Lastenkirjalauantai: Jenni Pääskysaari: Hetki ennen kuin kaikki muuttui

Jenni Pääskysaari: Hetki ennen kuin maailma muuttui
Kuvittanut Matti Pikkujämsä
Otava 2019
88 s.

Lapsille suunnattuja tietokirjoja ilmestyy paljon, osa on hyviä ja osa vielä parempia. Hetki ennen kuin maailma muuttui on hurjan sympaattinen ja lämminhenkinen. Siinä kerrotaan reilu parikymmentä tapahtumaa, jotka ovat johtaneet isoihin asioihin. Ei ehkä heti vaan vasta myöhemmin, mutta kuitenkin. Saamme lukea, miten käsitys T-Rexistä on muuttunut tutkimuslöytöjen myötä, miten nigirisushi keksittiin, miten ihmisoikeuksien puolustaminen on edennyt ja niin edelleen. 

Monopoly-peli oli valloittanut maailman vuonna 1935, ja se oli suosittu myös sotavankien keskuudessa. Postipakettien tarkastajat eivät kuitenkaan tienneet, että kaikki vangeille lähetetyt Monopoly-pelit eivät suinkaan olleet keskenään samanlaisia. Joissakin pelilaudoissa oli Vapaa pysäköinti -ruudussa painovirheeltä näyttänyt punainen piste. Se oli merkki. Tämä Monopoly-pakkaus olisi vangeille avain vapauteen.

Merkittyjen pelien sisään oli piilotettu Cluttyn ja kumppaneiden kehittelemiä, nerokkaita pakenemisvälineitä, kuten esimerkiksi silkkikankaalle maalattuja karttoja. Monopoly-rahan seassa oli oikeita seteleitä. Erilaisten muidenkin pelien mukana vangeille toimitettiin ohuita vaijerisahoja ja kompasseja. 

Uskon lasten olevan kiinnostuneita tapauksista, ne on kerrottu vetävästi ja toisinaan jännittävästikin. On paljon kiehtovia aiheita, kuten alkuräjähdys, kilpikonna avaruudessa ja naiset viidakossa. Mietin kuitenkin, että lapset saavat kirjasta varmasti enemmän irti silloin, kun sitä tutkitaan yhdessä aikuisen kanssa. Epäilen, että kovinkaan moni esimerkiksi ekaluokkalainen ei tiedä Elvistä, Beatlesia, tai George Lucasia / Tähtien sota - elokuvia. Myös sotavangit tai sateenkaarilippu saattavat kaivata aikuista taustoittamaan, mistä on kyse. 

Tärkein opetus on kuitenkin se, että pienillä asioilla on merkitystä, ja toisinaan ne johtavat suuriin, maailmaa mullistaviin tapahtumiin.

Kuvitus on ilmeikäs ja värikylläinen, se jo yksin houkuttelee selailemaan kirjaa. Kuvituksessa on tavoitettu todella hienosti tekstin tunnelma, itsellä lukiessa fiilikset vaihtelivat paljonkin.

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly ja Kirjavinkit.

Lastenkirjalauantai: Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja

Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja
Kuvittanut Nadja Sarell
Mäkelä 2019
93 s.

Olen tykästynyt Hilja-sarjaan, siitä on nyt ilmestynyt neljä osaa, viides on tulossa myöhemmin tänä vuonna. Kirjojen lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Se mistä pidän sarjassa on se, että Hiljalle tapahtuu ihan tavallisia asioita, sellaisia joita voi tapahtua kenelle tahansa lapselle. 

Viime vuonna ilmestynyt Haloo, täällä Hilja kertoo siitä, mitä kaikkea Hiljalle tapahtuu syksyllä. On marjaretkeä, koulun retkeä eläintarhaan, äidin viikonloppuloma, mökkireissu vaarin luo, marjastusreissu ynnä muuta. Hiljalla on vilkas mielikuvitus ja kekseliäät aivot, joten hänellä ei koskaan ole tekemisen puutetta. Pidän siitä, että tarinassa hauskuus tulee arkisesta tekemisestä, kuten majan rakentamisesta tai viilipurkkipuhelimesta. 

Lopulta Valkoherukkamummokin saa marjoista tarpeekseen, ja me lähdemme paluumatkalle. Mansikkatäti ehdottaa toista reittiä, jotta mäkiä ei tarvitse ylittää täysien ämpäreiden kanssa. 

Taipaleen puolivälissä meitä odottaa yllätys.

- Tämän olinkin unohtanut... Mansikkatäti ähkäisee. 

Edessämme avautuu leveä oja, jossa ei ole ylityspaikkaa. Mummot loikkaavat ketterästi toiselle puolelle, mutta Taimi ja minä pysähdymme penkalle.

- Entä me? minä kysyn. 

- Minä heitän lapset ja ämpärit yli, Mansikkatäti lupaa itsevarmasti.

Täti viskaa Taimin toisella puolella odottavan Sadetakkimummon turvalliseen syliin. Taimi lentää puron yli ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Sitten on minun vuoroni.

- Hiiop! täti hihkaisee ja heilauttaa minut irti maasta. 

Kuuluu plätsähdys. Mutainen vesi räiskähtää, kun minä putoan keskelle ojaa. Taimi purskahtaa itkuun, mutta Valkoherukkamummo ojentaa kepin minua kohti. 

- Tartu kiinni ja potki jaloilla, Sadetakkimummo komentaa. 

Yhdessä mummot hinaavat minut kuivalle maalle. Vaatteistani tippuu vettä reppuun, kun tarkistan, että kaukoputki on kunnossa. Mansikkatäti on pahoillaan tapahtuneesta ja taputtaa minua rohkaisevasti olkapäälle.

- Olet nyt saanut metsän kasteen, täti toteaa.

- Älä höpsi, Valkoherukkamummo töksäyttää. - Lapsihan jäätyy.

- Onneksi matkaa ei ole enää pitkälti, Sadetakkimumo lohduttaa ja nostaa marjaämpärit ojanpenkalta.

Hiljan seikkailut on kerrottu ja piirretty todella elävästi. Mietin, että tämä voisi toimia myös elokuvana. Tilannekomiikkaa on paljon, ja henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia. Hiljan isä on erityisen hupaisa tapaus. 

Hilja-kirjat ovat hyvän mielen lukemista, sellaista jossa välillä on pieniä ikäviä juttuja mutta joissa hauskuus voittaa aina. Ja joskus kun asiat vaikuttavat menevän pieleen, Hilja tai joku muu keksii miksi olikin hyvä että ne menivät juuri niin. 

Jesús Carrasco: Taivasalla

Jesús Carrasco: Taivasalla
Espanjankielinen alkuteos Intemperie (2013)
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2019
173 s.

Harvoin olen lukenut kirjaa, joka vetää näin sanattomaksi. Kyseessä on tarina, jossa ei juhlita monenlaisilla juonenkäänteillä mutta jossa jokainen pienikin tapahtuma koskettaa. 

Nimetön ja iätön poika on päättänyt paeta kotoaan (myöhään selviää, miksi). Alussa hän piileksii maakuopassa, odottaen oikeaa hetkeä lähteä. On oltava valppaana, missään tapauksessa ei saa jäädä kiinni. Kun pakomatka kohti pohjoista alkaa, poika tajuaa olevansa äärettömän huonosti varustautunut. Vähän ruokaa ja juomaa mukana, ei tarpeeksi monen päivän vaeltamiseen, ei suunnitelmaa miten pysyä poissa paahtavan auringon armoilta, ei suunnitelmaa miten tarvittaessa piiloutua tasangolla. Onnekseen hän tapaa vanhan vuohipaimenen, jonka avulla hän pääsee matkan alkuun ja jonkin verran eteenpäinkin. Mutta takaa-ajajien käsi on pitkä, eikä kumpikaan kulkija ole hetkeäkään turvassa. 

Poika aloitti vuohen paloittelun irrottamalla sen jalat ja poistamalla niistä luut karkein ottein. Saadusta lihakeosta hän leikkasi niin monta suikaletta kuin pystyi, levitti ne kivelle ja suolasi runsaskätisesti. Kerran hän erehtyi pyyhkimään hikeä kasvoiltaan. Suolaa pääsi poskipäiden haavoihin, jotka hiki oli pehmittänyt. Tuska sai hänet sulkemaan silmänsä ja koversi hänen sisälleen ammottavan aukon. Hän ei huutanut. Hän vain kohotti anovan katseen taivaalle ja itki kuin nuolten lävistämä pyhä Sebastianus. Hänen kätensä olivat liekeissä ja suola poltti kasvoja. Hän pyöri ympyrää kädet kasvojen edessä kuin kaksihaarainen kynttilänjalka. Jos lähellä olisi ollut suo, hän olisi heittäytynyt siihen. Vanhus näki hänen tuskan tanssinsa ja yritti nousta istumaan, mutta paljoa hän ei voinut pojalle tarjota. Poika polvistui ja painui kasaan, kädet yhä kaukana kasvoista. Vanhus ojensi kättään pojan suuntaan ja piti sitä ilmassa niin kauan kuin hänen voimansa riittivät. Sitten hän antoi käden hitaasti pudota ja sulki silmänsä.

Tarina on hirvittävän julma mutta samalla riipaisevan kaunis. Pojan ja paimenen välinen yhteys vahvistuu pikkuhiljaa, yhtä hitaasti kuin mitä pakomatka etenee. Pysähtyä ei voisi, mutta usein on pakko jäädä varjoon ja etsimään vettä. Seriffi käskyläisineen on kintereillä, eikä näillä ole rajaa sille kuinka paljon väkivaltaa käyttävät. Tukalia tilanteita riittää ja veri vuotaa, mutta poika ja paimen ovat sekä osaavia että onnekkaita. He täydentävät toisiaan, usein niin että vanhuksella on tieto ja pojalla taito. 

Tarinan vangitsevuus johtunee suurista kontrasteista. Olisi kiire, mutta olosuhteet hidastavat reilusti. Nuori poika on arka, vanha paimen ei pelkää mitään eikä ketään. Itsen ja toisen vahingoittamista ei pelätä, koska selviytymishalu on suuri. 

Tämä on tarina, joka on niin rankka että sen haluaisi loppuvan pian. Toisaalta se on niin vahva ja tunteisiinkäyvä, kauniskin, että sitä haluaisi lukea hitaasti.   

Taivasalla on Carrascon esikoisteos, siispä laitan sen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 45, "esikoiskirja". Koska kirja on ilmestynyt Espanjassa jo vuosia sitten, oletan Carrascon kirjoittaneen lisää (liepeessä mainitaan vuoden 2016 teos EU:n kirjallisuuspalkinnon voittajana), toivon että teoksia suomennetaan lisää. 

Tämän ovat lukeneet myös Takkutukka ja riitta k.

Lastenkirjalauantai: Inka Nousiainen: Karkumatka

Inka Nousiainen: Karkumatka
Kuvittanut Satu Kettunen
Otava 2019
42 s.

Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin oikku, ii niin kuin itsekäs, äs niin kuin super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että minun täytyy mennä.

Kaikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, etten enää palaisi. Hei hei, minä sanoin polkupyörille ja pihan puille. Tunsin hieman haikeutta ja melkein käännyin takaisin. Sitten taas muistin, että minulla oli suuntani, ja jatkoin matkaani pee niin kuin pullonokkadelfiini, oo niin kuin omenan ottaminen ohimennessään, ii niin kuin innostusta havaittavissa, äs niin kuin suoraan eteenpäin.

Tämä on se päivä, kun Pii karkaa. Hän lähtee kävelemään, ja osuu pian pensionaatti Paradaisiin, jota pitää hänen Frida-tätinsä. Osuminen juuri sinne ei tietenkään ole sattumaa; onhan se hyvä että on turvallinen paikka jonne karata. Pensionaatissa Pii saa syödä lempiruokaansa jälkiruokaa, kummitella Fridan liian isossa yöpaidassa, uida yksisarvisen kanssa, paahtaa vaahtokarkkeja. Kuulostaa lomalta, mutta kaikki ei suinkaan ole ihanaa ja ongelmatonta. Pii tapaa Peikin, pojan jonka kanssa hän haluaisi ystävystyä. Mutta Peik sysii Piitä kauemmas. Kuka Peik on, ja miksi hän ei pidä muista ihmisistä? Ja milloin Piin on oikea hetki päättää karkumatkansa?

Luin kirjan jo viime vuonna heti sen ilmestyessä, mutta se on niin ihana että halusin lukea sen uudelleen ja nostaa esiin blogissa. Tarina on todella kaunis ja ajatuksia herättävä. Frida on ihana lohdullinen aikuinen, joka ymmärtää Piitä, että joskus vaan tuntuu siltä että pitää lähteä kotoa. Piillä puolestaan on paljon hienoja ajatuksia ja oivalluksia, kuten että "[M]ekon helma on sitä varten, että sen voi kastella vedessä", tai "[K]aikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, että aikani siitä eteenpäin olisi Peikin jälkeistä aikaa". 

