Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2022

192 s.

Joel Haahtelan kolmas pienoisromaani on - jälleen kerran - sivumääräänsä paljon suurempi romaani. Siinä on suuria teemoja ja ajatuksia, ja kaunis kieli saa lukija viipymään sanojen parissa pitkään. 

Kuten pienoisromaanien trilogian avausosassa Adèlen kysymys, tässäkin päähenkilö on nimetön. Hän matkustaa Jerusalemiin hakeakseen sairastuneen veljensä kotiin. Koska veli ei ihan vielä pääse pois sairaalasta, päähenkilö viettää aikaansa sekä tämän asunnolla että kaupungilla. Asunnosta hän löytää heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jonka oli luullut kadonneen. Isoisä on piirtänyt muistikirjaan muinaisen Jerusalemin temppelin, ja Temppelivuorelle Jaakobin portaat, portaat jotka Raamatun mukaan yhdistävät maan ja taivaan. Ovatko portaat oikeasti olemassa ja onko ne mahdollista löytää? 

Muutaman talvisen päivän mies kulkee Jerusalemissa, muistellen samalla elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan. Vähitellen kaupunki vetää hänet syvemmälle pauloihinsa, ja mies alkaa ymmärtää miksi puhutaan niin sanotusta Jerusalem-syndroomasta. Kaupungin historia ja henki voi vetää niin syvälle sisuksiinsa, että sinne on mahdollisuus upota kokonaan.

Isä muutti rakkautensa kajuutaksi. Päivisin hän suunnitteli laivoja, laski kaavoja ja piirsi. Iltaisin hän kapusi kerrostalomme ullakolle ja nikkaroi.

Hieman ennen joulua, ensilumen sataessa, kajuutta oli valmis. Pyöreästä ikkunasta näkyivät Kruununhaan mustat katot ja savupiiput, ikkunanreunaa koristi messinkihela. Ullakkokopperon seinällä roikkui puuplokeja, tuliaisia Lyypekin satamasta. Istuimme veljeni Iljan kanssa laivassa, keskellä kivikorttelia, kahdenkymmenen metrin korkeudessa. Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. Liisankadun suunnassa siinteli vaarallinen karikko. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, varhain aamulla, ajoin pimeää Tuusulanväylää lentoasemalle ja pysäköin Citroënin terminaalin parkkihalliin. Vaihdoin lentokonetta Budapestissä ja saavuin myöhään iltapäivällä Ben Gurionin lehtokentälle. Oli tammikuu, ja Helsingissä alkanut lumisade pyrytti mantereen halki aina Jerusalemiin saakka. Kun astuin ulos, minusta tuntui kuin olisin palannut samaan paikkaan, josta olin juuri lähtenyt. 

Olen poikkeuksetta tykännyt Haahtelan teoksista, pidän niiden syvästä inhimillisyydestä. Haahtela osaa kertoa suuria tarinoita, joita ei tarvitse täyttää tapahtumavyöryllä. Ihmiset tutustuvat itseensä, ja tutkailevat avoimesti myös ympäristöään. Henkisyys ja hengellisyys on läsnä, mutta luontevana osana päähenkilön tekemään tarkkailua. Lukijalle ei tuputeta mitään, vaan hänet viedään mukana milloin kirkkoon, milloin luostariin, milloin Raamatun tarinoihin ja tapahtumapaikkoihin. 

Tämä, kuten muutkin Haahtelan teokset, ovat sellaisia että ne voi lukea moneen kertaan. Niistä löytää aina jotain uutta ajateltavaa. Kiireetön tunnelma kutsuu mukaan rauhoittumaan ja suorastaan pysähtymään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". Tässä kyllä toteutuu molemmat. Ihana kansi ja hyvä, persoonallinen nimi. 

Jaakobin portaat on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Katveita.