Viola Ardone: Lasten juna

 

Viola Ardone: Lasten juna

Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini (2019)

Suomentanut Laura Lahdensuu

Kansi Laura Noponen

Aula & Co 2022

244 s.

Vuoden 1946 Napoli on sodan runtelema köyhä kaupunki. Monet perheet joutuvat lähettämään lapsensa talveksi rikkaaseen pohjoiseen, koska ruuasta on pulaa. Kaupungin kaduilla kuitenkin huhutaan, että kommunistisen puolueen hankkeessa lapset lähetetään todellisuudessa Venäjälle tai Amerikkaan, orjuuteen eikä rikkauteen. Osa uskoo huhuihin, osa ei. Seitsenvuotias Amerigo sekä muutama hänen ystävänsä ovat lähtijöiden joukossa. Amerigo kokee matkan enemmänkin seikkailuna, mutta perillä Modenassa todellisuus iskee ankarana. Lapset jakautuvat eri perheisiin, eikä yhteydenpito ole helppoa. Kotiin etelään se on vielä vaikeampaa. 

Vähitellen Amerigo sopeutuu pohjoisen elämään. Alku on tietenkin hankalaa, sillä ikävä kotiin on kova ja osa pohjoisen ihmisistä suhtautuu tulokkaisiin karsaasti. Amerigon pohjoisen perhe on kuitenkin varsin mukava, mikä auttaa arkeen asettumisessa. Pian talvi kuitenkin on ohi ja tulee aika palata kotiin. Napoli on yhä köyhä kaupunki, ja Amerigon äiti tuntuu entistäkin surullisemmalta ja etäisemmältä. Poika joutuukin miettimään, missä ja kenen kanssa hän haluaa elämänsä viettää. 

Nyt minusta tuntuu kuin olisin pudonnut hammas. Minun paikallani, siinä. missä olin ennen, on tyhjä kolo, eikä uusi hammas ole vielä edes aluillaan. 

Etsin katseellani rouvaa, jolla on kukallinen leninki, siltä varalta, että hän olisi tällä välin harkinnut tarkemmin ja tulisi takaisin hakemaan minua. Ehkä hän halusi ensin nähdä kaikki lapset, jotta osaisi tehdä viisaan päätöksen - niin kuin Zandraglionalla on tapana sanoa, kun olemme menossa vihannestorille: "Älä ikinä pysähdy ensimmäiselle kojulle!" Ja me todella kiersimme koko korttelin kaikki vihannesmyyjien kojut, jotta voisimme tietää varmasti, keneltä sai kaikkein tuoreimmat hedelmät. Zandragliona lähestyi melonikoria, tarkasteli sitä, haisteli ja lopulta painoin melonin kuorta peukalolla ja etusormella nähdäkseen, oliko hedelmä kiinteä vai jo pilaantunut. Ehkä lasten kanssa voi tehdä samoin, Niitä voi hypistellä ja tarkastella kunnes selviää, ovatko ne sisältä hyviä vai jo pahaksi menneitä. 

Tarina on todella vavahduttava. Suomessa on luettu Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, mutta Lasten juna on muistutus siitä, ettemme ole olleet ainoita. Ja maailmantilanne on yhä sellainen, että lapset joutuvat lähtemään kotoaan. Se on äärettömän surullista. 

Kirjailija on tavoittanut hienosti ja uskottavasti Amerigon ajatukset ja tunnelmat. Kavereiden edessä on oltava rohkea, yksin ollessa voi olla peloissaan. Uusi on sekä kiinnostavaa että huolestuttavaa. Amerigo kokee valtavasti myös ristiriitaisia tunteita. Onko sopivaa viihtyä uudessa paikassa ja perheessä? Saako Amerigolla olla kivaa, kun äiti on yksin etelässä? Saako etelään palattua kaivata pohjoiseen? On hurjaa, mitä asioita vain seitsemänvuotias joutuu päättämään, kuinka paljon vastuuta hän joutuu ottamaan. 

Kirjan viimeinen neljännes sijoittuu 1990-luvulle, siinä aikuinen Amerigo tulee Napoliin ja muistelee menneitä vuosikymmeniä, sitä mitä heillä äitinsä kanssa oli ja myös mitä heillä ei ollut. Jo alkuaan pienestä perheestä on jäljellä vain rippeet, ja yhä Amerigon on mietittävä mitä etelän perhe hänelle merkitsee. 

Pidän tarinan aikuisista. He ihan oikeasti haluavat auttaa köyhiä lapsiperheitä, eikä avustusjärjestöä käytetä kulissina lasten kaltoinkohtelulle. Pelokkaita lapsia lohdutetaan ja heille vakuutetaan, että pohjoisen perheet haluavat heidät oikeasti luokseen, eikä perheitä ole pakotettu.  

Lukukokemusta on vaikea sanoittaa, tulee olo että omat sanat eivät pysty tavoittamaan sitä, mitä lukiessa koin. Vaikka sivuja ei ole valtavaa määrää ja vaikka tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika on lyhyt, on tarina syvästi koskettava ja jäljen jättävä. Unohtumaton. 

Lasten juna on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjaluotsi, Donna mobilen kirjat ja Luetut.net. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Italian.

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

HS-kirjat 2021

168 s. 

Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."

Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin. 

Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on  onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.

1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle... 

"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai! 

Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten. 

(...)

Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"

Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.

(...)

Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."

Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.

Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.

Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!

Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Paljon melua kirjoista ja Kirja hyllyssä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Kongon demokraattisen tasavallan. 

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat

 

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat 

SKS Kirjat 2021

207 s.

Olen käynyt muutaman kerran Porvoossa, tosin vain lyhyillä päiväreissuilla. Kaupungista on kuitenkin jäänyt sellainen muistikuva, että siellä on paljon vanhoja kauniita taloja. Inka Töyrylä on koonnut talojen historiaa ja tapahtumia yhteen, ensin lehtiartikkeleina ja nyt kirjana. Reilut 30 taloa saavat oman lukunsa muistuttaen lukijaa siitä kuinka tärkeää on arvostaa vanhaa. Kaikkea ei pitäisi jättää rapistumaan eikä ainakaan purkaa pois. Monesti harmittelen Tampereella sitä, että oikeasti vanhoja taloja on vähän, ja nekin vähät alkavat hukkua joka nurkkaan rakentuvien tornitalojen varjoon. 

Yksi Porvoon hienoista puolista on se, että vanhoja taloja on laajemmalla alueella, ei vain yhdessä korttelissa tai ainoastaan vanhassa kaupungissa. Kirjan perusteella monen talon onneksi on koitunut päättäjien erimielisyys tai asioiden hidas eteneminen. Joidenkin talojen kohdalla purku-uhka on väistynyt, kun talolle on löytynyt sen historian arvostaja. Ja vaikka joihinkin taloihin on tehty esimerkiksi hotelli tai asuntoja, on muutostyöt tehty vanhaa kunnioittaen ja etenkin julkisivu säilyttäen. 

Töyrylä on päässyt haastattelemaan sekä museoalan ammattilaisia että talojen entisiä ja nykyisiä asukkaita, mikä tuo tarinoihin syvyyttä. Etenkin henkilökohtaiset muistot elävöittävät tekstiä. 

En osaa valita lempitaloani, mutta muutama suosikki erottui ylitse muiden. Nykyään asuinkäytössä oleva viehättävä tyttökoulu, sorapedille rakennettu ehkä Suomen kaunein kaupungintalo, joka alkoi vajota vinoon pian valmistuttuaan ja vaati massiivisen oikaisutyön, Valtimontalo joka oli vähän unohduksissa mutta tuoreessa remontissa ja entisöinnissä sai loistokkuutensa takaisin, kaksivärinen tyylikäs Sneckenströmin talo sekä kaunis vihreä Solitanderin talo. 

Porvoolaiset ovat tottuneet siihen, että suurten päätösten tekeminen on kestänyt kaupungissa aina kauan. Olipa kyse joen ylittävän sillan rakentamisesta tai uudesta kaupungintalosta, on päätöstä jahkailtu vuosikymmeniä. Sähköjen saaminen kaupunkiin ei ollut poikkeus. 

(...)

- 1840-luvulla tehtiin uusia katulinjoja. Sokeritehdas oli rakennettu vanhan kadun mukaisesti, Herranen kertoo.

Taloa määrättiin lyhennettäväksi seitsemän kyynärän eli reilun neljän metrin verran, jotta se mahtuisi uuden kadun varteen. Apteekkari Hougbergin ansiosta seiniin ei kuitenkaan koskettu. Olkoonkin, että talo nykyisin näyttää olevan hieman vinossa verrattuna kadun muihin rakennuksiin ja jalkakäytävä kapenee siksi sen kohdalla.

(...)

Sen sijaan hissin lähes 120  vuotta vanhat voimansiirtopyörät ovat yhä tallella Soivioiden olohuoneen katossa, muistona menneestä. Hissin rakenteita käytettiin hyväksi, kun ruokapöytä, sänky ja jääkaappi nostettiin ikkunan kautta sisälle. 

(...)

- Tämä on restauroitu 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun henkeen värimaailmaa myöten historiaa kunnioittaen. Remonttia tehdessämme Museovirastosta kerrottiin tämän kuuluvan kymmenen aikakautensa arvokkaimman talon joukkoon historiallisesti ja arkkitehtonisesti, Elfving kertoo. 

Talossa pääsee yhä niin Remun kuin keisarinkin tunnelmiin. Matkalaiset voivat yöpyä Remuganes Suitessa, kaksiossa, joka on Remun aikaisessa asussa.

- Tavaraa on ehkä vähän vähemmän, Elfving naurahtaa.

Aikaisemmin talosta vuokrattiin myös valtiopäivien asussa olevaa Aleksanterin sviittiä. Elfvingit kuitenkin muuttivat itse pysyvästi taloon, joten nykyisin sviitti on muutamia varauksia lukuun ottamatta omassa käytössä. 

- Tuntuu aika arvokkaalta asua samoissa huoneissa, joissa kuninkaat ja keisarit ovat yöpyneet. Kiinnostus historiaa kohtaan on herännyt ihan eri tavalla, Elfving sanoo.

Uskon, että tämän kirjan luettuaan monella muullakin herää kiinnostus, paitsi Porvoon myös ehkä oman asuin- tai kotipaikkansa taloihin ja niiden historiaan. Ja koska en varmasti ole vielä tehnyt viimeistä vierailuani Porvooseen, seuraavalla kerralla osaan katsoa taloja eri silmällä kuin aiemmin. 

Lukiessani iloitsin siitä, että moneen taloon oli tehty asuntoja; näin ne pysyvät käytössä eivätkä jää vandaalien armoille tai vuosikymmeniksi hoitamatta. Samanlaista vanhan arvostamista ja viisautta päätöksiin ja toimiin toivoisin kaikkialle. 

Kiitokset siis Inka Töyrylälle ja kirjahankkeen mahdollistajille, että talojen historia pääsi laajempaan levitykseen kuin Uusimaa-lehteen.

Porvoon talot kertovat on luettu myös Lukupinossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi".

Kenenkään Edith -kävelykuunnelma

 

Kiitos HIT Helsingille kutsusta elämykseen!

Kiinnostuin välittömästi, kun sähköpostiin kilahti kysymys, kiinnostaisiko kävelykuunnelman kokeminen. Ehdottomasti kyllä! Idea ja toteutus kuulostivat niin persoonallisilta, että oli aivan pakko lähteä Helsinkiin. 

Sähköpostiin tuli linkki kuunnelmatiedostoon ja muuta materiaalia saapui "etanapostilla". Jo tämä herätti kutkutusta; mitä oikein on edessä? 

Matkustin junalla Pasilaan ja siitä lähijunalla Käpylään, karttasovelluksen avustamana kävelin kuunnelman lähtöpaikalle Käpylän pelastusasemalle. Postitse saapuneessa materiaalissa on kuva aloituspaikasta, joten yhtään ei tarvinnut harhailla, vaikka en olekaan koskaan ennen käynyt Käpylässä.

Pelastusaseman edessä kuulokkeet korviin ja kuunnelma käyntiin. Noin tunnin aikana tulee sekä ohjeita minne mennä ja mitä tehdä että tarinan kohtauksia. Osa kohtauksista kuunnellaan paikallaan, osa eteenpäin kävellessä. Tahti on kuitenkin riittävän rauhallinen, jotta kävellessä pystyy keskittymään kuulemaansa täysillä. 

Kuunnelma kertoo Edithistä ja miehestä, heidän yhteisestä lyhyehköstä ajastaan. He ovat yhdessä Käpylässä, ja välillä Edith on siellä yksin. Kuulija, kokija - minä - seuraan heidän jalanjäljissään, olen siellä missä he, näen samoja asioita kuin he. 

En halua kertoa kuunnelman sisällöstä kovin tarkkaan, sillä se veisi paljon pois niiltä, jotka haluavat kokea kuunnelman itse. 

Kuuntelin kuunnelman illalla kotona vielä toistamiseen, ja fiilistelin paikkoja missä olin käynyt. Molemmilla kuuntelukerroilla huomasin pohtivani itseäni, ystäviäni, menneitä ja nykyisiä parisuhteitamme. Ihastumista ja rakastumista, luopumisen tuskaa, tulevaisuudesta unelmointia, irtipäästämisen vaikeutta. Aina vaan se on vaikeaa tajuta, että suhteen onnistuminen ja epäonnistuminen riippuvat molemmista osapuolista, ei vaan toisesta. 

Kävelykuunnelma on ideana loistava, ja HIT Helsingin tekemä toteutus on sekä kiinnostava että yllätyksellinen. Havaitsin välillä arvaavani, minne seuraavaksi pitäisi mennä, puolet kerroista olin väärässä :D Käpylä on sijaintina erinomainen: kokija on yksin mutta kuitenkin ihmisten keskellä, ihmisiä on riittävän vähän jotta kuunnelman tapahtumapaikoille pääsee, ympäristö on kaunis. Ollaan puistossa ja pienillä teillä, eli vaikka lähistöllä on liikennettä, se ei häiritse kuuntelua. Lähtöpaikalle on helppo mennä, vaikka seutu olisi vieras. 

Pidän myös siitä, että muiden ihmisten läsnäolo on huomioitu. Eli jos paikka, jonne kokija ohjataan on varattu, ohjeissa on suunnitelma b ja kokijalle annetaan vaihtoehto minne mennä. Tuli sellainen olo, että kaikkeen on varauduttu, kaikesta on huolehdittu, minun ei tarvitse itse ajatella tai selvitellä mitään vaan voin keskittyä seuraamaan ohjeita ja tarinaa. Ja koska kuunnelmalinkki ei kadonnut päästyäni loppuun, saatan hyvinkin kuunnella sen vielä uudelleen, kenties kävelläkin toistamiseen kesälomalla. 

Kujerruksia-blogin Linnea on jo ennättänyt käydä Käpylässä :)  

Kenenkään Edith on koettavissa Käpylässä 31.7. asti. Koodilla HEMULI saat ajalla 6.-19.6. peruslipuista alennusta lippukaupasta. 

Teoksen työryhmä: 

Ohjaus ja käsikirjoitus Paula Kovanen

Ääni Väinö Wallenius

Kuvitus Aino Sinda

Äänessä Anna Kovanen, Keijo Kovanen, Paula Kovanen, Otto Laitinen, Visa Oikkonen, Hanna Saari, Aino Sinda, Väinö Wallenius.