Maria Autio: Ajatustenlukija

Maria Autio: Ajatustenlukija
Karisto 2011
210 s.








Ajatustenlukija on raadollinen ja ajoittain ahdistava kuvaus Tiukusta, joka yrittää saada elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen.

Tiukun äiti juo, on juonut niin kauan kuin Tiuku muistaa. Äidin miesystävätkin ovat juoneet, minkä seurauksena koti on ollut riitaisa. Naapurin Ulpu on useammankin kerran tarjonnut yösijan Tiukulle ja tämän pikkusiskolle Amaliinalle.

Yläasteen päätyttyä Tiuku on passitettu omilleen, asumaan yksin vieraaseen kaupunkiin. Lukiossa  hän tutustuu Iidaan ja ystävystyy tämän kanssa. Iida on kiinnostunut lähinnä vain pojista ja hänelle iso ongelma on napin irtoaminen villatakista. Tiuku on välillä ärtynyt, koska Iidan ongelmat ovat todella pieniä verrattuna hänen rankkaan elämäänsä. Toisaalta Iida ongelmineen on juuri sitä mitä hän tarvitsee, tavallinen teini tavallisine asioineen.

Koulussa on myös Ella, yksinäinen resuinen runotyttö, jota Tiuku kutsuu itsekseen Lintutytöksi. Netissä hän saa selville huolestuttavia asioita Lintutytöstä, ja yhdessä Iidan kanssa estää onnettomuuden. Omiin huoliinsa Tiuku ei kuitenkaan saa apua keneltäkään. Pahaa oloa paetakseen hän hakee turvaa veitsestä. Viiltely, virtaava veri, kirjaimet iholla helpottavat hetkeksi. Tiuku haluaa irtaantua veitsestä, mutta ei pysty. Ei ennen kuin Iida puuttuu asiaan ja osoittaa Tiukun kelpaavan omana itsenään.

Pitkän iltalenkin jälkeen Tiuku oli viimein kotiovella. Hän kaiveli avaimia taskusta, kun sormet osuivat pullonsirpaleeseen. Tiuku käänteli ruskeaa sirpaletta rapun valoa vasten, kunnes muisti että oli poiminut sen Hillen ja Retun lattialta. Siitä lähtien sirpale oli hiertänyt taskunpohjaa.

Jo eteisessä pimeä hyökyi vastaan kuin jättimäinen lonkero, joka asui yksiössä hänen poissa ollessaan. Tiuku yritti nujertaa sen räpsyttelemällä valoja päälle, mutta lonkero oli myös itse hiljaisuus. Kun Tiuku ripusti takkiaan naulakon tyhjyyteen, sen sisältä alkoi kuulua kännykän säveliä. Tiuku ilahtui, nyt hän saisi juttuseuraa. Jä hätisteltyä lonkeron kimpustaan.

Pidin Ajatustenlukijasta, koska se ei ole pelkkää ahdistusta alusta loppuun vaan siinä on myös toivoa ja iloa. Uskon, että monien nuorten on helppo samaistua Tiukuun ja saada toivoa omaan tai kaverinsa elämään. Vaikeita asioita käsittelevät kirjat ovat parhaimmillaan sellaisia, että herkässä iässä olevat nuoret voivat heijastaa omia kokemuksiaan niihin ja myös saada niistä ratkaisumalleja. Jos yksikin nuori rohkaistuu hakemaan apua luettuaan Ajatustenlukijan tai minkä tahansa muun kirjan, on se suuri asia.  

Ajatustenlukija on hyvä myös siksi, että se ei lähesty asioita opettavaisesti tai moralisoiden. Ihmiset ovat mitä ovat, asiat menevät niinkuin menevät. Ihmisiin ei voi vaikuttaa mutta asioihin voi. Tärkeintä on huomata, että jokaiselle on joku, josta on ystäväksi ja tukijaksi.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012
248 s.








Syvällisen analyyttisesti sanoen: oi mikä ihana kirja! Muumit on kestosuosikki, niin minulla kuin monella muullakin. Usein kuitenkin huomaa ja tietää vain ne kaikista tunnetuimmat hahmot.

Sirke Happonen on tehnyt ison työn ja koonnut oppaaseen sekä suuressa roolissa olevia että ohi vilahtavia hahmoja. Osa niistä esiintyy sekä Muumi-kirjoissa että -sarjakuvissa, osa vain sarjakuvissa. Jotkut hahmot saavat oman lyhyen luvun, toiset esitellään vain heimon yhteydessä. Osan hahmoista ja heimoista Happonen nostaa esiin nyky-yhteiskunnassa tunnistettavina tyyppeinä. Jokainen voi miettiä, keitä omasta lähipiiristä, työyhteisöstä tai muusta löytyy. Tyyppien tunnistamisen lisäksi Happonen neuvoo, miten voi itse muuntautua tietyksi hahmoksi. Ohjeet ovat leikkimielisiä mutta ainakin osa hyvinkin toteuttamiskelpoisia.

Muumeista ystävineen nähdään myös se puoli, joka helposti unohtuu puolituntisia animaatioita katsellessa; kirjassa on sarjakuvastrippejä muun muassa ryyppäämisestä ja varastetun tavaran kätkemisestä. Välillä tulee tunne, että hyvä tavaton miten hurjaa menoa.

Lehmät
Vilijonkan laikullinen lehmä on yksi muumisarjakuvien tiheimmin toistuvia hahmoja. Sitä tarvitaan neidonryöstöön, kaksintaisteluun, valtionpalvelukseen ja eksyneen marsilaisen lohduttamiseen. 

Muuntaudu Miskaksi
Pidä suu viivana ja kulmat kurtussa. Panosta mustiin silmänalusiin. Asetu hieman etukumaraan ja roikota alistuneesti käsiäsi. Harjoittele hidas, dramaattinen sisääntulo, jonka päätät äkkinäiseen, riipaisevaan riuhtaisuun, jossa käsi nousee ranne edellä otsalle. Venytä silmät ääriasentoon, mutta liikuta päätä vain vähän. Huokaile kuuluvasti niin, että se näkyy koko kehossasi. Maksimihuokaus on sellainen, jossa koko ylävartalo romahtaa kasaan. 

Ystävälliset muumit
(...)
Muumit ovat sopeutuvia ja suvaitsevia. Kun taloon tulee vieras, vaikka kuinka hankala, he yrittävät saada hänet viihtymään: luovuttavat sänkynsä, salonkinsa, jopa koko talon. Jos jokin ulkoinen taho epäilee muumien elämäntapaa, he hämmentyvät. Sitten he kokeilevat kiltisti tarjottuja vaihtoehtoja, oli se sitten askeesia, irtosuhteita, koruliikemurtoja, talviurheilua tai modernia sisustusarkkitehtuuria. Lopuksi muumit palaavat entiseen elämäntyyliinsä.

Profeetat
Aloitamme uuden elämän -sarjakuvassa Muumilaaksoon saapuu kaksi profeettaa, ensin vapaan elämän puolestapuhuja, sitten kieltäytymisen sanansaattaja. "Pois omantunnontuskat ja pohdiskelu", kehottaa kukkaisprofeetta ja kertoo muumeille, etteivät nämä ole onnellisia. Pian kaikki ryhtyvät vapaiksi: Niiskuneiti estottomaan miehenmetsästykseen ja Mymmeli riehakkaaseen juhlintaan. Muumipappa muuttaa puuhun juomaan Haisulin kanssa "Manhattanin dynamiittia". Mutta kun Muumimamma lähtee uimaan kesken velvollisuuksiensa, kaikki huolestuvat. Samalla hetkellä iskee synnintunnon profeetta. Hän paasaa kiusauksista ja kieltää rakastumisen ja ruuasta nauttimisen. Muumipappa hyvästelee "Sturm und Restaurant -kautensa" ja Niiskuneiti suunnittelee lähtöä luostariin. Muumitalon seiniä aletaan maalata mustiksi. Lopulta profeetat ajautuvat käsirysyyn ja sitä tietä Muumimamman puhutteluun.

Kirjaa lukiessa tulee välillä aivan uskomaton olo, samaan aikaan epäuskoinen ja riehakas. Että ihanko oikeasti Muumilaaksossa tapahtuu tuota kaikenlaista villiä touhua. Ehkä animaatioiden aikana on unohtunut, kuinka syvä muumimaailma on. Ihan kaikki ei varmastikaan ole lapsille suunnattua... Jäi sellainen olo että nyt on hankittava käsiinsä paljon Muumi-sarjakuvia, nyt on todettava ihan itse että mitä siellä oikein touhutaan.  

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
LIKE 2012
366 s.








Tunnustan: suhtauduin epäilevästi tähän kirjaan. Olin kuullut kommentteja etenkin yksityiskohtien paljoudesta ja siitä seuraavasta vaikeaselkoisuudesta. Selailtuani kirjaa mietin, jaksanko lukea sen loppuun; tiheästi ladottu teksti ja paljon sivuja. Epäilyksistä johtuen kirja ylitti odotukseni. Tarina oli vetävä, ja olisin halunnut lukea sen kerralla alusta loppuun.

Tapahtumat kulkevat vuorotellen 1940- ja 1960-luvuilla. 1940-luvulla Neuvostoliitto on ajettu pois Virosta ja tilalle ovat tulleet saksalaiset. Virolaiset eivät usko saksalaisten lupauksiin itsenäisyydestä ja paremmista ajoista. Vastarintaliike toimii aktiivisesti auttaen ihmisiä pakenemaan ulkomaille. Pelko on läsnä alituiseen. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja mihin pitäisi uskoa. Kukaan ei tiedä, keneen voi luottaa, kuka on uskollinen Virolle ja kuka ilmiantaa maanmiehiään saksalaisille.

Serkukset Roland Simson ja Edgar Parts ovat palanneet sodasta, sodasta joka on muuttanut sekä heidän välisensä suhteen että kaiken muun. Rolandin vaimo on kuollut - puhutaan häpeällisestä kuolemasta - ja haudattu Rolandin mielestä väärään paikkaan. Hän haluaa selvittää kuolemaan johtaneet syyt, hän haluaa edesmenneelle vaimolleen oikeutta ja kunnianpalautuksen. Hän on varma, että Rosalien kuolema on saksalaisten syytä ja alkaa siksi toimia Saksaa vastaan. Edgar puolestaan kannattaa Saksaa ja haluaa toimia sen hyväksi. Hän toimii yksin eikä siksi kerro vaimolleen palannensa. Kukaan muukaan ei kerro tälle. Vaimo Juudit toivoo parasta ja pelkää pahinta. Hän toivoo olevansa leski ja pelkää Edgarin elävän. Koska Edgar ei näyttäydy, Juudit jatkaa elämäänsä. Hän rakastuu saksalaiseen upseeriin ja joutuu mukaan raskaisiin tapahtumiin.

1960-luvulla Edgar kirjoittaa 1940-luvun tapahtumista. Hän saa käyttöönsä arkistolähteitä, kirjeitä ja kaikenlaista muuta materiaalia. Hän löytää nimiä, joiden ei toivoisi esiintyvän lähteissä. Nimet johtavat häntä kohti totuutta, sitä mitä oikeasti tapahtui 1940-luvulla. Historiankirjan lisäksi hänellä on tehtävänä seurata poliittisesti uhkaavia henkilöitä, etenkin opiskelijaradikaaleja ja raportoida näiden toiminnasta. Seuraamistyössä hän saa selville lisää nimiä, jotka lopulta auttavat paljastamaan kokonaiskuvan. Edgar saa huomata, että on itse ollut mukana eräänlaisessa kissa ja hiiri -leikissä. Hän on tietämättään jahdannut läheisiään, jotka puolestaan eivät ole tienneet hänen jahtaavan heitä.

Parts kipristeli varpaat tohvelien päälle, taittoi palan Pastilaasta. Martinsonin kirjassa esiintyi Partsin tarkoitusperiin täydellisesti soveltuva henkilö, Mark, tunnistamattomaksi ja sukunimettömäksi jäänyt julmuri, sotarikollinen, joka ei koskaan ollut jäänyt kiinni ja jonka nimestä ei voinut edes sanoa sitä, oliko se vain kutsumanimi vai oliko Mark käyttänyt työtehtävissään oikeaa ristimänimeään. Siksi tarinaa oli helppo jatkaa. Markin teoista löytyi todistajanlausuntoja, ei mitään itse ihmisestä. Parts ravisteli päätään miettiessään sitä, miten kollegoiden virheet olivat lopulta kääntyneet hänen edukseen. Aineistosta näkyi, että turvallisuuselimet olivat käyttäneet nuorta ja kokematonta miesvoimaa, ohjeet olivat olleet puutteellisia, pätevistä upseereista oli ilmiselvästi ollut pula. Kuulustelujen aikana kukaan ei ollut ymmärtänyt kysyä tarkentavia kysymyksiä tai henkilötietoja, lukuisat todistajat olivat puhuneet ihmisistä vain etu- tai sukunimillä, joten todistuksista löytyvien ihmisten jäljittäminen oli mahdotonta. Vasta myöhemmin oli huomattu neljäkymmentäluvun lopun metodien ongelmallisuus. Todistajia ei juuri enää ollut elossa, sillä kiinnijääminen sinänsä oli ollut tarpeeksi painava todiste teloitustuomiota varten. Se, että Rolandin tiedot olivat niin hyvin kirjattu Kloogan papereihin, oli kohtalon ivaa.

Tarina on paitsi vetävä myös koskettava. Se kertoo puutteesta ja vaikeuksista, joita sota aiheuttaa jokapäiväiseen elämään. Se kertoo pelosta, siitä että jokainen päivä ja jokainen henkilö voi olla viimeinen, jonka näkee. Se kertoo valinnoista, joita jokainen joutuu tekemään selviytyäkseen elossa.

Ainoa minua häiritsevä seikka on se, että loppupuolella Edgarille sattuu liian paljon onnekkaita yhteensattumia. Hän on vuosia yrittänyt selvittää asioita saaden yksityiskohtia selville vähän kerrassaan. Yhtäkkiä kaikki sujuu, löytyy päiväkirjaa ja kirjeitä ja mitä milloinkin, niin että jatkuvasti isoja palasia asettuu paikoilleen. Lukijana tuntui, että nyt mennään liian lujaa. Samalla tuntui sltä kuin välistä olisi jäänyt pois joitain olennaisuuksia. Esimerkiksi kohdassa jossa Edgar lopulta löytää Rolandin, ihmettelin että miten Roland on päätynyt kyseiseen paikkaan, edellisen kerran muistin tavanneeni hänet Juuditin seurassa parikymmentä vuotta aikaisemmin. Samoin jäi vaivaamaan se, miten Edgar on saanut Juuditin luokseen. Ensin tämä kohtaa saksalaisen rakastajansa viimeistä kertaa, sitten tämä onkin ollut Edgarin vaivana jo vuosikausia. Mitä siinä välissä tapahtui?

Tarinan aukot ovat mielestäni liian isoja, mutta kokonaisuus on kuitenkin todella hyvä. Henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia ja herättävät monenlaisia tunteita. Tapahtumapaikkoja ei kuvata ulkopuolisen silmin paljoa, vaan yleensä ne suodatetaan eri henkilöhahmojen kautta jolloin niihin tulee mukaan aistivoimaisuutta esimerkiksi hajujen ja kuultujen äänien ansiosta. Sen ansiosta tarina tulee lukijaa lähelle ja tempaisee mukaansa heti ensimmäisellä sivulla.

  

Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo

Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo: kohtauksia Kansallisoopperan vuosisadalta 1911-2011
WSOY 2011
229 s.







Koiviston teos on virkistävä poikkeus tietokirjojen joukossa. Nimensä mukaisesti se koostuu parin-kolmen sivun mittaisista kohtauksista, joissa kuvataan oopperaa monesta eri näkökulmasta. Välillä kerrotaan koko taloa repivistä riidoista, seuraavaksi yhden henkilön kohtalosta, sen jälkeen hauskasta sattumasta ja niin edelleen. Kohtaukset eivät etene täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, vaan välillä poiketaan lyhyesti aiemmassa ajassa. Pääosin kuitenkin mennään vuosikymmenestä toiseen. Tämä on mielestäni oivallinen ratkaisu, samoin kuten kirjan rakenne muutenkin. Lyhyillä, tiiviillä paloilla lukijan kiinnostus pysyy yllä. Varjopuolena on tietenkin se, että esiin pääsevien henkilöiden määrä on melko vähäinen.

Suurten tunteiden talo paljastaa oopperamaailman pysyneen melko muuttumattomana. Suurten egojen kolistessa yhteen riidat ovat tavallisia. Johtajan paikka on rankka ja tuulinen, jotkut se on ajanut loppuun jo muutamassa vuodessa. Milloin savustetaan ulos johtaja, milloin kapellimestari, milloin kuka tahansa. Välillä henkilökunta pitää tiukasti yhtä, välillä se jakautuu kahtia.

Sisäiset hankaluudet on pääosin pystytty pitämään piilossa yleisöltä. Sille on aina pyritty tarjoamaan hyvä valmis esitys, vaikka esityspäivän aamuna olisikin kaikki ollut kesken ja täysi paniikki päällä. Esityksissä sattuu ajoittain kommelluksia, mutta nekin jäävät yleensä vain oopperan väen tietoon. Yleisö on haluttu saada viihtymään niin että he palaavat katsomoon kerta toisensa jälkeen. Toisinaan esityksiä on viety pois oopperatalosta, syrjäiseen korpeen asti.

Juopottelu ei ollut tuntematonta oopperassakaan, ei nyt eikä edeltäneiden kieltolain vuosien aikana. Silloin Helsinkiin oli virrannut väkijuomia Suomenlahden yli niin paljon, että seuraukset olivat tuntuneet oopperaesityksissäkin. Lentävän Hollantilaisen esityksessä 13.12.1924 oli ollut huomattavia vaikeuksia, koska valaistusmestari Jansson oli niin päissään ettei kyennyt hoitamaan tehtäviään. Kerta ei ollut edes ensimmäinen, mutta Janssonia ei voitu erottaa, sillä muut eivät osanneet käyttää hänen suunnittelemiaan valaistuslaitteita. 

(...)

Vuoden 1943 elokuussa Suomalaisen Oopperan laulajat ja tanssijat lähtivät 30 hengen voimin esittämään rintamalle Carmenia. Neljään eri paikkaan rakennettiin suuret ulkoilmanäyttämöt amfiteatterin muotoon, osa lavasteista ja rekvisiitasta tuotiin Helsingistä, osa rakennettiin paikalla, ja pian Kannaksen metsien ja peltojen keskellä oli kappale espanjalaista Sevillan kaupunkia tupakkatehtaineen ja härkätaisteluareenoineen. Näyttämön taakse rakennettiin pukuhuoneita ja hiukan kauemmaksi ulkohuone, jonka edessä ennen esityksen alkua oli pitkä jono senoritoja, matadoreja, sotilaita ja mustalaistyttöjä.

(...)

Muusikko aukaisee orkesterimontun oven, astuu kapealle käytävälle, ottaa tukea seinästä, painaa kätensä rinnalle ja vajoaa maahan. Käytävän yläpuolella olevalta näyttämöltä kuuluvat Sevillan parturin sävelet, kreivi Almaviva tulee näyttämölle kirjavan joukkionsa kanssa.

Koiviston tyyli kirjoittaa vetoaa tunteisiin. Lukija jännittää pommituksia, miettii mistä pula-aikana saadaan tarvikkeita, suree menehtyneitä ja osallistuu menestyksen hetkiin. Lukiessa vuorotellen naurattaa ja itkettää. Oopperasta aiheena voisi kirjoittaa vaikka kuinka puisevia tiiliskiviä, mutta Koivisto on tehnyt visuaalisen ja kansantajuisen version. Onneksi. 

    

Haaste ja tunnustuksia

Paula Luen ja kirjoitan -blogista sekä Satu Satun luetut -blogista antoivat minulle tunnustuksen,  kiitos siitä =) Haastepuolena on kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Se on vaikeaa, koska haluan kertoa jotain persoonallista sen sijaan että laitan ykköskohdaksi "hyvää kuuluu". Vuorokauden ajatushautomon tuloksena lista näyttää tältä:


1. Puutarhatontut ovat yhtä pelottavia kuin crocksit ovat rumia. Tai ehkä vähän enemmänkin.

2. Olen opiskellut englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa ja italiaa. Haluaisin opiskella espanjaa ja venäjää. Samalla mietin, että onko mitään järkeä osata luetella numerot ykkösestä sataan ja viikonpäivät monella eri kielellä. Järkevämpää olisi ottaa haltuun yksi kieli, ja opetella puhumaan ja lukemaan sitä sujuvasti.

3. Olen tehnyt sisareni kanssa kolme ulkomaanmatkaa, joissa kaikissa on mennyt asioita pahasti vikaan. Ensimmäinen Pariisin reissu oli muuten onnistunut, mutta matkalaukkuni oli mennyt väärään koneeseen ja tuli perille vuorokauden myöhässä. Toinen Pariisin reissu oli katastrofi. Tunti ennen koneen lähtöä alkoi maaliikenteen lakko, minkä seurauksena lähtö viivästyi. Lähtöpaikkakin muuttui niin että koneelle oli bussikuljetus. Kuinka ollakaan, bussi törmäsi johonkin kentällä seisovaan koneeseen niin että sisareni kanssa putosimme penkiltä lattialle. Koska istuimme takapenkillä, ainoina kasvot menosuuntaan, huomasin yhtäkkiä olevani mahallani bussin lattialla. Pariisin kentällä jouduimme odottamaan koneessa todella kauan, että poistumisputki (anteeksi kauhea sana, en tiedä mikä sen nimi oikeasti on) tuotiin kiinni koneeseen. Kaiken huipuksi matkalaukut eivät tulleet mukaan ollenkaan. Jouduimme siis Pariisin H&M:lle alushousu- ja hiusharjaostoksille. Kaksi viikkoa sitten olimme lähdössä New Yorkiin, mutta hurrikaani Sandyn takia lento peruuntui. Neljän kuukauden odotus vaihtui lamaannuttavaan pettymykseen. Korvaukseksi hyppäsimme äkkilähdöllä Rooman-koneeseen, ja vietimme siellä varsin onnistuneen viikon. Alussa tosin oli pari päivää totuttelemista siihen, että sijainti oli muutaman tuhat kilometriä väärä.

4. Juusto sopii mihin tahansa ruokaan, aamupuuroa lukuunottamatta.

5. Opiskelu kirjoittajakoulussa on avannut aivoni uusille taajuuksille, huomaan asioita jotka ennen olisin ohittanut tuosta vaan. Pieniä tarinoita syntyy melkeinpä mistä vaan, kun uskaltaa päästää mielikuvituksen vapaaksi.

6. Tapaan viikonloppuna yhden kivan miehen, ehkä.

7. Pidän syyskuusta. Talven kirpeys tuntuu jo mutta kesän lämpö on vielä aistittavissa. Punaiset vaahteranlehdet ovat kauniita.

8.Pyykinpesu on oikeastaan ihan kivaa.


Itse jaan tunnustuksen seuraaville blogeille:

Kujerruksia
Sanoissa
My Project: Me
Kirjaston kummitus
Sivusilmäilyä

Sam Christer: Stonehengen perintö

 

Sam Christer: Stonehengen perintö
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sronehenge Legacy
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Bazar 2012
412 s.








Viime vuosina on ilmestynyt valtava määrä dekkareita, joissa jokin mystinen kultti tai salaseura tavoittelee ikuista elämää tai muuta vastaavaa. Buumi ei ehkä alkanut Da Vinci -koodista mutta siitä tuli genren ponnahduslauta laajaan suosioon. Stonehengen perintö on varsin viihdyttävä lisä joukkoon. Se ei ole niin verinen kuin monet muut, mutta jännitystä riittää. Usein salaseura/kultti on hyvin salaperäinen ja sitä selitetään lukijalle laajasti, tässä keskeinen tekijä on yksinkertaisesti Stonehengelle omistautunut joukko.

Kultin jäsenet uskovat Pyhiin, joilta he saavat voimansa ja elämänsä. Pyhät välittävät viestejään mestarin kautta, tämä välittää viestit edelleen muille seuraajille. Kesäpäivänseisaus ja sitä seuraava uusikuu ovat tärkeitä päiviä, etenkin tarinan tapahtumavuonna. Uudenkuun aikaan, täsmälleen oikealla hetkellä Pyhille on annettava ihmisuhri. Mestari ja seuraajat ovat valmiina mutta he kohtaavat odottamattomia vaikeuksia. He nappaavat tunnetun ihmisen uhriksi, mikä aiheuttaa valtavan mediahälinän ja saa useat viranomaistahot jäljittämään siepattua. Lisäksi aiempi mestari on tehnyt itsemurhan, mikä on saanut sekä vainajan pojan että poliisin kultin jäljille. Kultilla on vaikutusvaltaisia jäseniä, minkä ansiosta he pysyvät salassa kunnes lopulta koittaa totuuden hetki. Kuka on uskollinen kenelle ja millaisia uhrauksia vaaditaan?

Vahdinpitäjille on annettu selvät ohjeet. Tarkkailkaa ja odottakaa, kunnes Pyhät tekevät valintansa. Olkaa kärsivällisiä. Pyhät valitsevat uhrinsa kuten edelliskerrallakin. Ja niin tapahtui. Mies ja nainen saapuivat aamuhämärissä ja tunkeutuivat kehään. He koskettivat kiveä, jota mestari oli sanonut heidän koskettavan. Kivi oli vetänyt heitä puoleensa. Aivan niin kuin mestari oli sanonut.

Seuraajat kutsuivat kolmipaatta etsijöiden kiveksi, ja Serpens on varma, että rakastavaiset hakeutuivat sen luo tieten tahtoen. He valitsivat kohtalonsa itse. Draco no varmasti mielissään, kuten koko sisempi piiri. Hän ja Lacerta ovat hoitaneet työnsä hyvin. 

Yleensä Serpens ei sieppaa uhreja suoraan kivikehästä, vaan valinnan jälkeen heitä ryhdytään seuraamaan. Tarkkailua voi kestää monta viikkoa, toisinaan monta kuukautta. Sieppausta on tapana valmistella huolellisemmin, mutta nyt aika ei anna myöten. Tähdet ovat siirtymässä. Kuun vaiheen vaihtumiseen on aikaa enää viikko. Virvoitus on saatettava loppuun. Heillä on hädin tuskin aikaa puhdistaa uhrinsa ja tehdä heistä kelvolliset. 

Christer on kirjoittanut yli 400-sivuisen järkäleen, mutta onnistunut välttämään turhuudet. Tapahtumat etenevät koko ajan eikä tyhjäkäyntiä ole. Vaikka kulttiin liittyy suurta oppineisuutta, lukijaa ei lannisteta sillä. Esimerkiksi aiemman mestarin ja hänen poikansa harrastamasta salakirjoituksesta kerrotaan niin tiiviisti, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Vaikka kirjassa on paljon salaseuradekkareista tuttuja kuvioita, on siinä paljon omaperäistäkin. Stonehenge on kiehtova tapahtumapaikka, josta ei ole kirjoitettu liikaa. Siihen liittyvät mysteerit kiinnostavat, toisin kuin vaikkapa Temppeliherrat joista on välillä tuntunut olevan tarinaa joka toisessa kirjassa. Stonehengen perintö on Christerin esikoisteos, laadukas sellainen. Kirjailijalla on taustaa muun muassa dokumenttielokuvien tekijänä ja toimittajana, mikä varmasti on valmistanut sujuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Odotan mielenkiinnolla, josko häneltä ilmestyisi lisää hyvää luettavaa.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Englanninkielinen alkuperäisteos The Red Garden
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2012
292 s.






Alice Hoffman on kirjoittanut monia romaaneja, joista on nyt - voisi sanoa viimeinkin - suomennettu ensimmäinen. Punainen puutarha on kiehtova, hivenen maaginen tarina pienestä kylästä ja sen asukkaista. Tapahtumien aikajana on yli 200 vuotta, alkaen pienen Bearsvillen alueen asuttamisesta ja päättyen nykyhetkeen Blackwelliksi nimetyssä kaupungissa.

Tarina alkaa pienen ihmisjoukon matkalla Yhdysvaltain korpimaastossa. Joukkio pakenee lumimyrskyä laaksoon, jonne he sittemmin päättävät jäädä. Yhteisö on suljettu ja tiivis eikä sinne ole helppo ulkopuolisten löytää.

Romaani rakentuu novellimaisesti. Jokainen luku kertoo eri ajasta, eri ihmisistä ja eri tapahtumista. Kuitenkin rakenne on hyvin yhtenäinen, koska aiempien lukujen tapahtumiin viitataan usein. Lisäksi kaikkien lukujen päähenkilöt liittyvät jollain lailla johonkuhun aiemman luvun henkilöön, ollen milloin lapsi, lapsenlapsi tai avioliiton kautta sukuun tullut. Jokaisen luvun nimessä on vuosiluku, joskus edellisestä vain muutaman vuoden päässä, joskus muutaman vuosikymmenen. Edellä mainitut seikat johtavat siihen, että tarina tuntuu yhtenäiseltä ja henkilöiden historiaa on helppo seurata. Yhteisö pysyy pienenä läpi vuosikymmenien, ja siksi kaikki tuntevat toistensa sukujen legendat. Tietyistä tapahtumista puhutaan kauan niiden tapahtumisen jälkeen, eikä omituisimpia juttuja unohdeta koskaan.

Vain vähän aikaa tämän jälkeen, puiden ollessa täydessä lehdessä ja niittyjen kukoistaessa, alkoi pieni sinimekkoinen tyttö näyttäytyä Eel Riverin rannoilla. Vanha herra Hildegarde näki sen ensimmäisenä. Hän oli kalastamassa varhain aamulla, jolloin hiiriä saalistavat pöllöt yhä liitelivät tumman siniharmaalla taivaalla. Hän ei halunnut kerjätä mitään naapureiltaan, jotka kaikki elivät puutteessa, mutta hän ja hänen vaimonsa näkivät nälkää odottaessaan puutarhansa kantavan hedelmää. Heidän oli tyytyminen ankeriasmuhennokseen. Joen pinta oli lumisen talven jälkeen korkealla. Kylmästä vedestä kohosi usvaa leppeään ilmaan. Ehkä juuri usvan takia herra Hildegarde kompastui ja melkein putosi kohisevaan virtaan. Hänen jalkineensa olivat märät, ja saadessaan tasapainonsa takaisin hän oli hengästyksissään. Ja siinä pikkutyttö seisoi, aivan yhtäkkiä, korkeassa ruohikossa. Emile Hildegarde, joka oli tullut Massachusettsiin Saksasta nuorena miehenä, ei ollut nähnyt tyttöä koskaan ennen, ja hän tunsi kaikki kaupunkilaiset. Hän oli asunut Blackwellissä yli viisikymmentä vuotta.

Tarina on ajaton ja iätön. Kaupungin talvet ovat ankaria, kesät kuumia, sodat vaativat asukkailta paljon, sukupolvi toisensa jälkeen ansaitsee elantonsa viljelyllä tai kalastuksella. Alku ei ole vanhaa eikä loppu ole modernia. Sukupolvien ketjut jatkuvat jatkumistaan, kaupungin ulkoinen ja ihmisten sisäinen muutos pysyvät vähäisinä, turva löytyy aina lähimmistä. Vaikeudet eivät nujerra toivoa ja epätoivon keskeltä löytyy jotain hyvää.

Punainen puutarha on ihastuttava kertomus. Se vie magneetin lailla mukanaan karuun korpeen, virtaavien vesien äärelle, sisäsiittoiseen yhteisöön. Se vetää lukijan osaksi luonnon kiertokulkua, samaan aikaan sairauteen ja kuolemaan mutta myös uuteen syntymiseen ja uuden luomiseen.