Teos 2020
201 s.
Olen aiemmin ylistänyt Eino Santasta sekä loistavana esiintyjänä että taidokkaana kirjoittajana; olen aina kovasti iloinen sekä kuuntelemisen että lukemisen jälkeen. Eikä novellikokoelma Rakas kapitalismi pilkku tuota poikkeusta. Santanen on terävä yhteiskuntakriitikko. joka vie lukijan suomen kielen pyörteisiin - aina niin, että tolkku säilyy. Kielelliset tehokeinot ovat oikeasti tehokeinoja, eivät päätöntä sanahelinää.
Kirjassa on seitsemän novellia, joiden välissä on "Tuotteita"- tai "Lisää tuotteita" -osio, kuin televisio-ohjelman mainoskatkot. Kantavana teemana on ihmisten välinen eriarvoisuus, se miten yhteiskunta arvottaa ihmistä omistusten mukaan. Köyhä pysyy köyhänä, riippumatta siitä kuinka kovasti työskentelee. Yksilö on heikossa asemassa isoja yrityksiä ja vahvaa yhteiskuntaa vastaan - mutta myös itseään vahvempia yksilöitä vastaan. Kun jostain on sovittu sanallisesti, on yksilön vastuulla todistaa noudattaneensa sopimusta ja olevansa oikeutettu palkkioon. Taistelu kasvotonta henkilöstöhallintoa vastaan on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Piiruakaan ei tulla vastaan, vaikka yksilö olisi hädässä. Omanarvontunto häviää herkästi, kun jatkuvasti on todisteltava olevansa kelvollinen.
"Tämänkaltaisissa tapauksissa olemme havainneet hyväksi käytännöksi rahallisen korvauksen sijaan suoritettavan työsuoritteen ainakin vuokravakuuden sekä vuokravakuuden suorittamisaikana suoritettavan vuokran suhteen, sekä korvausajan kerryttämän markkinahintaisen koron suorittamisen ajan suhteen. Palkkaus on varsin kohtuullinen, se arvioidaan urakkamittaisena, koe- eli vuokravakuustyöajalla optimaalinen urakkatyötunti on viiden-seitsemän euron luokkaa verottajaa vaivaamatta."
"Anteeksi, minä, onkohan teillä täällä laturia? Pitäisi soittaa. Puhelimesta on akku loppu."
"Ei. Täällä ei ole valitettavasti minkäänlaista laturia."
Maailma alkaa sillä, että se on piinaavan hiljaa. Tarjous on asetettu pöytään. Alkuehto on olemassa. Tässä vaiheessa pitäisi käydä neuvotteluja, antaa vastatarjouksia tai vetäytyä leikistä, mutta kuten niin usein kaikki yhtäkkiä pysähtyy, vetää henkeä ja niin alkaa todellisuuden jähmettyminen sellaiseksi kuin se vasta myöhemmin on tapana karvaasti - Ei. Pitäisikö tässä kohtaa aloittaa vihdoin romahdus. Tulisi vähän säpinää pörssinkin lattialle.
Novellivalikoima herättää monenlaisia tunteita. Esimerkiksi Tricke down chicken saa tuntemaan niin ärtymystä, sääliä, myötätuntoa kuin suoranaista vihaa. Toni on ollut esiintymässä asiakastapahtumassa, mutta väärin kirjoitettu nimi johtaa pitkäkestoiseen kirjeenvaihtoon, joka yltyy suorastaan absurdiksi. Samalla siinä on runsaasti tuttuja elementtejä, jos suinkin on joskus joutunut selvittämään asioita sähköpostitse. Aina jotain tietoja puuttuu, jotain pitää täsmentää, jostain ei löydy tietoa, talossa ei ole ketään joka tietäisi asiasta, liitteitä puuttuu... Sitten on Taistelukenttä, joka yllättää robottimaailmallaan. Lähellä huutonaurua olin novellin Me nostamme katseemme alussa, jossa
Kuvan keskellä makaa lupaavan keski-ikäisen kirjailijarobotti Eino Santasen 1900-luvun loppupuolelle ajoittuva epookkipää. [OHITA MAINOS 172 SEKUNNIN PÄÄSTÄ]
Tämä ei ole helppo teos, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Novelleiden alku tuntuu usein kohtalaisen tavalliselta, mutta nopeasti nyrjähdetään tavallisesta ohi. Jokaisessa novellissa vauhti kiihtyy kiihtymistään, ja lukijan on täysin mahdoton ennakoida, mihin päädytään. Yllätyksellisyyttä riittää, ja juuri se sai minut riemuitsemaan. Ei ole montaa kirjaa, joita lukiessa nauran ääneen, tämä on yksi niistä. Kontrasti on kuitenkin voimakas, sillä monissa novelleissa on myös kohtia, jotka tuntuvat pahalta.
Kirjan ovat lukeneet myös Omppu Martin ja Mari Saavalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti