Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Kansi: Liisa Holm
Gummerus 2001
396 s.







Sinun lapsesi eivät ole sinun oli minulle vaikea, melkein ylitsepääsemätön lukukokemus. Olin jonkinlaisessa kierteessä; en päässyt kärryille niin luin vain vähän matkaa, sitten pidin päivän tai kaksi taukoa, sitten kun aloin taas lukea olivat henkilöt ja tapahtumat taas vieraita, en päässyt kärryille joten luin vain vähän matkaa ja pidin taukoa. Tunnustan, todennäköisesti olisin jättänyt kirjan kesken ellen olisi lukenut sitä Klassikko-haasteeseen.

Päähenkilö Nelli elää taistolaisperheessä, jossa etenkin äiti on idealisti. Isä on vähän hillitympi. Nellin lapsuuteen kuuluu pioneeritoiminta, lisäksi hän on usein mukana kun aikuiset kokoontuvat ryyppäämään ja keskustelemaan maailman parantamisesta. Nelli on äitinsä tytär, hän haluaa tuoda esiin ihmisoikeusloukkauksia ja muita epätasa-arvoisuuksia.

Tarina liikkuu monessa eri aikatasossa Nellin lapsuudesta nykyhetkeen, opiskelijaelämään. Lapsuudenkoti on sekä rakastava että riitaisa, suurelta osin  äidin ehdottomuuden takia. Kun isä lähtee pois, muuttaa Kanadaan, maailma muuttuu. Äiti tapaa Juhanin ja kasvaa ulos idealismistaan. Nelli kokee olevansa petetty, hän yksin on enää puolustamassa aatteita. Hän ei sopeudu oikein mihinkään porukkaan, on liian jotain ja liian vähän jotain muuta. Ja kun isä tulee tapaamaan häntä vuosien päästä, on Nelli entistä yksinäisempi.

Kiti ei antanut katsoa uutisia, sillä niiden jälkeen näin painajaisia. Kyselin häneltä saastuisiko maailma harmaaksi ja tulisiko kolmas maailmansota, ja Kiti sanoi, että piti ajatella ainakin miljoona sinistä kissaa ja kaikkea muuta kivaa, mitä maailmassa oli. Piti ajatella iloisia asioita samalla kun öljy kulki merivirtojen mukana eteenpäin ja tarttui lintujen siipisulkiin.

Kevään tullen Kiti ei enää tullut minua bussille vastaan, sillä hänellä oli kiire romaanikäännöksen kanssa. Matkustin yksin bussilla keskustaan koulun jälkeen ja vaelsin ympäriinsä, vaikka minulla oli avain Kitin luo. Menin kirjastoon etsimään kirjoja, joissa oli kuollut isä, ja istuin takki päällä lastenosastolla lukemassa. Vaeltelin aurinkoisia katuja kirjakassia raahaten, istuin puistikon penkillä lukemassa ja katselin myssyn reunan alta Johanneksen kirkon torneja, mutta en koskaan mennyt kauemmas rantaan, sinne missä olimme kävelleet isän kanssa. Olisin vain muistanut isän käden omassani ja sen, miten isä makasi syksyisessä puistossa ja minä peitin hänet lehdillä.

Sitaatti on yksi kirjan parhaista kohdista ja osoittaa sen, kuinka elävästi Honkasalo kirjoittaa. Nellin tunteet kurottuvat koskettamaan lukijaa, koko kirjan ajan on helppo elää Nellin pelkojen, toiveiden, muistojen mukana. En oikein löydä sanoja kuvaamaan sitä ilmiötä, sitä miten Honkasalo saa tuotua esiin Nellin maailman jos nyt ei ihan romahtamista mutta kuitenkin sen, miten yksin Nelli lopulta jää ajatusmaailmansa ja ideologiansa kanssa.

Nelli osoittautui hyvin koskettavaksi henkilöhahmoksi, mutta muut jäivät minulle etäisiksi. En tiedä johtuiko se siitä, että luin kirjaa pienissä pätkissä useamman viikon ajan. Tärkeimmät sivuhenkilöt tulivat jonkin verran tutuksi, mutta aina välillä mukaan putkahti Katia, Aaroa, Tommia ynnä muita, joista en yhtään muistanut missä yhteyksissä he olivat esiintyneet vai tulivatko vasta nyt mukaan. Lisäksi tajusin kovin hitaasti, millä aikatasolla milloinkin liikuttiin ja kuinka kauan.. En esimerkiksi osaa sanoa, kuinka monta vuotta Nellin lapsuusajan kuvaukset kattavat.

Kirjan vieraus saattaa johtua siitä, että en tunne 1970-lukua juuri lainkaan. Se on vuosikymmen, jolloin vanhempani ovat tavanneet, menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsensa. He ovat kotoisin pieniltä paikkakunnilta - pikemminkin maalta kuin kaupungista - eivätkä ole lähtöisin niin sanotuista kulttuurikodeista. Taistolaisuus-termin olen kuullut, mutta en tunne sitä oikeastaan lainkaan, voin sanoa että vain sen verran mitä Sinun lapsesi eivät ole sinun aiheesta kertoo. Sinänsä harmi, uskon että kirja on ansainnut paikkansa sadan kotimaisen klassikon listalla, se vain ei ole kirja minua varten.

Åke Edwardson: Talo maailman laidalla

Åke Edwardson: Talo maailman laidalla
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Hus vid världens ände (2012)
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2013
415 s.






Åke Edwardson on ollut yksi niistä kirjailijoista, joiden kirjoista olen aloittanut dekkareiden lukemisen. Olen lukenut melkein kaikki osat Erik Winter - sarjasta, vain edellinen osa,  vuonna 2009 suomennettu Winterin viimeinen talvi on lukematta. En usko sen haitanneen uutuuden lukukokemusta, oli miellyttävää palata tuttujen hahmojen seuraan.

Erik Winter on Espanjassa toipumassa onnettomuudesta, joka melkein tappoi hänet. Toimettomuus ei kuitenkaan sovi hänelle; kaipuu Ruotsiin ja poliisintyöhön on kova. Kerran poliisi, aina poliisi. Ruotsiin saavuttuaan hän joutuu välittömästi selvittämään erittäin raakaa henkirikosta: äiti ja kaksi lasta on murhattu heidän kotonaan. Perheen isä on ollut paljon poissa työnsä takia eivätkä äiti ja lapset ole koskaan tutustuneet naapureihin kunnolla. Poliisilla onkin kova työ selvittää, kuka on halunnut heidät hengiltä ja miksi. Ja miksi perheen tyttövauva on jätetty eloon?

Winter oli ennättänyt ojentaa jalan pysäyttääkseen koiran, niin että oli melkein kaatunut uudelleen. Pitkät jalat ja terävä kuono ja vilauksessa hänen edellään. Pentu oli tiessään parissa sekunnissa ja paineli puiden sekaan, hän kuuli askeleita ja haukuntaa ja sitten toisenlaisia askeleita, raskaampia, loittonevia, eivät ne kaukaa tulleet mutta kuulostivat vimmaiselta juoksulta, joku ei halunnut kohdata häntä, näyttäytyä, vastata pariin kysymykseen.

Winter juoksi taas Hän jatkoi jäistä kävelytietä pitkin. Hän selvisi liukkaasta alustasta laskemalla aina koko jalan maahan. Kantapäähän sattui joka askeleella. Sireenin ulina halkoi hämärää saaren toisella puolella. Hänen muistaakseen tie kaartui edessä häämöttävän mäen jälkeen ja laskeutui jyrkästi vasemmalle, kohti uimarantaa, sinne oli vain muutaman sata metriä, ja jos mies jatkoi siihen suuntaan metsän läpi, he voisivat törmätä.

Kesken rikoksen selvittelyn Winterin äiti sairastuu, ja hänen on matkustettava tiheästi Espanjan ja Ruotsin välillä. Samalla hän pohtii omaa elämäänsä, elämää yleensä ja myös murhatun äidin ja murhattujen lasten elämää. Hän etsii syitä ja seurauksia löytäen vastauksen lopulta, sitten kun hänen oma perheensäkin on joutunut suureen vaaraan.

Tapahtumat etenevät alussa hitaasti mutta varmasti, sitten tahti tihentyy kohti loppuhuipennusta. Tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia, vaan niillä on juuret menneisyydessä. Murhaaja ei ole lapsena kaltoinkohtelua kokenut psykopaatti vaan näennäisesti tavallinen ihminen, ihminen jonka teoille löytyy inhimillinen syy. 

Talo maailman laidalla on jälleen yksi hyvä lisä täydentämään pohjoismaisten dekkareiden kenttää. Amerikkalaisiin kumppaneihin verrattuna sen vauhti on verkkainen, mutta juuri sen ansiosta ihmisiin ja tapahtumiin päästään pureutumaan syvemmälle. Lukijaa ei hukuteta verisiin eikä teknisiin yksityiskohtiin vaan hänet haastetaan kohtaamaan ihmiset ja tutustumaan heihin pintaa syvemmältä. Sivuhenkilöt eivät jää ohuiksi ja ohimeneviksi vaan he jättävät lukijaan muistijäljen. 

Tiivistäen: pidin kirjasta. Vaikka aihe on rankka, jäi lukemisesta hyvä mieli.

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Tammi 2003
295 s.









Olen aiemmin lukenut Itkosen Kohti-romaanin, josta pidin. Olen useasti miettinyt, että pitäisi lukea hänen muutkin kirjansa. Nyt oli tilaisuus lukea Myöhempien aikojen pyhiä, kirja joka osoitti vaikuttavuutensa vähän viiveellä.

Mark ja David edustavat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoa eli mormoneita. He ovat tulleet Suomeen tekemään lähetystyötä, vaikeaa työtä pikkukaupunkiin, joka ei halua ottaa heitä vastaan. Mark on uskossaan ehdoton, David ei niinkään. Davidin perhe on kuollut onnettomuudessa, mikä on saanut hänet epäilemään. Hänellä ei ole enää muuta perhettä kuin mormoniyhteisö, joka ei kuitenkaan riitä, ei korvaa vanhempia ja sisaruksia, ei pysty olemaan yhtä läheinen.

David tutustuu Emmaan, nuoreen naiseen joka rakastuu häneen. David käy ankaraa sisäistä kamppailua uskonsa ja tunteidensa välillä. Hän haluaisi tutustua Emmaan, mutta tämän haluama läheisyys - etenkin esiaviollinen seksi - on vastoin kirkon opetusta.

Toisaalla Mark käy sähköpostikeskustelua Gabriel-nimimerkin kanssa. Gabriel kysyy ja kyseenalaistaa mormonien opinkappaleita, ja Mark selittää asioita hänelle kärsivällisesti. Kunnes Gabriel menee kysymyksissään ja väitteissään liian pitkälle saaden Markin raivostumaan.

Toisilleen Mark ja David eivät puhu, tai puhuvat mutta toistensa ohi. Mark ei kerro Gabrielista, ei siitä mitä hän on tälle kirjoittanut. David ei kerro Emmasta, siitä että on viettänyt tämän kanssa aikaa. Mark ja David lakkaavat olemasta yksikkö; he tekevät yhä lähetystyötä mutta erkanevat koko ajan. Lopulta halkeama kasvaa liian suureksi ja asiat etenevät kohti vääjäämätöntä muutosta.

Jos Jumala arvioi väärin, lastaa ihmisen harteille enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa, eikö Jumala tee virheen?

Anteeksi.

Neljäntenä päivänä olin kotona yksin, tuijotin tapettien kuvioita. Hyvä että olin, revin lukematta kirjeen, joka kolahti luukusta puolenpäivän aikaan. Se tuoksui Emmalta, se oli tuhottava. Silloin minun ei tarvinnut kovettaa sydäntäni - minun sydämeni oli kivikova. Suurimman osan ajasta olin mielessäni leirillä, taas siinä samassa sängyssä jossa oli ohut patja ja nitisevä pohja ja maailma ympärilläni oli hiljaa, minä siinä kiinni vain ohuella langalla. En uskaltanut katsoa ulos, en kaivannut sieltä mitään, Jos Mark kysyi jotain, vastasin heti, sillä tavalla sain sen vaikenemaan. Perjantaina se raahasi minut mukanaan palvelutaloon, katselemaan kuinka hampaaton mummo söi paahtopaistia foliorasiasta ja sitten rukoilemaan vanhuksen kanssa. En ristinyt kunnolla käsiäni rukoillessani hänen puolestaan. Pelkäsin sotkevani vanhan naisen syntiini niin että hän kuolisi heti, lakkaisi hengittämästä ja kaatuisi lattialle eteemme. En voinut olla ihmisten kanssa, en voinut olla yksin. Jumala näki kaiken, koko ajan.

Itkonen kirjoittaa erilaisesta ja rohkeasta aiheesta. Kymmenen vuotta sitten ei ollut - eikä taida olla vieläkään - kovin tavallista kirjoittaa Suomeen tulevista ulkomaalaisista. Myöskään uskonnollinen aihe ei ollut silloin eikä ole nyt arkipäiväinen.

Lukiessa mietin, mistä saan kiinni. Tuntui että tarina oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana etten ihan ylettynyt siihen sormenpäillä. Mietin, mitä kirjoitan blogitekstiin. Lukemisen jälkeen oli tyhjä olo, mieli valkoinen paperi. Alitajunta ilmeisesti työskenteli koko ajan, sillä pari päivää myöhemmin tajusin kuinka hyvästä kirjasta on kyse.

Itkonen kirjoittaa taitavasti sekä vahvasta että heikosta uskosta, sekä vahvoista että heikoista ihmisistä. Hän kirjoittaa koskettavasti ihmisten ristiriidoista sekä itsensä että muiden ihmisten kanssa. Hän kirjoittaa rohkeasti ihmisen pienuudesta ja uskossa horjumisesta, uskalluksesta repäistä itsensä irti vaikka se tekeekin kipeää. Siinä juuri on kirjan voima, siinä että vaikka aihe ja henkilöhahmot saattavat olla kaukana lukijan arjesta niin käsiteltävät asiat ja tunteet tulevat lähelle, jopa ihon alle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Salla, Ansu ja Kaunosielu. 

Lukutaitokampanja: yhteenveto

Siinä se sitten oli, tehokas lukuviikko lukutaidon edistämiseksi. Tästä kuvasta se alkoi ja samaan kuvaan se päättyy. Tavoite on toteutunut, kirjat on luettu, ympyrä on sulkeutunut. Jäljellä on tunnemyrsky: oli kivaa, hyödyllistä, motivoivaa. Tunne siitä, että on oikeasti tehnyt jotain, jotain konkreettista. Vaikka minun osuuteni oli pieni osa kokonaisuutta, oli silti tärkeää osallistua ja saada ihmisten tietoon se karu fakta, että sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat lukutaidottomia.

Sain luettua suunnittelemani kirjapinon, yhteensä 1391 sivua. Koska lupasin lahjoittaa Suomen Pakolaisavulle euron/100 luettua sivua, lahjoitin eilisiltana 14 €. Kirjabloggaajien tavoitteena oli kerätä 500 €, ja Jelpi-sivun mukaan tavoite on ylitetty reilusti, jee :)

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 7. Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Norjankielinen alkuperäisteos Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
Suomentanut Katriina Huttunen 
Tammi 2013
289 s.






Aion tehdä sinut onnelliseksi sijoittuu 1960-luvun norjalaiseen kerrostaloon kuvaten asukkaiden arkea ja haaveita. Talon jokainen asunto saa oman luvun, niin että yhdessä luvussa kerrotaan yhden asunnon asukkaista. Kerronta on hän-muotoista ja puhuu asukkaista jonkin verran muodollisesti. Leskeksi jäänyt herra Karlsen on ankara isä ja kertoja puhuukin hänestä herra Karlsenina tämän saadessa oman puheenvuoronsa. Peggy-Anita on omassa luvussaan Peggy-Anita, koska hän on rempseä ja käyttäytyy eri lailla kuin talon muut naisasukkaat. 

Talo on näennäisen rauhallinen asuinpaikka. Ihmiset tervehtivät toisiaan mutta mitään lämpimiä ja läheisiä ystävyyssuhteita asukkailla ei ole. Herrat käyvät töissä ja rouvat hoitavat kotia; niin sen pitää olla eikä poikkeuksia katsota hyvällä, ei kotona eikä naapurustossa. 


Mosaiikkimainen rakenne on toimiva ratkaisu, sillä se kuvaa asukkaita monelta kantilta. Naapureiden elämää paheksutaan useimmiten, vaikkei siitä tiedetäkään juuri muuta kuin se mitä seinien läpi kuuluu. Lisäksi oletetaan naapureiden toimivan tietyllä tavalla. Kun sitten jokainen asukas saa tuoda oman näkökulmansa, kertoa elämästään ja ajatuksistaan, huomataan etteivät asiat ole lainkaan niin yksioikoisia kuin miltä ne naapureiden silmissä ja ajatuksissa näyttävät olevan. Kaikilla asukkailla on haaveita, haaveita joita he eivät kerro kenellekään muulle, vain lukija saa ne tietää. Samoin kaikilla perheillä on ongelmia, jotka nekin pidetään piilossa naapureilta.


Hän astui askeleen taaksepäin ja ihaili koko ikkunaa, kevätesikoita ja pelargoneja, suppilokukkia ja gerberoita. Hän oli jo vaihtanut monien kukkien mullan. Pian aurinko alkaisi paistaa voimakkaammin ja lämpimämmin, ja silloin hän voisi viedä ne muutamaksi tunniksi parvekkeelle. Se tekisi niille hyvää, vahvistaisi kasvua ja vauhdittaisi kukintaa. Viime vuonnakin hänen rönsyliljansa olivat kukkineet keskellä heinäkuuta. Kukat tosin olivat pieniä vaatimattomia tähkiä ja kaikkea muuta kuni kauniita. Hän oli tuntenut kasvia kohtaan suurta hellyyttä. Tämän kummoisempaan se ei pystynyt, vaikka yritti näyttäytyä koko komeudessaan.

Silloin ovikello soi.

Onneksi hän oli pannut maitolasin ikkunalaudalle, sillä kun ovikello soi, käteen unohtunut pellavarätti lennähti päin tapetoitua seinää, niin kovasti hän säikähti. Maidosta jäisi varmasti rasvatahra kuvioon, hän ehti ajatella ennen kun hän sai hengityksensä tasaantumaan ja juoksi eteiseen muistamatta hiipiä.

Tarina kertoo ajasta, jolloin ihmisillä on tietty paikka. Siihen paikkaan pitää tyytyä ja sopeutua, eikä siitä voi irrottautua vaikka kuinka olisi tyytymätön. On vaan löydettävä ilon hetket ja tartuttava niihin, jotta jaksaa elämää päivästä toiseen.


En ole lukenut Ragden aiemmin suomennettuja teoksia, siksi olin innokas lukemaan tämän. Aion tehdä sinut onnelliseksi oli ihan kelvollinen lukukokemus. Olisin kaivannut siihen jotain lisää, kenties jonkinlaisia yllätyksiä. Nyt kaikki vahvistivat omissa luvuissaan sen, mitä muissa luvuissa heistä oli todettu naapurien kokemana. Omissa puheenvuoroissaan he kertoivat tunteistaan mutta toiminta tai käyttäytyminen ei muuttunut. Henkilöt tulivat tutummiksi mutta jotenkin he jäivät aika laimeiksi. Siitä ehkä johtui, että luin kirjaa pienissä pätkissä useana päivänä peräkkäin. Se ei vaan vienyt mukanaan. 




 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 6. Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias

Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias
Piirrokset Miranda Koskinen
Karisto 2013
148 s.









Haavekauppias on kiva kirja, jossa on yksi pieni vika: se on liian lyhyt. Aihe on kerrassaan kiehtova ja siitä olisi halunnut lukea lisää.

Sami on melko arka poika, kun taas hänen sisarensa Liisa on tomera ja peloton. Tarina alkaa salaperäisestä vanhasta kellosta, jonka lasten isoäiti on ostanut kulkukauppiaalta epäilyttävän halvalla. Kello näyttää arvokkaalta ja sitä se myös on. Sami kuvailee kelloa kaverilleen Jonille, joka auttaa isäänsä ja isoisäänsä näiden osto- ja myyntiliikkeessä. Kello osoittautuu Victor Vallonin tekemäksi kolmannentoista hetken kelloksi, kelloksi jonka yksi taulu mittaa vuosia, toinen vuosikymmeniä ja kolmas vuosisatoja. Kellolla on mahti kuljettaa ihmisiä ajassa taaksepäin, heidän haaveisiinsa tai muistoihinsa, ihan mihin tahansa hetkeen he haluavat matkustaa. 

Kun lapset saavat selville totuuden kellosta, isoäiti on jo kadonnut. Hän näkyy Jonin isoisän Alpertin hallussa olevassa lasikuulassa, sellaisessa lelussa jossa sataa lunta kun kuulaa ravistaa. Lapset kauhistuvat ja päättävät lähteä Haavemaahan hakemaan isoäidin kotiin.

- On ja ei. Ensimmäisellä muistelukerralla kuulaan ilmestyy vain muistelijan hahmo. Toisen kerran jälkeen hahmo on vähän eläväisempi. Se voi siirtyä kuulassa itsekseen mutta alkuperäinen ihminen on vielä tässä maailmassa, enemmän tai vähemmän. Kolmannen kerran jälkeen, Alpertti sanoi hitaasti ja otti kuulan taas esiin, - muistelija jää muistoihinsa ja katoaa tästä maailmasta.

Sami katsoi Alpertin luisien sormien otteessa olevaa kuulaa typertyneenä. Hahmot olivat selvästi siirtyneet luistinradan toiseen reunaan.

Suunnitelma on mennä Haavemaahan, olla siellä tunti ja tulla isoäidin kanssa kotiin. Yksinkertaista, mutta ei sittenkään. Isoäidille kellon myynyt luihu kauppias on myös Haavemaassa eikä aio luopua sinne keräämistään ihmisistä. Seikkailuhan siitä seuraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat erikoisiin ja jotenkin taianomaisiin paikkoihin. Osto- ja myyntiliike on täynnä kiehtovia esineitä, lasikuulan sisällä näkyy liikkuvia ihmisiä, Haavemaassa on läpikuultavia haamuja ja niin edelleen. Tarinakin on epätavallinen ja taianomainen. Siinä on ripaus fantasiaa, hyppysellinen jännitystä, kahvikupillinen rohkeutta ja kourallinen seikkailua. Pidin lukemastani, mutta mielelläni olisin lukenut enemmänkin.

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 5. Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja
WSOY 2013
149 s.









Jos aiotte lukea edes yhden novellikokoelman, niin lukekaa Tuulensuoja ja muita novelleja. Se on loistava, esikoisteokseksi harvinaisen kypsä, loppuun asti hiottu, ilman yhtään turhaa sanaa. Kokoelma on kolmiosainen, ensimmäisessa osassa on kaksi novellia, toisessa neljä ja kolmannessa kolme. Rakenne toimii sekä osien että kokonaisuuden kannalta. Kaikki novellit tuntuvat kuuluvan juuri siihen missä ne ovat. Mikään ei ole ylimääräistä mutta mitään ei myöskään puutu.

Novellien maailma on näennäisen arkinen mutta kuitenkin hiukan vino. Tavallisista tilanteista tulee absurdeja, kuitenkin täysin ilman ylilyöntejä. Se mikä tuntuu huvittavalta, omituiselta tai kauhistuttavalta on novelleissa arkipäiväistä ja todentuntuista. Lukijaa johdetaan taitavasti harhaan niin että koskaan ei voi tietää etukäteen miten missäkin novellissa käy.

- No niin, nytpä tiedän. Muutetaan leukaa sittenkin jykevämmäksi. Sellaiseksi kuin teillä, se on komea. Ja samanlainen kuin isälläni. Sitten levennetään suuta. Suuri hymy kaunistaa.

Tuntui kummalta sommitella omaa leukaansa vieraalle naiselle. Joona hymähti, tai naiselle ylipäänsä. 
 
- Ja äidillä oli tuollaiset silmät kuin kuvassa, Haikko jatkoi. - Samoin siskollani. Kiinnostavaa. Kai voisin lainata myös heidän neniään. Tuskin se haittaa, kun molemmat ovat haudassa. Eipä heillä niille mitään käyttöä ole.

Sitaatti on novellista Käyntikortti, jossa plastiikkakirurgi Joona saa asiakkaakseen Helmia Haikon. Haikko haluaa uudet kasvot mutta ei osaa päättää millaiset, jokaisella tapaamiskerralla hän haluaa jotain erilaista kuin mitä edelliskerralla suunniteltiin. Lopputulos on, että mitään ei tehdä vaan Haikko vie Joonan ja tämän tyttären Linnanmäelle. Tässä kuten monessa muussakin novellissa lukijalle tulee yllättynyt olo; ai näinkö se menikin. 
 
Jokaisessa novellissa on pohjalla jotain ikävää - kuten yksinäisyyttä, onnettomuuksia tai sairauksia - joka on kiedottu vinksahtaneen huumorin vaippaan. Traagisesta tulee vähemmän traagista, ei nyt suoranaista hupia mutta kuitenkin. Ja vaikka monissa novelleissa on onneton (ei huono vaan ei-onnellinen) loppu, ei lukija jää suremaan henkilöhahmojen kohtaloa vaan iloitsee siitä tovista, jonka sai viettää heidän kanssaan.

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 4. Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko

Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko
Otava 2013
78 s.









En olisi ikinä arvannut, että minun isäni on hammaspeikko. Kallen isä ehkä tai Tommin isä, mutta meidän isä ei ikinä!

Leon isä on tavallinen isä, työkentelee pankissa, pukeutuu tylsänvärisiin vaatteisiin ja muistuttaa hampaidenpesusta. Yhtenä aamuna kaikki kuitenkin muuttuu. Isä on tavallista hajamielisempi ja ottaa vahingossa koiran mukaan jättäen salkkunsa kotiin. Leo ei voi vastustaa kiusausta vaan katsoo salkkuun.

Isän salkussa on kullanvärinen numeolukko. Se on siksi, ettei kukaan, esim. rosvo, voi varastaa isän tärkeitä asiakirjoja. Lukossa on neljä numeroa. Eli noin ziljoona erilaista vaihtoehtoa, joiden pitää olla kaikki oikein että salkku aukeaa. Tai oikeasti niitä vaihtoehtoja on ziljoona ja yksi, mutta eihän kukaan ole niin tyhmä, että laittaa salaiseksi koodiksi 0000.

Ihan huvikseni pyörittelin lukkoon 0000 ja sanoin ainoan taikaloitsun, mikä minulle tuli mieleen: Sesam aukene!

Naks, sanoi lukko ja aukesi.

Tosi ovela veto isältä laittaa koodiksi 0000, kun rosvo totta kai ajattelee, ettei kukaan pane koodiksi 0000:aa. Mutta minun isä olikin taas yhden askeleen hämärämiehiä edellä!

Asiakirjojen lisäksi salkussa on muun muassa taskulamppu, viila ja poranteriä. Leo tekee oitis johtopäätöksen: isä on hammaspeikko ja tämän on saatava työvälineet takaisin. Hän lähtee viemään salkkua isän työpaikalle Midas-pankkiin, mutta matka ei olekaan niin helppo kuin hän kuvittelee. Hän  muun muassa törmää Muumilaakson Mörköä muistuttavaan hunnutettuun naiseen, pakenee vartijoita, aiheuttaa kaaoksen torilla ja pakenee poliisia. Lopulta hän onnistuu pääsemään isän luo paljastamaan, että on keksinyt tämän salaisuuden.

Meidän isä on hammaspeikko on tarina mielikuvituksesta, mutta seikkailujen keskellä käsitellään vakavampiakin asioita. Isän työpaikka on murroksessa, ja siksi hän käyttäytyy tavallista oudommin. Naapurissa asuu ulkomaalainen perhe, joka kerää pulloja palauttaakseen ne kauppaan ja saadakseen lisää rahaa. Asiat esitetään lapsen näkökulmasta, lapsen kokemana, lapsen käyttämällä kielellä. Mitään ei jäädä vatvomaan eikä käsitellä niin että vain aikuinen lukija ymmärtäisi mistä on kyse.

Leon ikää ei sanota, mutta hän on oletettavasti suunnilleen tokaluokkalainen. Toisaalta hänelle ja pikkuveljelle luetaan iltasatu, toisaalta hän osaa asioida kaupassa ja matkustaa raitiovaunulla yksin. Kirjan kieli on helppotajuista, tosin fontti ja rivivälitys ovat aika pieniä. Aloitteleva lukija kaipaakin sujuvammin lukevaa kaveria. Tarinan tempo on vauhdikas ja aihe sellainen, mikä kiinnostanee monenikäisiä lapsia ja miksei myös aikuisia. Itse ainakin luin tämän mielelläni.

 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 3. Sara Shepard: Paha

Sara Shepard: Paha
Englanninkielinen alkuperäisteos Wicked (2008)
Suomentanut Sirpa Parviainen
Gummerus 2013
323 s.







Paha on viides osa Valehtelevat viettelijättäret - sarjassa. Tarinan keskiössä on viisi teini-ikäistä ystävätärtä, joista yksi, Ali, on kadonnut ja löydetään myöhemmin murhattuna.  Ali on ollut joukkion koossa pitävä lenkki, ja hänen kuoltuaan muut neljä erkanevat toisistaan niin, että pian heitä ei yhdistä muu kuin A, mystinen henkilö joka lähettää heille tekstiviestejä heidän salaisuuksistaan ja sen hetkisistä tekemisistään.

Sanon suoraan, että kolme osaa sarjaa olisi riittänyt. Neljännessä osassa Uskomaton selvisivät sekä A:n että Alin murhaajan henkilöllisyydet. Viidennessä osassa herätetään epäilys, että juttu ei olekaan vielä ratkennut. Eniten minua ärsyttää se, että viitososasta ainakin kolme neljäsosaa on kertausta aikaisemmista osista. Vasta ihan lopussa alkaa tapahtua mutta sitten kirja jo loppuukin, niin että oikeastaan mitään uutta ei tule esiin. Väliin on ripoteltu hirvittävä liuta ihmisten nimiä, usein niin että tyttöjen koulukavereista puhutaan jatkuvasti etu- ja sukunimellä, aivan kuin heistä ei olisi kerrottu koskaan aiemmin. Lisäksi kirja on häiritsevän täynnä tuotemerkkejä, ehkä niiden on tarkoitus korostaa päähenkilöiden varakkuutta ja muotitietoisuutta.

"Siellä saattaa olla lehtikuvaajia, joten minä puen Derek Lamin avoselkäisen puvun." Naomi pyyhkäisi pitkän, valkean otsahiussuortuvan pois silmiltään. "Äiti sanoi, että minun pitäisi säästää se koulun päättäjäisiin, mutta hän unohtaa sen kyllä viikon sisään ja antaa minun ostaa jotain muuta."

"Tai sitten me voisimme pukeutua kaikki samoin", Riley ehdotti ja keskeytti hetkeksi vilkaistakseen Diorin meikkipeiliin. "Kävisivätkö ne Sweetfacen mekot, jotka näimme eilen Saksilla?"

Lukemisen jälkeen ei voi olla kuin pettynyt. Kolme ensimmäistä osaa olivat kiinnostavia ja vauhdikkaita mutta sen jälkeen touhuun on tullut rahastamisen maku. Jokaisessa osassa esitellään päähenkilöiden tarina aina uudelleen ja kerrataan mitä aiemmissa osissa on tapahtunut. Paha ei tuo tapahtumiin paljoa uutta, henkilöhahmoihin ei senkään vertaa. Englanniksi sarjassa on ilmestynyt jo toistakymmentä osaa, mutta on todella vaikea kuvitella tarinan kantavan niin pitkälle. Toivottavasti myöhemmissä osissa tarinaan tulee muutakin uutta kuin se, että salaperäinen A alkaa tauon jälkeen lähetellä tekstiviestejä ja Alin murhaajan henkilöllisyys selviää/ei selviäkään/selviää sittenkin/ei kun olikin erehdys/nyt on oikea tyyppi kiinni.  

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 2. Baba Lybeck: Habaa

Baba Lybeck: Habaa
Otava 2013
155 s.









Heti alkuun tiedoksi, että vaikka kirjan nimi on Habaa niin se ei keskity haban kasvattamiseen eli lihaskuntoon vaan kestävyysliikuntaan, etenkin juoksuun. Tätä on noin puolet kirjasta, joskin aina välillä on aukeaman verran asiantuntijatietoa liikunnasta yleensä. Toinen puoli kirjasta esittelee lyhyesti muita Lybeckin harrastamia lajeja kahvakuulailusta tanssiin ja triathloniin, sen lisäksi on tietoa varusteista ja ravinnosta.

Pidän kirjaa kiinnostavana, varmasti suurelta osin siksi että olen itse aloittanut juoksuharjoittelun viime syksynä. Pystyn siis hyvin samastumaan Lybeckin mietteisiin esimerkiksi siitä, miten rytmittää työ ja liikunta sekä miten motivoida itsensä niin ettei pelkää sadetta tai pakkasta.

Kun asetin itselleni päämääriä, yritin pitää mielessä, että tavoitteet ovat vain tavoitteita ja oiva keino pysyä motivoituneena, eivät sen enempää. Minulle ei ollut tärkeää tiettyyn kilpailuun tai liikuntatapahtumaan osallistuminen vaan se tie, jota pitkin minun täytyi kulkea kohti tuota tapahtumaa.

Kun väsytti ja tuntui siltä, ettei aika mitenkään riittänyt kuntoiluun, asetettu tavoite auttoi minua astumaan kynnyksen yli. Juoksutapahtumat olivat minulle loistavia liikkeellepatistajia mutta kilpailuina melkeinpä yhdentekeviä. Ei ollut väliä, juoksinko maratonin aikaan 4:15 vai 4:29, sijoituinko sijalle 359 vai 4321 - tärkeää itseni kannalta oli vain, että jaksoin harjoitella säännöllisesti ja että pääsin maaliin.

Pidän myös Lybeckin tyylistä kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista ja samalla motivoida lukijaa. Erityisen rohkaisevaa on se, että vaikka hän on kovakuntoinen ja lihaksikas, hän tunnustaa epäonnistuneensa joskus:

Pettymys oli niin suuri, etten sinä vuonna juossut maratonia lainkaan. Jätin juoksemisen kokonaan vähäksi aikaa. Se muistutti minua myös aiempaa nöyremmästä asenteestani juoksemiseen ja harjoitteluun ja palautti minut takaisin maanpinnalle: kuntourheilussa ei kannata asettaa itselleen liian kovia ja ehdottomia tavoitteita. Jos en olisi ladannut niin paljon odotuksia tuohon maratoniin, olisi sairastuminen ja juoksun peruuntuminen tuntunut paljon lievemmältä takaiskulta. Olisin odottanut parantumista ja osallistunut johonkin toiseen juoksutapahtumaan. Nyt olin vain tähdännyt tähän tapahtumaan ja kun osallistuminen kariutui, luovutin kokonaan.

Henkilökohtaisuus tuo kirjaan paljon lisää sisältöä niin ettei kirja keskity pelkästään eri lajien tekniikoihin, sykerajoihin ynnä muihin ulkokohtaisiin seikkoihin. Itse aktiiviliikkujana ja pariin juoksutapahtumaan osallistuneena pystyn eläytymään Lybeckin tunnelmiin. Ei se ole mitään herkkua juosta kahta tuntia nilkkoja myöten umpihangessa talvisena perjantai-iltana, jolloin kaikki muut istuvat sohvalla syöden karkkia, valmistautuen baari-iltaan, katsoen elokuvaa jne. Lenkin jälkeen on kyllä aina mahtava fiilis. Ja karu totuushan on se, että kuntoa ei saa muuten kuin kuntoilemalla.

Vaikka Lybeckillä on pitkä historia liikkujana, Habaa sopii myös vähemmän liikkuneille ja kuntoilua aloittaville. Alaotsikkona siinä onkin iloa, liikettä, voimaa. Kirjassa motivoidaan liikkeellelähtöä ja liikunnan säännöllisyyttä. Koko ajan korostetaan sitä, että on mentävä oman kehon ehdoilla eikä pidä verrata itseään muihin. Kukaan ei ole kone, vaan kaikilla on niitä huonoja päiviä jolloin ei jaksa. Silloin ei pidä luovuttaa vaan joko tehdä vähemmän tai siirtää liikunta toiselle päivälle. En halua käyttää sanaa liikuntasuoritus, koska mielestäni liikuntaa ei pidä ajatella niin. Suorittaminen aiheuttaa turhia paineita, pakkoa tehdä asiat joko tietyllä tai suunnitellulla tavalla. Meille jotka emme ole urheilijoita, meille riittää liikunta tekemisenä, iloisena asiana, sellaisena jota haluamme tehdä. 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 1. Harri Närhi: Viimeinen vuoro

Harri Närhi: Viimeinen vuoro
WSOY 2013
219 s.









Lukutaitokampanja on hyvässä vauhdissa, joten blogitekstejäkin syntynee tiiviiseen tahtiin. Ensimmäisenä kommentoin Harri Närhen uutuusdekkaria. Olen lukenut Närheltä aiemmin vain Toisten tähtien tähden - teoksen, joka oli erilainen, hyvä ja yllättävä. Sitä kaikkea on myös Viimeinen vuoro.

Kirja etenee kahta näkökulmaa vuorottelemalla. Tiina on psykologi, joka auttaa poliisia rikollisten luonnearvioiden tekemisessä, lähes aina siinä vaiheessa kun tekijä on saatu kiinni ja oikeudenkäynti alkamassa. Tällä kertaa Tiina suostutellaan mukaan avoimena olevaan tapaukseen. On pankkeja kesäaikaan ryöstävä mies, joka jättää rikospaikalle itse keksimänsä runon. Viimeisimmän ryöstön aikana mies - lempinimeltään Runoilija - on ampunut ihmistä, vapaapäivänään paikalle osunutta aseistautunutta poliisia. Ryöstäjä halutaan saada kiinni ennen uusia kuolemantapauksia. Tiinan paineet kasvavat, kun Runoilija muuttaa toimintatapaansa ja uhkaa pudotella matkustajajunia raiteilta.

Tiinan kanssa vuorotellen puheenvuoron saa Runoilija. Hän kertoo ankarasta lapsuudestaan, kovasta ja työntäyteisestä nuoruudestaan, armeija-ajastaan sekä työpaikkansa menetyksestä, kaikista niistä seikoista jotka saavat hänet vihaamaan koko yhteiskuntaa.

Siihen naapuritutkaan en Lauran ansiosta joutunut, lensin huomaamatta laivueen mukana, vaikkei meillä keskiarvon mukaista 1,7 lasta ollutkaan. Tervehdin kaikkia ja ihastelin niiden penikoita, osasin valtavan määrän huomioita säätilasta. Olin onnistunut muuttumaan yhdenmukaiseksi, yhdeksi rungoksi lahoavassa tukkikuormassa.

Hankimme jopa koiran, springerspanielin, joka käyttäytyi hyvin kotona ja oli ulkona kohtuullisen metsäuskottava. Hätyytteli puluja pihalta ja vouhotti tohkeissaan rantakaislikon tuntumassa, kun huomasi siellä sorsia ja oli parhaimmillaan kuin pointteri kuono pitkällä ja häntä suorana. Loiskahti jonain rohkeuden hetkinään veteen ja sai sorsat pärähtämään lentoon yhtenä parvena. Haulikon kanssa niitä olisi voinut pudottaa koko talven tarpeiksi, mutta minä nautin jo siitä, että asunto oli paikassa, jossa ei tarvinnut aidattuihin puistoihin etsiytyä. Siellä saattoi koira käydä kakkaamassa eikä tarvinnut korjata jätöstä talteen.

Siihen kaikkeen sitten katosin suunnitelmani mukaan, vaimo, kaksi lasta, koira, auto ja velkainen asunto. Tervehdin naapureita, puhelin säistä ja miesten kanssa palloilulajeista, kiroilin veroja, vesimaksuja ja yleistä maailmantilannetta.  Kiipesin sen kapean ymmärryksen arkkuun tieten tahtoen, siinä halusin päivien päättyessä hautaani vaipua. Tiesin, että se oli ainoa tapa jonka katveessa saatoin ajatella oikeita ajatuksia, pohtia syitä, joilla ei ollut seurauksia.

Runoilija kertoo, kuinka vaikeaa on ylläpitää kulissia, yrittää sopeutua joukkoon johon ei halua sopeutua, elää elämää jota pitää vääränä. Hän pyrkii perustelemaan vihansa ja ne teot, jotka viha pakottaa hänet tekemään.

Vaikka Runoilija on paljon äänessä, hänen henkilöllisyytensä pysyy salassa. Hän on kuin kuka tahansa, mistä tahansa. Tiina uskoo hänen olevan valmis mihin vaan, toisin kuin poliisit ja heidän muut psykologian alan asiantuntijansa. Kun osoittautuu Tiinan olevan oikeassa, vahinko on jo tapahtunut ja ihmishenkiä menetetty. Lopulta Tiinan ja Runoilijan tiet kohtaavat tavalla, joka on molemmille kohtalokas.

Viimeinen vuoro on dekkarigenreä mutta lajissaan epätyypillinen. Poliisit ja poliisintyö jäävät taustalle kun taas rikollinen saa harvinainen paljon sanansijaa. Paljon kerrotaan myös arkielämästä tavalla, joka poikkeaa normidekkareista. Usein dekkareissa poliisit, kuolinsyyntutkijat ynnä muut tuovat työpapereita kotiin, ja lukevat niitä samalla kun katsovat tv:tä, tai keskustelevat rikoksista ruokapöydässä. Viimeisessä vuorossa tehdään myös  niin mutta paljon vähemmän, lisäksi on ihan tavallista puuhastelua kaupassakäymisestä Ruotsin risteilyn suunnitteluun.

Pidin siitä, miten rikollinen on kuvattu inhimillisenä olentona. Liian usein murhat ja muut teot selitetään sillä, että tekijä nyt vaan sattuu olemaan sosiopaatti, psykopaatti tai muuten mielisairas. Suomalaiset ja yleensä pohjoismaiset dekkarit ansaitsevat pisteet siitä, että niissä rikoksilla on syy ja rikollisilla on syy toimia niin kuin toimivat. Pidin siitä, että rikollinen sai olla äänessä ja kertoa paitsi elämäntarinansa myös rikokset ja niiden suunnittelun. Mielenkiinto säilyi koko ajan. Pidin myös siitä, että kirjassa on yllätyksiä ihan viimeisille sivuille asti.

Viimeinen vuoro pakottaa lukijan huomaamaan, että rikollinen voi olla kuka tahansa. Se mikä muille on elämää, on rikolliselle näytelmää. Kuka tahansa voi vihata mitä tahansa, vihata ja haluta kostaa niin paljon, että on valmis uhraamaan kostolleen paitsi oman henkensä myös monien muiden hengen. Se jos mikä on pelottavaa.

Huomenna se alkaa: Lukutaitokampanja!

 Siinä ne nyt ovat, kirjat jotka yritän saada luettua Lukutaitokampanjaviikon aikana. Sivuja on yhteensä 1361 eli päivässä pitäisi lukea reilut 194 sivua. Kuulostaa aika paljolta, nyt kun tarkemmin mietin asiaa! Toisaalta mukana on yksi tietokirja, jossa on kuvia, taulukoita, ruokaohjeita ynnä muuta nopealukuista. Romaaneista pari on aika väljällä fontilla. Tiheätekstisimmät ovat sivumäärältään vähäisempiä, joten urakka lienee mahdollinen.

Olen kirjastossa töissä ja näen päivittäin houkuttelevia uutuuksia. Siksi Lukutaitokampanjan kirjat ovat kaikki ilmestyneet tänä vuonna, kesän ja alkusyksyn aikana. Tiedän kyllä, että vanhempaakin kirjallisuutta on ja haluaisin sitä lukea enemmän. Ehkä teen joskus jonkinlaisen klassikkokampanjan, tai teemakuukauden, tai  mitä keksinkään. Mutta tässä tämän teemaviikon kirjat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä:

Koskinen, Juha-Pekka: Haavekauppias (Karisto)

Latikka, Anna-Maria: Tuulensuoja ja muita novelleja (WSOY)

Lybeck, Baba: Habaa (Otava)

Närhi, Harri: Viimeinen vuoro (WSOY)

Ragde, Anne B.: Aion tehdä sinut onnelliseksi (Tammi)

Saarikoski, Saska: Meidän isä on hammaspeikko (Otava)

Shepard, Sara: Paha (Gummerus)

Perjantaina 13.9 kerron, miten urakassa kävi. Haastan tämän postauksen lukijat osallistumaan ja lahjoittamaan euron jokaista Lukutaitokampanjan aikana lukemaani kirjaa kohti. Itse aion lahjoittaa euron jokaista sataa luettua sivua kohti.

Tulossa: Lukutaitokampanja

Maailmassa on liki 800 000 000, siis kahdeksansataa miljoonaa, lukutaidotonta aikuista. Määrä on hirvittävän suuri. Suomen Pakolaisapu opettaa lukutaitoa pakolaisille ja paluumuuttajille neljässä maassa: Sierra Leonessa, Thaimaassa, Ugandassa ja Liberiassa. Lukemisen lisäksi oppilaat saavat tietoa muun muassa hygienia-asioista sekä maanviljelystä ja kaupankäynnistä.

Kotimaiset kirjabloggaajat osallistuvat rahankeräyskampanjaan ajalla 6. - 13.9.2013. Hemulin kirjahylly yhdessä muiden blogien kanssa haastaa lukijat lahjoittamaan yhden euron jokaisesta luetusta kirjasta. Tavoitteenani on lukea tahdilla kirja per päivä niin, että ohuempia kirjoja luen kenties kaksi päivässä ja paksumpiin käytän useamman päivän. Toivon saavani luettua seitsemässä päivässä seitsemän kirjaa.

Lisätietoa kampanjasta on bloggaajien Jelpi-sivulla. Keräystuotto ohjataan kokonaisuudessaan Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön.