Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
287 s.
Kaksikko Eppu Nuotio - Pirkko Soininen on pukannut maailmaan
kolmannen osan Salome Virta - sarjaan. En tiedä sanooko kolmas kerta totuuden,
mutta Punainen vaate on sarjan kirjoista paras. Pidin avausosasta Nainenparvekkeella, sen sijaan toinen osa Sakset tyynyn alla jätti minut kylmäksi.
Siinä koin Salomen olevan käsittämättömän kylmä, itsekäs ja huonotapainen, eikä
itse tarinasta jäänyt mieleen juuri mitään. Liekö syynä osin myös se, että
käsitelty maalaus (ja taiteilija) oli itselleni aiemmin tuntematon.
Nyt kuitenkin Salome on taas oivassa vedossa sotkeutuessaan taideväärennösten
maailmaan. Tarina alkaa Berliinistä, jossa Salome osallistuu juhliin. Illan
isäntä näyttää hänelle taidekokoelmaansa, jonka helmi on Elin
Danielson-Gambogin maalaama omakuva. Vähän myöhemmin Salome kuulee, että
kyseinen omakuva kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Ja koska on millainen on,
Salome ei kertakaikkiaan voi jättää asiaa sikseen. Poliiseja toki on turha sotkea
mukaan, siitä aiheutuu vain vaivaa ja pahaa mieltä Salomen läheisille. Sitä
paitsi hän on aivan kyvykäs selvittämään mysteerejä itsekin.
Toisessa tasossa tarina seuraa Elin Danielsson-Gambogin
elämää hänen kirjeidensä välityksellä. Ystävä Dora Wahlroos on ensin suuri
tuki, sittemmin petturi. Kirjeenvaihto tuntuu aluksi ehkä vähän irralliselta,
vaikka koko ajan odotinkin että sen merkitys omakuvalle varmasti paljastuu
jossain vaiheessa. Kiinnostavaa se on kuitenkin, etenkin 1800-luvun lopun ja
vuosisadan vaihteen naistaiteilijan asemasta, siitä että nainen joutuu
uurastamaan enemmän kuin mies saadakseen hyväksyntää ja menestystä. Myös siitä
ristiriidasta, että naisen odotetaan avioituvan ja jäävän kotiäidiksi, vaikka
hänellä olisi palo ja edellytys työskennellä taiteilijana.
Salome hakee tiskiltä toisen kahvin, avaa kannettavansa ja alkaa googlailla. Mitä ihmettä hän oikein on tekemässä? Miten tämä asia mitenkään hänelle kuuluu? Mitä väliä sillä on, jos Lemken työhuoneen seinällä roikkuu suomalaisen naistaiteilijan teoksesta väärennös? Ketä taulu voisi siellä vahingoittaa? Salome yrittää ylipuhua itseään luopumaan hankkeesta, joka on viemässä häntä jo täyttä vauhtia mukanaan. Hän muistuttelee mieleensä, kuinka ikävästi kaikki oli viimeksi päättyä, miten hiuskarvan varassa kaikki oli, jopa hänen henkensä. Hän muistelee, miten haavoittuvaiseksi tunsi itsensä kaiken sen jälkeen, miten hän päätti, ettei enää ikinä työntäisi nenäänsä muiden asioihin. Mutta nythän kyseessä on vain väärennös. Mitä pahaa hänen vaatimattomista tutkimuksistaan voisi koitua?
Salome siemaisee kahviaan ja puntaroi asiaa huolellisesti eri kanteilta - kaksi minuuttia. Sen jälkeen hän klikkaa auki sähköpostiohjelman ja kirjoittaa Stefan Lemkelle. Tuomakselle hän ei voi mainita asiasta mitään, sillä sillä sekunnilla, kun Arvo Joenmaa kuulisi Elin Danielson-Gambogin nimen, hän tietäisi, että Salome on saanut vihiä jostakin. Ja sitten isä ja poika seuraisivat hänen jokaista askeltaan. Ei kiitos, Salome ajattelee, tämä on hoidettava omin päin.
Tarina on viihdyttävä, se etenee oikein mukavaan tahtiin.
Salomen yksityiselämä on puolittaisessa kaaoksessa, mutta se kulkee mukana eikä
sitä jäädä vatvomaan. Taideväärennöspuoli etenee ehkä liiankin helposti, tuntuu
että Salomen kohdalle osuu tavattoman paljon onnellisia sattumuksia ja juuri
oikeiden henkilöiden tapaamisia. Kuitenkin olo on mukava koko ajan, ei yhtään
tunnu siltä että tarina etenisi pikakelauksella.
Sarjan toisen osan jälkeen mietin, että jättäisin lukemisen
siihen. Onko lie sitten kaunis kansi vai taulun kuva kansiliepeessä vai mikä,
mutta jokin sai tarttumaan Punaiseen vaatteeseen, ja kun sitä aloitti lukea
niin olikin vaikea löytää kohtaa missä voisi pitää tauon. Nyt olen taas
innoissani ja kaipaan kovasti neljättä osaa.
Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 44, ”kirja kertoo Berliinistä”. Salome asuu siellä, samoin hänen miesystävänsä. Siellä
sijaitsee omakuva, josta koko juttu lähtee liikkeelle. Vaikka liikutaan myös
Krakovassa, Helsingissä ja Tampereella, on Berliini keskuspaikka. Ja on kiva,
että kaupunkia ja sen ihmisiä myös kuvataan, se ei ole pelkkä kulissi.
Kakkososaa en ole lukenut, mutta tämä oli mieleeni! Minusta Elinin ja Doran kirjeenvaihto oli tavattoman terävästi ja hyvin kuviteltu.
VastaaPoistaKirjeiden tunnelma on kuin trilleristä, ensin tyyntä, sitten myrsky, sitten tyynempää. Niistä välittyy todella hienosti tapahtumien kulku ja molempien kokemat tunteet.
Poista