Satu Kettusen tekemä kuvitus on herkkää ja kaunista, mutta myös yksityiskohtaista. Joka sivulla on paljon katsottavaa, ja kuvitus syventää tarinaa. 

Sekä henkilöhahmot että tapahtumat tuntuvat ajattomilta. Pii ei ole pensionaatissa kuin muutaman päivän, mutta tuntuu kuin hän olisi siellä koko kesän. Hän vaikuttaa aikuismaiselta, koska ajatukset ovat niin suuria ja hienoja, mutta samalla pieneltä lapselta koska karkumatka suuntautuu tuttuun paikkaan, tutun aikuisen luo. Kirjassa käsitellään isoja asioita, kuten halua lähteä kotoa, arkuutta, ja yksinäisyyttä, mutta käsittelytapa ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Siksi tämä on kirja, joka on ajankohtainen ja tärkeä vielä pitkään ilmestymisensä jälkeen.

Karkumatka on luettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Docendo 2020
285 s.
Arvostelukappale

Kun sattuma osuu kohdalle, voi yksi tilanne tuoda tullessaan melkoisen myllerryksen. Näin käy Kauno Brandtille, iäkkäälle ja jo unohdetulle elokuvatähdelle. Hän havaitsee loukkaantuneen ihmisen, ja soittaa tälle ambulanssin. Kuinka ollakaan, hän osuu pelastamaan tosi-tv:stä tutun henkilön. Julkimo ei tietenkään tunnista ex-julkimoa, mutta joku muu kyllä. Pian Kaunon kannoilla on Kevyt-Uutisten kaksi kilpailevaa toimittajaa. 

Nykyajan rinnalla kulkee toinen taso. 1950-luvulla Kauno nousi tavallisesta rautatietyöläisestä elokuvien sankariksi. Kollegansa Eeva Havun kanssa he olivat aikansa tähtipari. Ihmissuhdekiemuroita riitti silloin, ja niistä juurista kasvaa satoa tähän hetkeen. 

Sitten se tuli.

- Te ilmeisesti olette myös sama herrasmies, joka muutama päivä sitten pelasti pahasti loukkaantuneen miehen hengen Liisankadulla.

Vai niin. Siitäkö oli kyse? Enpä osannut arvata, kuinka suurta kiinnostusta sen omituisen kaverin kohtalo saattoikaan herättää. Käänne masensi minut ja samalla kaikki sisäiset varoitusmekanismini laukesivat täyteen hälytykseen.

- Minä luin siitä tapauksesta Kevyt-Uutisista... Niin, siitä teidän lehdestänne. Eiköhän jutussa ollut kaikki oleellinen ja ihan riittävän oikein kerrottuna. Ei minulla ole siihen enää mitään täydennettävää. 

- En minä Pontus Nyyrösen tapauksesta enää kirjoittaisikaan, vaan teistä ja teidän elämästänne. Katsokaas, kun meidän toimituksessamme oli sellainen käsitys... Niin tai siis...

- Kyllä minä tiedän. Se on suorastaan hämmästyttävää. Että miten joku voikin elää niin vanhaksi ilman että ollenkaan kuolee. Minua ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä pitkäikäisyyden mannekiiniksi ja antaa kurttuisia kasvojani vanhuudelle. Uskokaa tai älkää, minua iäkkäämpiäkin ihmisiä on vielä hengissä. Haastatelkaa heitä. 

- Ei kyse ole ollenkaan siitä, tyttö puolusteli. - Minä vietin koko eilisen päivän lukemalla lehtijuttuja teistä. Illalla katsoin Yle Areenasta Herra se on herrallakin - elokuvan...

- Taivas varjele! Älkää edes puhuko siitä!

Ainoa minua häiritsevä asia on se, että en pitänyt henkilöhahmoista, he tuntuivat toinen toistaan ärsyttävämmiltä. Kauno ja Masa ovat sellaisia, että heitä kohtaan koin jonkinlaista läheisyyttä. 

Tarina on hieno, siinä riittää monenlaisia käänteitä kummassakin aikatasossa. Kokonaisuus on hallittu, ja vaikka lukemisessa on välillä taukoja, on helppo muistaa mitä aiemmin on tapahtunut. Kokonaisuus on myös tasapainoinen, kumpikaan aikakausi ei hallitse liikaa vaan molempia on juuri sopiva määrä. 

Ehdoton ansio on runsas tilannekomiikka; tarinassa koetaan mitä kummallisempia mutta voi niin riemukkaita hetkiä. Suosikkejani ovat yöllinen asuntomurto, reen heittäminen parvekkeelta sekä rollaattoritemppu. Komiikan myötä henkilöhahmoista löytyy hiukan yllättäviä puolia. Huumori ei silti ole mitään tyhjän nauramista, vaan sen ympärillä on vakavaa asiaa. 

Myöhäistä katua on luettu myös blogeissa Elämä on ihanaa, Kirsin kirjanurkka ja Kirja vieköön!

Lastenkirjalauantai: Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
WSOY 2019
E-äänikirjan lukija Maruska Verona

Kuuntelen varsin paljon äänikirjoja, mutta enimmäkseen aikuisten romaaneja bussimatkoilla töihin ja kotiin. Tuntuikin siis todella omituiselta kuunnella reilun tunnin kestävä lastenkirja kotisohvalla. Mutta koska Maruska Verona oli hyvä lukija, ja koska pidin lyhyistä tarinoista, aion kuunnella kirjan vielä uudelleen. 

Huotarinen kuvaa kahdentoista suomalaisen naisen elämää niin, että jokaisen kertomuksen alussa on lyhyt esittely siitä, kenestä on kyse. Milloin nainen eli ja mistä syystä hän on tunnettu. Fiktiivinen osa kuvaa lyhyttä mutta merkittävää hetkeä naisen elämässä, kuten Ida Aalbergia menossa tapaamaan teatterinjohtajaa ja Aino Acktéta valmistautumassa laulamaan arvioijien edessä. Eli ollaan ajassa ennen kuuluisuutta, joskus lähellä sitä ja joskus kaukana.

Pidän kirjassa eniten siitä, että mukana on myös yllätyksellisiä valintoja. Esimerkiksi säveltäjä Helvi Leiviskä ja runonlaulaja Mateli Kuivalatar. Siinä lieneekin jutun juoni; mukana ei ole tunnetuimpia vaan ensimmäisiä, niitä rohkeita jotka rikkoivat yhteiskunnan ja yhteisöjen normeja ja uskalsivat seurata kutsumustaan. Valittu tie ei ollut helppo eikä itsestäänselvä. 

Mieleeni tuli, että tämä on eräänlainen kirjallinen Wikipedia-artikkeli. Tiedonhaun opetuksissa sanon aina, että Wikipedia toimii johdatuksena aiheeseen, mutta perusteellinen tieto löytyy muualta. Tässäkin faktan osuus koostuu lähinnä vuosiluvuista ja taiteenlajin maininnasta, joten lisätietoa on haettava muista lähteistä. Toisaalta fiktiiviset osuudet ovat mielestäni sen verran voimakkaita ja tunnelmallisia, että ne lisäävät tiedonhalua. Samalla kirja muistuttaa, että unelmista kannattaa pitää kiinni. Vaikeudet ovat voitettavissa, ja unelmat voi toteuttaa. Tämä on hyvä aikuistenkin pitää mielessä.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Suketus, Paula Niemi ja Hannele Salminen.

Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio

Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio
Englanninkielinen alkuteos The Spy and the Traitor. The Greatest Espionage of the Cold War
Suomentanut Aura Nurmi
Atena 2020
458 s.

Tiedustelutoiminnan ja vakoilun yllä leijuu tietynlainen mystinen ilmapiiri, vaikka vuosikymmenien aikana arkistot ovat avautuneet ja mahdollistaneet aiheesta kirjoittamisen. Samoin muistelmat avaavat tuota pinnallisesti tuttua mutta kuitenkin outoa maailmaa. Ben Macintyre kirjoittaa nyt venäläisestä Oleg Gordijevskista, miehestä joka yleni korkeaan asemaan KGB:ssä mutta joka samalla vakoili briteille lähes koko työuransa ajan.

Gordijevski kasvoi KGB-perheessä; hänen isänsä ja veljensä työskentelivät tiedustelupalvelulle. On siis varsin loogista, että Gordijevski teki samoin. Heille KGB oli arkea, ei pelottava järjestö. Koska Gordijevski oppi helposti uusia kieliä, hän pääsi nopeasti töihin Tanskaan. Hyvin pian hän huomasi, mitä on olemisen ja valinnan vapaus. Kotimaa alkoi tuntua jähmeältä, kansalaisia pakottavalta. Koska hän halusi muutosta, hän päätyi vakoilemaan. Hän pystyi jatkamaan sitä pitkään, mutta lopulta maa jalkojen alla alkoi polttaa. Tuloksena oli kissa ja hiiri - leikki, jossa osapuolina olivat Gordijevski, KGB ja MI6. Vaikka tarinan loppuratkaisu selviää matkan varrella viimeistään kirjan keskellä olevista kuvaliitteistä, ei se vähennä jännitystä yhtään.

MI6 päätti kuitenkin toimia täysin toisin. Gordijevskin toimintaa koordinoivat tahot osoittivat itsekuria, joka hakee vakoilun historiassa vertaistaan: Gordijenskia ei kannustettu pitämään yhteyttä MI6:een Moskovassa ollessaan eikä häntä patistettu välittämään eteenpäin selville saamiaan salaisuuksia. Century House päätti jättää vakoojansa tyhjäkäynnille. Moskovaan palattuaan Gordijevski jätettäisiin rauhaan. 

Järkeily päätöksen takana oli suoraviivaista ja aukotonta: Venäjällä oli mahdotonta ohjata Gordijevskin työtä niin kuin Tanskassa oli tehty. Moskovassa ei ollut turvataloa, ei yhteistyöhaluista paikallista tiedustelupalvelua, joka varmistaisi hänen selustansa, ei toimintavarmaa varasuunnitelmaa, jos kaikki menisi pieleen. Tarkkailu oli liian kattavaa: joka ikistä brittidiplomaattia vahdittiin jatkuvasti riippumatta siitä, epäiltiinkö heitä tiedustelu-upseereiksi vai ei. Aiemmat kokemukset Neuvostoliitossa operoivien agenttien kanssa osoittivat, että liiallinen innokkuus koitui lähes aina kohtaloksi, kuten Penkovskin kurja loppu todisti. Ennemmin tai myöhemmin - yleensä ennemmin - valtion kaikkinäkevä silmä tavoitti vakoojan, minkä jälkeen hänet napattiin ja neutraloitiin.

Luin tätä kuin trilleriä, välillä suorastaan unohdin lukevani tietokirjaa. On monia tilanteissa, joissa pohditaan voiko vastapuoleen luottaa, mitä voi sanoa ja mitä ei, voiko sanoja ja eleitä tulkita monin eri tavoin, kuka yrittää värvätä tai huijata ja ketä. On sovittuja merkkejä, näkyviä ja näkymättömiä varjostajia, huima pakosuunnitelma, pieniä vihjeitä siitä että asunnoissa on käyty. On vainoharhaa ja todellista salakuuntelua. Iso paketti isoja asioita, mutta tiivis ja helposti seurattava. 

Mielenkiintoista oli lukea myös Gordijevskin tuntemuksista. Kotimaan pettäminen ei ollut helppo päätös, mutta hän koki että ei ollut vaihtoehtoa. Asiat eivät voineet jatkua niin. Koskaan hän ei halunnut lopettaa, antaa periksi. Jopa uhkarohkeasti hän jatkoi, vaikka olisi voinut loikata koska tahansa, vieläpä suhteellisen helposti ja turvallisesti. 

Gordijevskin läheinen suhde kahteen eri tiedustelupalveluun takaa sen, että molempien toiminnasta saadaan tietää paljon. Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka erilaisista järjestöistä oli kyse. Ei pelkästään siinä, että toinen ratkaisee ongelmat tappamalla ja toinen oikeudenkäynnillä, mutta myös niinkin arkisessa asiassa kuin toimistojen tunnelmassa. Lännen olot tuntuvat valtavan paljon vapaamuotoisemmilta ja henkilökohtaisemmilta, kun taas idässä ollaan etäisempiä. 

Hurjan kiinnostava ja jännittävä lukukokemus, olisin kyllä jaksanut lukea vielä enemmänkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen päätin laittaa tämän kohtaan 30, "kirjassa pelastetaan ihminen". Muita mahdollisia kohtia olisivat ainakin 7, "kirjassa rikotaan lakia", 17, "tutkijan kirjoittama kirja" ja 36, "tunnetun henkilön suosittelema kirja" (kannessa on John Le Carrén suositus). 

  

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava
Englanninkielinen alkuteos One of Us Is Next (2020)
Suomentanut Inka Parpola
WSOY 2020
362 s.

Yksi meistä... on näemmä kehkeytynyt sarjaksi. Ensimmäinen osa Yksi meistä valehtelee sai paljon kehuja, ansaitusti. Siinä on taas sellainen suljetun huoneen mysteeri, josta pidän. Olen vinkannut kirjaa sekä yläkoululaisille että lukiolaisille. Yksi meistä on seuraava on itsenäinen jatko-osa, mutta koska tässä kerrotaan hyvin suorasanaisesti ykkösosan loppuratkaisu, niin suosittelen lukemaan sen ensin. Ei varmasti ole yhtä tehokas lukukokemus, jos tietää jo aloittaessaan mistä on kyse.

Ajassa mennään puolitoista vuotta eteenpäin, mutta paikkana on yhä Bayview High - lukio. Eräänä päivänä koulun oppilaat alkavat saada nimettömiä tekstiviestejä, joissa heidät vedetään mukaan peliin. Vanha kunnon totuus vai tehtävä! Kun ensimmäiseksi pelaajaksi valittu ei ilmoita osallistumisestaan vuorokauden kuluessa, hänen suurin salaisuutensa paljastetaan kaikille. Osa oppilaista lähtee mukaan innolla, osa ei. Ja kuten arvata saattaa, tehtävät ovat jatkuvasti ilkeämpiä. Oppilaat ovat kauhuissaan, mutta samalla peli kuitenkin kiehtoo. Kuka on kaiken takana? Kuka tietää kaikkien salaisuudet, ne joita ei ole sanottu ääneen kuin ehkä yhdelle ihmiselle? 

"Mitä on tapahtunut?" kysyn.

Hän painaa huulensa niin tiukalle viivalle, että ne melkein katoavat. "Knox lopetti", hän sanoo katse kiinnittyneenä Eddieen kuin mikäkin petolintu. "Ja aiheeseen liittyen: Eddie on perseestä." Vedän kauhistuneena henkeä, ja Lucy tuntuu huomaavan ensimmäistä kertaa kenelle puhuu. "Eli kiitos siitä, että pilasit näytelmän."

Raivoni leimahtaa. Voin hyvin syyttää itseäni kaikesta, mutta vedän rajan siihen, että Lucy tekisi saman. "Tämä ei ole minun vikani. Se on se kaamea peli - "

"Tarkoitatko sitä kaameaa peliä, josta minä sanoin kaksi viikkoa sitten, että se pitäisi antaa ilmi?" Lucy kohottaa leukaansa. "Jos joku olisi kuunnellut minua, se olisi todennäköisesti tähän mennessä jo lakkautettu eikä mitään tällaista olisi tapahtunut."

Luoja, että minä vihaankin sitä, kun Lucy on oikeassa. 

"Ehkä meidän pitäisi kertoa jollekulle nyt", sanon, ja katseeni harhailee rouva Kaplaniin.

"Et todellakaan kerro", Lucy sanoo."Hänellä on juuri nyt ihan tarpeeksi murheita muutenkin. Sitä paitsi kaikki tietävät jo, miten tämä peli voitetaan. Riittää, kun valitsee tehtävän. Täytyy olla järjiltään, jos tekee jotain muuta."

Huu, tässä on todellinen jännitysnäytelmä jota on ahmittava eteenpäin. Tarina alkaa uutispätkällä, jossa toimittaja puhuu opiskelijan kuolemasta. Lukija ei voi muuta kuin upota mukaan peliin saadakseen tietää, mitä tapahtuu ja kuka kuolee. Toki mukana on vähän myös perheongelmia ja ihmissuhdesäätöä, mutta valtaosin seurataan nuorten yrityksiä selvittää, kuka on hämähäkki joka pitää pelin lankoja hyppysissään. Kuinka pahaksi tilanne ehtii mennä? 

Vaikka tämä on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu kirja, mikään ei suinkaan estä aikuisia tarttumasta tähän. Verrattuna moniin aikuisten dekkareihin, tämä on virkistävän erilainen. Psykologinen jännitys säilyy alusta loppuun asti, eikä välissä ole yhtään tyhjäkäyntiä. Tapahtumat myös lähtevät liikkeelle heti, eikä puolet kirjasta mene henkilöhahmojen esittelyyn ja tapahtumien pohjustamiseen. Sivumäärä on kohtalaisen suuri ja fonttikoko melko pieni, mutta siitä huolimatta tämä on nopealukuinen kirja.

Yksi meistä on seuraava on luettu myös blogissa Kirjapöllön huhuiluja. 

Lastenkirjalauantai: Jenny Jägerfeld: Comedy Queen

Jenny Jägerfeld: Comedy Queen
Ruotsinkielinen alkuteos Comedy Queen (2018)
Suomentanut Katriina Kauppila
Otava 2019
189 s.

Nyt seuraa yksi lastenkirjallisuuden (ja myös nuortenkirjallisuuden) hienouksista. Viikko sitten kirjoitin 11-vuotiaasta Agnesista, tällä viikolla vuorossa on Sasha, joka on tarinan alkaessa 11. Päähenkilön ikä on ainoa asia, mikä näissä kirjoissa on yhteistä, kaikki muu on kaukana toisistaan. Hienous on siis siinä, että tietynikäiset lukijat saavat ikäisiään samastumiskohteita hyvin eri tunnelmaisista kirjoista. Tässä olin melko yllättynyt Sashan iästä, hän tuntui enemmänkin 16- kuin 11/12-vuotiaalta. 

Sashan äiti on kuollut, ja asia saa ihmiset yhä hirveän surullisiksi. Äiti oli pitkään masentunut, ja siksi Sasha päättää omistaa elämänsä hauskana olemiselle. Jos hän tekee kaiken päinvastoin kuin äiti, jos hän välttelee asioita joita äiti teki ja joista äiti piti, ehkä hän sitten onnistuu elämässä ja välttyy suruilta. 

Mutta minä HALUAN saada hauskat luut. Minusta TULEE sellainen. Uskon että se on mahdollista, vaikka en ole syntynyt sellaiseksi. Minun suunnitelmani on, että vaihdan puolitylsät luuni hauskoihin, yhden kerrallaan! Jos jotakin olen, niin määrätietoinen. Isä sanoo kylläkin, että olen määrätietoinen ihan väärässä asiassa. Että minulla siis on väärä päämäärä. Että minun pitäisi keskittyä enemmän kouluun. Juuri tällä hetkellä hän esimerkiksi kävelee ympäri keittiötä ja mutisee, etten opi tarpeeksi maankuoresta ja maan ytimestä, Sori vaan, mutta minusta se ei tunnu tärkeältä. En suoranaisesti pysty kuvittelemaan itseäni tilanteeseen, jossa elämäni olisi kiinni siitä, tiedänkö maankuoren eri kerrokset. Ja jos niin sattuisi käymään niin: Hello?! Google!

Sen sijaan minun elämäni on kiinni siitä, että saan hankittua itselleni funny bones. Enkä edes liioittele. Se on totuus. Minä en selviä ilman niitä.

Sashalla on seitsenkohtainen lista vältettävistä asioista, mutta osoittautuu että listan noudattaminen ei ole helppoa. Kaikki alkaen hiustenleikkuusta menee pieleen. Listan viimeinen kohta, comedy queeniksi tuleminen ei sekään suju vaikeuksitta. Ennen tavoitetta Sashan ympärillä tapahtui hauskoja asioita ja hänelle naurettiin hyväntahtoisesti, mutta nyt kun hän yrittää olla hauska eivät ihmiset ymmärräkään mistä on kyse. Hän saa opetusta stand upin tekemiseen, mikä saa asiat rullaamaan. Mutta voiko surua välttää pakonomaisella hauskuuttamisella? 

Takakannessa on erittäin osuva teksti: "Hauskin surullinen kirja, jonka koskaan luet". Tiedä tuosta koskaan, mutta hauska ja surullinen tämä on. Sashalle tapahtuu paljon kommelluksia, jotka ovat mitä herkullisinta tilannekomiikkaa. Toisaalta hänen surunvälttelynsä on todella koskettavaa luettavaa. Hän ei voi mennä äitinsä haudalle, koska hän ei halua itkeä. Sillä jos hän itkee, itku ei ehkä lopukaan, jolloin hän ehkä masentuu ja kuolee. Sinänsä looginen päättelyketju, mutta tuntuu pahalta lukea siitä. Onneksi Sashalla on ympärillään aikuisia, jotka pystyvät puuttumaan tilanteeseen. 

Tässä on kirja, joka sopii monenikäisille lukijoille. Koulumaailman tilanteet ovat tuttuja sekä ala- että yläkoululaisille. Suru on ajaton ja iätön aihe, samoin tasapainoilu sen kanssa miltä sisällä tuntuu ja mitä antaa muiden nähdä. Unohtamatta ystävyyden voimaa!