Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

torstai 1. huhtikuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Ei kertonut katuvansa -kirja nojaa ruskeaan parvekekoriin, jossa on kuihtuneita kasveja
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.




Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".

4 kommenttia:

  1. Minäkin vaikutuin tästä. Kinnunen osaa kyllä kirjoittaa. Luin kirjan yhdeltä istumalta, mikä on harvinaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinat on monesti hyviä, mutta fontti pakottaa pitämään taukoja, kun silmät ei kestä pientä fonttikokoa tai tiheää riviväliä. Tässä on lukijaystävällinen fontti, senkin puolesta pystyi lukemaan pitkään kerralla. En minäkään tainnut muuta taukoa pitää, kuin yön nukuin välissä :)

      Poista
  2. Hieno kirja. Draamaa ja tunteita tulvillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin kommenttisi ja heti tuli mieleen, että jokohan tästä on elokuva suunnitteilla. Tarina on visuaalinen, ja kirjana sellainen että varmasti kääntyisi elokuvaksi sujuvasti ilman suuria muutostarpeita.

      Poista