Kuvittanut Marjo Nygård
Karisto 2020
37 s.
Kuolema ei ole tavallisimpia aiheita lastenkirjallisuudessa, vielä vähemmän niin että kirjassa tuodaan esiin kuolemakulttuuria eri puolilla maailmaa. Kirsi Alanivan kirjalla on siis vahva paikkansa osana lastenkirjallisuuden vaikeita mutta tärkeitä aiheita.
Kirjassa tavataan 15 eri hahmoa, joiden elämä ja kuolema kerrotaan muutamalla lauseella. Lisäksi jokaisen kohdalla kerrotaan, miten häntä muistetaan kuoleman jälkeen. Sivulla on myös tietolaatikko, jossa kerrotaan kyseisen kulttuurin tai uskonnon tavasta haudata vainaja ja muistaa kuolleita.
Tässä poseeraavat Abigail ja Agus. Heidän kipinöivä avioliittonsa kesti yli seitsemänkymmentä vuotta. Tarinoiden mukaan he riitelivät niin usein ja niin äänekkäästi, että kanat pakenivat aina sulat pöllyten riisipelloille, kun sanasota alkoi. Jokaisen muhkean riidan päätteeksi taloon syntyi aina uusi lapsi.
Suku on vuosikymmenien saatossa paisunut yli satapäiseksi, ja nuorimmat eivät ole koskaan nähneet Abigailia ja Agusta elävinä. Mutta joka kolmas vuosi he tapaavat heidät kuolleina. Kylässä on nimittäin tapana kaivaa vainajat esiin aina silloin tällöin. Isoäiti Tulak, pariskunnan vanhin tytär, avaa silloin arkkujen kannet ja harjaa ruoholuudan kanssa molempien muumiot lempeästi. Sen jälkeen arkut tuuletetaan tomusta, ja vainajille vaihdetaan puhtaat vaatteet.
Pidän siitä, kuinka lempeästi kuolemasta on kerrottu. Aihe ja hahmot ovat sellaisia, että tässä olisi ollut helppo vetää överiksi, tehdä sellainen yök-ällö-muumio-juttu, jossa itse kuolemateema olisi jäänyt taustalle, melkein unohduksiin. Nyt se tuodaan esille luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Lukemisesta jää lämmin, lohdullinen olo.
Luutarhan tarinoita on luettu myös blogeissa Lastenkirjavuosi ja Luetaanko tämä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti