Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient (2019)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 s.
Suhtaudun aina hieman pelokkaasti
- tai ainakin epäilevästi - kirjoihin, joiden kannessa on toisen kirjailijan
antamat kehut. Kuten tässä A. J. Finnin ”täydellinen trilleri”. Välillä kun on
niin että kirjan lopussa kiitetään kyseiset kehut antanutta kirjailijaa avusta
käsikirjoitusvaiheessa. Lisäksi olen huomannut, että monet piinaavan
jännittäväksi luonnehditut trillerit ovat varsin usein hidastempoisia,
suorastaan tylsiä. Hiljainen potilas onnistui
kuitenkin tekemään vaikutuksen.
Tarinaa kertoo psykoterapeutti
Theo Faber. Hän kiinnostuu erityisen paljon tapauksessa, jossa aviomiehensä
murhasta syytetty ja tuomittu taiteilija Alicia Berenson lakkaa puhumasta. Miksi
näin kävi? Kun Berensonia hoitavassa laitoksessa avautuu työpaikka, Faber
hakee ja pääsee sinne. Hän on päättänyt murtaa vaikenemisen muurin ja saada
selville, mitä murhailtana todella tapahtui. Hän suuntaa kohti päämääräänsä
varsin suoraviivaisesti, suorastaan jyräämällä. Mitä ikinä Berensonille on
syötetty lääkkeenä, mitä ikinä hänelle on käytetty terapiamuotoina, Faber
haluaa muutoksia. Muut lääkärit tuntevat olonsa ristiriitaiseksi, osa suhtautuu
hänen toimiinsa myönteisesti ja osa vastustaen. Tavoite on hyvä, mutta kuinka
pitkälle voidaan mennä yrityksissä saada Berenson puhumaan?
Alicia oli kuitenkin ollut niin pahasti peloissaan, että oli pyytänyt
Barbielta apua - ja myöhemmin myös Gabrielilta. Mitä hän oli tehnyt sen
jälkeen? Oliko hän ehkä kertonut huolistaan vielä muillekin? Se asia minun oli
selvitettävä.
Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka
oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli
pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä
levottomana ja peloissaan, mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän
ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka
olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä
muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
Värähdin kylmästä - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden
suojista.
Tarinaa seurataan paitsi Faberin
kertomana myös Berensonin päiväkirjojen kautta. Lukija saa tietää asioiden
kulun ennen Faberia, mutta siitä huolimatta loppuun riittää yllätyksiä. Pidän
päiväkirjamerkinnöistä, mielestäni on tärkeää että tarinasta nähdään myös
Berensonin puoli. Kirjoitettuna se toimii ehkä jopa paremmin, kuin jos hän
puhuisi asioista.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä käy
kohtaan 40, ”kirja käsittelee
mielenterveyden ongelmia”. On ankeaa lapsuutta, narsismia,
rajatilapersoonallisuutta, pakkomielteitä. Välillä lukiessa jää miettimään,
ketkä tässä ovatkaan enemmän järkkyneitä mieleltään, hoitolaitoksen lääkärit
vai potilaat. Itselleni jäi laitoksen toiminnasta enemmän ahdistunut olo kuin
toiveikkuus siitä, että mielenterveysongelmaiset parantuvat.
Samoin aprikoinnein: mitä jää jäljelle, kun kehukuorrutus kaavitaan pois tartuin tähän uutukaiseen.
VastaaPoistaJa olihan toki tarjolla koko kattaus niitä pakollisia palikoita ihmissuhdekiemuroinen ja traumoineen, mutta kokonaisuudesta kuoriutui mielenkiintoisia kysymyksiä: missä mukana kantamamme räjähdyspanoksen laukaisinpiste tulee vastaan? Kuka tai mikä liipasinta painaa? Mikä on se korsi, joka kulloinkin katkaisee kamelin selän?
Tervetullut ja varmaotteisen oloinen lisä dekkaririntaamaan. Varsin mielenkiintoista nähdä, mille urille jatko suuntautuu.
Katsoin jo että löytyykö kirjastosta lisää Michaelidesin kirjoja, ei vielä. Jos hän kirjoittaa lisää niin olen samaa mieltä kanssasi, kiinnostavaa nähdä mitä sieltä on tulossa.
VastaaPoista