Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
Ruotsinkielinen alkuteos Trollkarlens hatt (1958)
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 2009

Muumi-kirjat. Tulkoon vaikka mitä elokuvia ja tv-sarjoja, niin kirjoihin on aina palattava uudelleen. Tuntuu että niistä löytyy aina jotain uutta, jotain mikä on mennyt edellisellä lukukerralla ohi. Niistä löytyy aina oivalluksia, jotka pysäyttävät hetkeksi, hienoja lausahduksia jotka on luettava pariin kolmeen kertaan ennen kun voi jatkaa eteenpäin. Hahmoista löytyy joku puoli tai tapa, jonka on jo unohtanut. 

Kaikki edellä mainittu pätee myös Taikurin hattuun. Tarina on minulle tuttu, mutta yksityiskohdat ovat jo ehtineet unohtua tai jäädä sata kertaa esitetyn ja nähdyn tv-sarjan varjoon. Osa asioista palasi mieleen lukiessa, kuten Hemulin siirtyminen kasvien kerääjäksi, osa tuntui ihan uusilta, kuten Muumimamman ottamat päiväunet. Olin myös unohtanut, että vaikka hattu löytyy heti alussa, välissä on monenmoisia seikkailuja ennen kun Taikuri itse saapuu aivan kirjan lopussa. 

- Luolaan! hihkaisivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen yhteen ääneen.

- Niin, riippumaton nuora katkesi, selitti Muumipappa. Ja silloin Piisamirotta sanoi, että hän ei voinut enää ajatella ja että hän halusi luopua kaikesta. Te olitte panneet hiusharjoja hänen vuoteeseensa - ja niin poispäin. Ja niin hän muutti luolaan.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kalpenivat ja vilkaisivat toisiinsa katseessaan kauheata yhteisymmärrystä. Hattu! He ajattelivat.

- No, ei kai se ole kovin vaarallista, sanoi Muumimamma. Me teemme retken merenrantaan ja viemme samalla Piisamirotan ruoan.

- Merenranta on tavallinen, Nipsu kitisi. Emmekö voi mennä jonnekin muualle!

- Hiljaa, lapset, sanoi Muumipappa lujasti. Äiti tahtoo uida. Nyt me lähdemme.

Muumipeikon äiti ryntäsi pakkaamaan.

Hän keräsi huovat, kasarit, tuohta, kahvipannut, valtavasti ruokaa, aurinkoöljyä, tulitikut ja kaikki mistä, miltä ja millä syödään, hän pakkasi sateensuojan, lämpimiä vaatteita, vatsapulveria, vispilät, tyynyt, hyttysverkon, uimahousut, pöytäliinan sekä käsilaukkunsa. Hän touhusi edestakaisin ja mietti, mitä hän oli unohtanut, ja lopulta hän sanoi: - Nyt olen valmis! Voi miten ihanaa on levätä meren äärellä!

Muumipeikon isä pakkasi piippunsa ja ongenvapansa.

Voi Mamma parka, ei siitä kyllä mitään lepohetkeä tule, päinvastoin. Itselleni tuli kyllä mieliteko lähteä retkelle. Mistä tulikin mieleeni, että yhtenä vuotena pidimme ystävien kanssa joulupiknikin, levitimme huovan olohuoneen lattialle ja kasasimme piknik-eväät siihen. Hyvin toimi! :) Juomana oli tosin glögiä, ei vaapukkamehua. Eli retkeily ei suinkaan ole riippuvainen vuodenajasta tai ulkona vallitsevasta säätilasta, muumeilua voi harrastaa missä ja koska tahansa, se on vain asennekysymys. 

Janssonilla on taito saada pieneen sivumäärään paljon tapahtumia. Yksittäinen seikkailu tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä siihen on käytetty sivuja. Tässäkin on vaikka mitä, Muumipeikon muutos, munankuorista muotoutuneet pilvet, hattivatit, Tiuhti ja Viuhti, Muumitalon täyttävät kasvit... Ja jotenkin tarina on kirjoitettu niin, että lukijan on helppo sukeltaa mukaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 32, "kirjan nimessä on ammatti". 

Muumien myötä laskeudumme jouluun, ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille!