Kuvittanut Teemu Juhani
Otava 2020
183 s.
On kirjoja, joihin on välttämätön pakko tarttua ihan vain kannen perusteella; tämä on yksi niistä. Yleensä luen aina ensin takakansitekstin, mutta nyt lähdin heti liikkeelle. Hyvin pian huomasin, että käsissäni on kirja, jota ei voi laskea käsistään.
Neiti Kymene on elänyt talossaan pitkään ilman ihmisseuraa. Talossa asuu yksi kummitus ja kaksitoista apinaa, lisäksi puutarhassa on bengalintiikereitä. Eräänä päivänä ovikello soi, ja taloon tulee vierailulle Pekka Pettersson. Pekka on pieni poika, joka on tullut etsimään kadonnutta Rohkeuttaan. Hän on varma siitä, että Rohkeus on tullut juuri tänne. Neiti Kymene on hämmennyksissään, hän ei pidä ihmisistä eikä halua Pekkaa taloonsa, mutta näin kuitenkin käy. Eikä aikaakaan kun ovikello soi uudelleen, ja sisään astelevat sisarukset - ja Pekan serkut - Susanna ja Anneliisa Kreivi. Näppärät neitokaiset auttavat Pekkaa Rohkeuden etsimisessä, mutta mitä tehdä kun se pysyy kadoksissa, kun yöt pitenevät, kun tiikerit raapivat seiniä päästäkseen sisälle? Entä miksi seinillä olevissa valokuvissa ei ole ihmisiä?
Neiti Kymenen talossa oli seitsemän ikkunaa, jotka katsoivat etelään, viisi jotka katsoivat länteen, kuusi ja puoli, jotka katsoivat itään, ja satakolmekymmentäviisi, jotka katsoivat pohjoiseen, sillä neiti Kymenen mielestä pohjoisesta lankesi maailman kaunein valo.
(...)
Menneisyys on jännittävä asia. Lapset luulevat, että kellään aikuisella ei sellaista olekaan. Aikuiset ovat aina olleet aikuisia. Vähän niin kuin kivi on aina ollut kivi. Mutta toisinaan kivet ovat nuoruutensa päivinä olleet jotain ihan muuta. Kuten meteoriitteja. Tai sulaa laavaa. Toisinaan nämä aikuiskivet ovat kierineet ja vierineet ja olleet kaikkea muuta kuin niitä sammalpeitteisiä möhkäleitä, joita he esittävät lapsille.
(...)
Mutta ainoa takapuoli - tai ainakin ainoa ihmistakapuoli - joka noita sohvia peittävälle kiinalaiselle silkille oli pitkään aikaan laskeutunut, oli neiti Kymenen hyvinmuodostunut takamus. Nyt sillä makasi tajunsa menettänyt, päänsä ja säärensä kolhinut, apinoiden ympäröimä Pekka Pettersson. (Sohvalla, ei neiti Kymenen takamuksella.)
Tarina on monitahoinen ja melko vaativa. Aikuislukijana pysähdyin moneen kertaan miettimään, että tässäpä hieno oivallus (kuten yllä mainitut aikuiskivet). Lapsilukija saattaa ottaa monet asiat hassuina, kun taas aikuiselle ne avautuvat eri tavalla. Tällaisia ovat vaikkapa neidin rikkominen sekä ajatukset siitä, ovatko lapset oikeasti olemassa. Siinä piileekin tekstin ja tarinan nerokkuus, että se on eri ikäiselle lukijalle erilainen. Aikuislukijana voin aavistaa, miten lapsi kokee tarinan, mutta tiedän että se ei ole samanlainen.
Kuvituksessa on paljon hassuja elementtejä, mikä on toimiva ratkaisu. Tarinassa on synkkiä ja jopa pelottavia elementtejä, joten on hyvä että kuvituksessa on hauskoja yksityiskohtia. Esimerkiksi valokuva, jossa kuuluisi olla ihmisiä mutta ei ole, on ikävä asia, mutta kun kuvaa katsoo apina jolla on jättikokoinen silinterihattu päässään, tilanne kääntyy vähemmän ikäväksi.
En halua laittaa tätä mihinkään genreen, olkoon se siis lastenkirja maustettuna sadun, seikkailun ja fantasian piirteillä.
Neiti Kymenen ihmeellinen talo päätyy vinkkauslistalleni, ainakin luokat 3-6 kuulevat siitä. Mahdollisesti tokaluokkalaisetkin, riippuen siitä kuinka sujuva lukutaito ryhmässä on. Kirjassa on paljon sivuja ja pieni (aikuislukijalle normaalikokoinen) fontti, joten lukeminen vaatii taitoa ja aikaa. Luvut ovat lyhyitä, joten kirja sopii myös ääneen luettavaksi, niin luokassa kuin kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti