimatkustaja, joka liikautti kirjaa niin että näin
mitä kannessa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti