Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo
HS-kirjat 2021
168 s.
Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."
Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin.
Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.
Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.
1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle...
"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai!
Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten.
(...)
Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"
Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.
(...)
Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."
Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä.
Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.
Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.
Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!
Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti