Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa
Kuvittanut Suvi Kari
Österbottens hantverk rf 2014
38 s
Kustantajalta saatu arvostelukappale






Ihastuin kirjaan heti, kun kaivoin sen paketista. Etu- ja takakansi samoin kuin sisäkannet ovat herkän kauniit, ja ne suorastaan vaativat koskettamaan ja selailemaan kirjaa.

Saaga ja Veikko ovat lähdössä luontoretkelle saaristoon merikapteeni Visa Hienosen kanssa. He oppivat asioita Merenkurkusta ja sen kasveista sekä eliöstöstä. Retki muuttuu jännittäväksi lasten ja kapteenin rantauduttua Kivikkosaarelle. Eväät katoavat, tulee äkillinen rajuilma ja lopulta - kirottu kummitus! Lapset auttavat aavetta vapautumaan kirouksesta etsimällä tämän vartioiman aarteen.

Kirja on hieno jännityskertomuksen ja ympäristökasvatuksen yhdistelmä. Kasvatukselliset asiat sekä lyhyet tietoiskut limittyvät luontevaksi osaksi tarinaa. Taitaa tosielämässäkin käydä niin, että roskien kerääminen sujuu nopeasti jos sen jälkeen pääsee aarteenetsintään.

Pidin kirjan kielestä ja tyylistä. Aaveen vanhahtava puhetapa toimii mainiosti ja lapset kuulostavat lapsilta. Moni kerrottu asia on sellainen, mikä varmasti kiehtoo myös aikuislukijaa.

Veikko on ihmeissään.
- Miten ympäristöä kasvatetaan? Kastelukannullako?
Nyt kapteeni hymyilee ja paljastaa iloisen hammasrivistön. Saagalle tulee heti hyvä mieli. 
- Hölmö! Se kasvattaa meitä tuottamalla luontoelämyksiä, joita ei kaupunkikakarat koe, sanoo Saaga muistellen isän sanoja.

(...)

- Merenkurkkua kutsutaan laivojen hautausmaaksi, sillä tänne on uponnut satoja laivoja ja sukeltajat löytävät yhä uusia hylkyjä. Kivikkosaaren seutu on erityisen vaarallinen. Siksi täällä liikkuivat aikoinaan myös salakuljettajat. Ne kivet siellä Kivikkosaaressa tuntevat monta tarinaa.

Tarina etenee joka toisella aukeamalla, välissä on aina tehtäväsivu. Kirjastontätinä olen iloinen, etteivät tehtävät ole kirjaan täytettäviä. Mukana on esimerkiksi hajutesti ja ohje mehupilleistä koottavaan himmeliin. Osan voi tehdä pienellä porukalla ja osan isommalla, jotkut voi tehdä sisällä ja toiset ulkona. Tehtäviä voi myös soveltaa: himmelin voi rakentaa monesta muusta materiaalista, kivestä voi maalata hylkeen tai merikotkan lisäksi melkein minkä tahansa eläimen jne. Kirja antaa eväät lapsen oman luovuuden ylläpitoon ja kehittämiseen. Kuviin on piirretty tarvittavat välineet ja lopputulos sekä vaativammissa tehtävissä myös työvaiheet.

Mielestäni Kivikkosaaren kummitus sopii kaikille alle kouluikäisille ja miksei myös pienimmille alakoululaisille. Sitä voi käyttää materiaalina monen eri aihealueen käsittelyssä ystävyydestä ja epäitsekkyydestä luonnonsuojeluun.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Riku Aalto, Ari-Pekka Lindberg & Lasse Seppänen: Aktiiviliikkujan venyttelytekniikat

Riku Aalto, Ari-Pekka Lindberg & Lasse Seppänen: Aktiiviliikkujan venyttelytekniikat
Docendo 2014
143 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale







Säännöllisesti treenaavana olen erittäin kiinnostunut kaikesta liikuntaan ja hyvinvointiin liittyvästä, lihashuolto mukaan lukien. Venyttelykirjat kiinnostavat, koska niistä saa itselleen uusia ideoita. Ennen muuta ne muistuttavat, että pitää venyttää myös ylävartalon lihaksia, vaikka keskittyisikin juoksuun.

Aktiiviliikkujan venyttelytekniikat rakentuu siten, että noin puolet on "teoriaa" ja puolet käytäntöä. Teoriaosuutta ei kannata pelästyä; osiot ovat lyhyitä ja selkeitä. Jonkin verran on ammattisanastoa, mutta ainakaan minua ei haitannut etten ymmärtänyt ihan jokaista sanaa. Tärkeintä on ymmärtää, mistä on kyse ja miten se liittyy omaan kehoon.

Alussa lukija saa paitsi paljon hyödyllistä tietoa myös jonkinmoista shokkihoitoa. tosin niin ettei sitä korosteta huutomerkein tai lukijan suorin puhutteluin. Itse hämmästyin muun muassa sitä, että "yksittäisen venyttelykerran vaikutukset häviävät nopeasti, jopa tunnissa" ja sitä, että "istumme nykyään enemmän kuin nukumme (ka 7,7 h), keskimäärin 9,3 h vuorokaudessa". Tuli sellainen olo, että jospa nousenkin tästä nojatuolista ja käväisen vaikkapa juomassa vettä keittiössä...

Lukijaa muistutetaan pitkin matkaa, että tehokaskin työ menee hukkaan, jos elämäntavat ovat jatkuvasti sitä vastaan:

Venyttely ei ole turhaa, mutta se ei toimi ilman tapa-asennon muutosta. Jos venyttelyn jälkeen palataan lysähtäneeseen istuma-asentoon ja vietetään siinä loppupäivä, lihakset kiristyvät takaisin alta aikayksikön. Vaikka kuinka venyttäisimme kudoksiamme, ei saavutettu liikkuvuus pysy ilman tapa-asentojen muuttamista.

Konkreettisia ohjeita kirjassa on paljon. Pidin erityisesti siitä, että mukana on liikkuvuusharjoituksia koko keholle niskasta kantapäihin. Sanalliset ohjeet ja valokuvakuvitus näyttävät, mitä ja miten pitäisi tehdä. Liikeohjeiden lisäksi harjoitteissa kerrotaan lyhyesti, mikä aiheuttaa lihaskireyttä, pienentyneitä liikeratoja jne.

Varsinaiset venyttelyliikkeet olivat minulle pääosin tuttuja, joskin joitakin uusia vinkkejä sain. Treeniohjelmaani on kirjattu venyttelyä päivittäin, joten on kiva saada laaja liikepankki ettei tylsisty. Tietysti jotkut lempiliikkeet tulee tehtyä päivittäin, mutta paljon on sellaisia mihin kaipaa vaihtelua. Itselleni etenkin reisien ulkosyrjä on haastava alue, en ole tehnyt siihen kuin yhtä tai kahta liikettä, jotka nekin vaikuttavat eri kohtiin -> toinen enemmänkin yläosaan, toinen polven lähelle. Kirjasta sain liikevariaatioita sekä ideoita jumppapallon hyödyntämiseen.

Pallon lisäksi apuvälineinä on käytetty jumppakeppiä, seinää ja toista ihmistä. Samaan lihasryhmään kohdistuva venytys on esitetty useammalla tavalla tehtynä, joten jokainen varmasti löytää itselleen mieluisimman tavan.

Kritiikkiä annan vain yhdestä asiasta eli siitä, että jotkut kuvat ovat epäselviä. Esimerkiksi liike numero 101. Ohjeessa sanotaan: "Ota reilun mittainen käyntiasento, siten että vasen jalka on edessä. Nojaa ylävartalosta eteenpäin. Lähtöasennossa molemmat kädet ovat alustassa etummaisen jalan varpaiden kohdalla. Kierrä ylävartaloa oikealle, ja vie samalla oikea käsi vartalon yläpuolelle. Tee mahdollisimman laaja liike. Palauta oikea käsi vasemman jalan alta vartalon vastakkaiselle puolelle." Ymmärrän ohjeen selvästi puoliväliin asti. Sitten joudun miettimään. Jos vartalo kiertyy oikealle niin meneekö käsi niin että sormet osoittavat kattoon? Ja kun se palaa alas ja menee vasemmalle, niin liikehän ei lopu siihen? Täytyyhän käden palata takaisin joko lähtöasentoon tai sitten vartalon kierron mukana takaisin oikealle ylös? Kuva ei selkeytä asiaa lainkaan, sillä malli on etuojassa niin että molemmat jalkapohjat ja kämmenet ovat maassa, vieläpä niin että jalat ovat rinnakkain eikä toinen jalka edessä. Olisin kaivannut lisäkuvia, kuten muutaman muun liikkeen kohdalla on tehty.

Kaikilta muilta osin kirja on erittäin hyvä. Teksti on selvästi alan ammattilaisten tekemää, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja tekstin rakenne on ilmava. Siksi lukeminen sujuu tavalliselta kuntoilijalta vaivatta. Tietoa on paljon mutta se on helposti sulatettavassa muodossa. Pidin myös siitä, että kirjoittajat tuovat esiin myös venyttelyn mahdolliset haittapuolet tai tehottomuuden.

Lopussa lukija saa vielä iloisen bonuksen eli kuvalliset ohjeet lihaskalvorullaukseen. Paljon olen kuullut sen hyödystä, joten aion mennä pikimmiten ostamaan vaahtomuovirullan. 


lauantai 19. huhtikuuta 2014

Lankalauantai - tähän asti vuoden paras päivä


Tänään on ollut hieno keväinen päivä. Ystäväni kanssa treenaamme toukokuiselle Tukholman maratonille, teimme tänään pitkän lenkin niin että hän juoksi ja minä pyöräilin. Aikaa meni muutama minuutti yli kolme tuntia, matkaa kertyi reilut 25,5 km. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntui keväältä.

Lenkin jälkeen suuntasimme ystäväni vanhempien luo, siellä oli rantasauna lämpimänä. Uskaltauduin käymään järvessä, ei sitä uimiseksi voi sanoa mutta kastauduttu on ja talviturkki heitetty pois. Otin nenästä kiinni ja painuin uppeluksiin, niin on karvalakkikin pois :)

Saunan jälkeen ystäväni lähti kyytimään minua kotiin. Matkalta nappasimme mukaan hänen poikaystävänsä, joka oli löytänyt pihasta meille kummallekin kuvassa olevan kukkasen. Ystäväni tiesi sen nimen mutta en sitä tietenkään enää muista, jos joku tietää niin ystävällisesti kertokoon!

Kotiovella odotti päivän huipennus, yllätyslahja:
Serkkuni oli kulkenut ohi ja jättänyt ovenkahvaan mystisen pussukan, josta löytyi muffinsseja (nam!) ja villasukat :) Tai pitäisikö sanoa - reikäkuvioinnin ja ohuemman langan ansiosta - kesävillasukat? Oli miten oli, taitavat päätyä ahkeraan käyttöön ainakin keväästä syksyyn.

Ai niin, olin lukenut serkkuni facebook-päivityksistä muffinssien leipomisesta ja kuorrutuksen teosta, enpä olisi arvannut että itsekin pääsen niistä osalliseksi... Oi näitä pieniä yllätyksiä joista tulee iloinen mieli pitkäksi aikaa!


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
WSOY 2014
216 s.









Olin pahoillani tuottamastani tuskasta mutta haluton alkamaan selvitellä väärinkäsitystä. Totta oli tämä: Ikkunan edessä aukeni maisema. Puut seisoivat syksyisessä päivässä, taustalla näkyi tasaisen harmaa, kohtalaisen tyyni meri, taivas oli pilvinen ja enteili sadetta. Ja täällä talon narinat, sen kivulias vanha keho. Talon suojissa minä, syvästi uupunut ihminen joutava kirje kädessäni.

Katja Kaukosen uutuuskirja oli minulle yksi kirjakevään odotetuimmista, ja odotus palkittiin. Olen tykännyt hirmuisen paljon kaikista hänen kirjoistaan, jokainen on ollut loistava mutta silti jollakin tavalla hitusen parempi kuin edellinen. En tiedä miten Kaukonen sen tekee, mutta kerta toisensa jälkeen hän imaisee lukijan mukaan ensimmäisistä sanoista lähtien eikä päästä irti ennen vihoviimeistä pistettä.

Kohina on voimakas tarina yksinäisyydestä, elämänmittaisesta hylätyksi tulemisesta. Se on tarina Alvarista, liian varhain liian vahvaksi pakotetusta, tarina miehestä joka ei koskaan saanut olla pieni poika. Se on ilmeikäs tarina syksystä karulla tuulisella saarella, jossa Alvarin elämänkaari kiertyy rapistuneen talon ympärille.

Minun maaperäni oli nyt tämä saari. Tässä oli lapsi, jota minun tuli rakastaa kaikkien elämästäni puuttuneiden ihmisten puolesta, rakastaa ja pitää hyvänä, tarjota pala suklaata silloin tällöin ja hörppy konjakkia, kun kasvaa aikuiseksi. Odotin, että sade taukoaisi. Loin itselleni mahdollisimman hyvät olosuhteet. Lämmitin taloani, siivutin leipää, katselin ulos. En antanut minkään vaivata mieltä. Söin vielä toisenkin palan suklaata.

Olen lumoutunut Kaukosen visuaalisesta, voimakkaasta kielestä. Jokainen sana on paikallaan, painavana ja merkityksellisenä. Jokainen pilkku ja rivinväli sitoo lukijan tiukemmin osaksi tarinaa, vetää väkisin Alvarin mukaan saarelle, kulkemaan risukkoisia polkuja, kuuntelemaan meren ja elämän - kohinaa.


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: "Et kuitenkaan usko...": Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: "Et kuitenkaan usko...": Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Valokuvat Juha Metso
Kannen kuva Juha Metso, graafinen muotoilu M-L Muukka
Docendo 2013
216 s.





Ohhoh!

Siinä päällimmäiset tunnelmat. Kyllä on Haapasalon Villen seikkailut olleet sellaiset, että oksat pois! Miehellä on varmasti enemmän henkiä kuin kissalla, muuten hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt jo ajat sitten. Vai miltä kuulostaa:

Ville: Niin. Ja ne koneetkin on välillä mitä on. Kerran olin lentokoneessa, lennettiin Ukrainaan. Istuin varauloskäynnin vieressä. Kone laskeutui, ja mä huomasin, että varauloskäynnin ovi aukesi, oli sen verran raollaan, että siitä mahtui käsi ulos. Mä sanoin lentoemännälle siitä. Äh, se aukeaa aina, sanoi lentoemäntä.

Toisella kerralla kone oli juuri valmistautumassa nousuun. Lentoemäntä tuli sanomaan, että he voitko tulla mun kans pitään kiinni tätä ovea, sitä tarvii pitää vain nousun aikana. Sitten kun ollaan ilmassa, tulee paine ja se pysyy kiinni itsestään. No mä pidin lentoemännän kans siitä ovesta kiinni, kunnes kuului sellainen ääni, mistä saattoi päätellä, että se meni kiinni. Sitten mä palasin mun paikalle istumaan.

Jos ei lentomatkustus aina sujunut, meni moni muukin asia vikaan. Pahoinpitelyjä, neljä kertaa varastettu passi, nälkä, rahattomuus, tolkuton ryyppääminen... Kirjaa lukiessa tulee monesti sellainen olo, että miten Haapasalo voi olla vielä hengissä ja järjissään. Teatterikouluaika oli ympärivuorokautista työtä ilman ruokaa ja rahaa, jota sitten seurasi onnekas sattuma, rooli menestyselokuvassa. Siitä puolestaan oli seurauksena ilmaisia huveja ja suhteita, joilla omaisuus pysyy tallessa.
Ville: Mä olin armeijan vieraana. Taas oli illanistujaiset, ja joku päällikkö keksi, että lähdetäänpä metsästämään alligaattoreita. Se kertoi, että yhtenä päivänä se oli ihmetellyt, että miksi hänen täytyy joka vuosi lentää Australiaan asti, että vaimo saa käsilaukun ja hän itse uudet kengät. Miksei niitä alligaattoreita voi tuoda tänne? Sata alligaattoria tuotiin ja päästettiin Volgaan. Äijä tappoi niistä muutaman, että sai nahoista laukun ja kengät, ja loput karkasivat. Ne kävi ihmisten kimppuun rannoilla. Armeijan pojille oli soitettu, että tehkää jotain, alligaattorit hyökkää ihmisten kimppuun. Me lähdettiin sitten lahtaamaan niitä.

Kauko: Tyypeillä on kosolti poikamaista leikkimieltä.

Oikeasti, tämä on aivan uskomatonta! Aivan kuin Ville Haapasalo ei olisi oikea ihminen vaan satiirisen romaanin päähenkilö tai sarjakuvahahmo, jolle tapahtuu uskomattomia asioita äärilaidasta toiseen. Nousu käsittämättömästä kurjuudesta ja yksinäisyydestä supertähdeksi on ollut hurja. Silti Haapasalo on pysynyt paitsi järjissään myös vaatimattomana; hän tietää olevansa Venäjällä tähti mutta ei diivaile. Huomio tuntuu välillä olevan kiusallista.

Kirjaa lukiessa minulla oli valtavan hauskaa. Tuntui todella siltä, ettei yksikään Haapasalon päivä ole ollut sellainen, mitä suomalainen lukija voisi pitää tavallisena arkipäivänä. Varmasti sellaisiakin on ollut, mutta kirjaan on valikoitu loistava ja ennen kaikkea absurdi otanta siitä, mitä Venäjällä tapahtui. Politiikka jätetään vähemmälle ja esiin nostetaan "pienet ihmiset".

Pidin tyylistä, jolla kirja on tehty. Teksti on kahden miehen välistä vuoropuhelua, jossa Haapasalo saa omin sanoin kertoa tapahtumista. Röyhkä toki kysyy ja tarkentaa välissä, mutta ilman että syntyisi vaikuitelma haastattelusta. Tekstistä välittyy rentous, tässä kaverukset juttelevat samalla kun kolmas ottaa valokuvia.
Loppuun Röyhkä kirjoittaa, että mikäli kirja menestyy niin sille voidaan tehdä jatko-osa Haapasalon 2000-luvusta. Toivon ehdottomasti jatkoa, haluan kuulla oliko se yhtään tasaisempi ja rauhallisempi vai jatkuiko meno yhtä hurjana toisenkin vuosikymmenen.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vanhan kirjan arvostuspäivä: Jaakko Gummerus: Mikael Agricola


Jaakko Gummerus: Mikael Agricola (Mikael Agricola elämäkerrallinen kuvaus, alkulehdellä myös Mikael Agricola hänen elämänsä ja kirjallisen toimensa kuvaili Jaakko Gummerus)
Somistanut Väinö Blomstedt ( Nimilehdet ja lukujen alku- ja loppusomistuksen on, osaksi Agricolan teosten ja muiden 1500-luvun typograafisten aiheiden mukaan, sommitellut ja piirtänyt V. B.)
Juhlajulkaisu Mikael Agricolan muistopatsaan paljastukseen Viipurissa 19 21/6 08.
K. J. Gummerus Osakeyhtiö 1908, 168 s.



Mikä olisikaan sopivampi kirja sekä Mikael Agricolan päivään että kirjabloggareiden Vanhan kirjan arvostuspäivään kuin oman hyllyn kirpparilöytö!

Jaakko Gummerus on kirjoittanut mielenkiintoisen joskin kovin hengellispainotteisen kuvauksen Agricolan opinnoista ja monipuolisesta toiminnasta suomalaisessa hengenelämässä. Lapsuusaika ohitetaan muutamalla sanalla ja sen jälkeen keskitytään opintoihin sekä Agricolan suomentamiin ja kirjoittamiin teoksiin. Syynä tähän on oletettavasti lähdeaineiston vähäisyys ja puutteellisuus.

Hän oli kotoisin Uudeltamaalta Pernajan pitäjästä Torsbyn kylästä; hänen isäänsä Olavi Simunanpoikaa sanotaan Särkilahden kartanon kalastajaksi. Kotipaikasta ei voi varmaan päätellä, oliko hänen äidinkielensä ruotsi vai suomi; ruotsalaisena häntä kumminkin yleisesti pidetään. Epävarma on myöskin hänen syntymävuotensa, joksi arvellaan jotakuta vuosista 1508-1512. Miten hän lukutielle joutui, emme tiedä, mutta 1520-luvulla tapaamme hänet Viipurin koulussa, jonka silloista rehtoria Johannes Erasmuksenpoikaa kiitetään ahkeraksi ja uskolliseksi mieheksi. Nuori Mikael Olavinpoika puolestaan herätti opettajansa huomion lahjakkaana oppilaana.
 
Agricola ponnisteli vuosikausia sekä suomen kielen että suomenkielisen kirjallisuuden puolesta. Hänelle kansan sivistys oli tärkeää, ja siinä työssä kansankielistä kirjallisuutta olisi kaivattu. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli jo Ruotsissa ja pian sen jälkeen Suomessakin. Kaikista yrityksistään huolimatta Agriola jäi kieliasiassa ja suomennostyössä yksin, oman jaksamisensa ja myös omien rahojensa varaan.

V. 1526 oli Uusi Testamentti ruotsiksi ilmestynyt; kolme vuotta myöhemmin julkaisi Olavus Pietarinpoika ensimmäisen ruotsinkielisen messun ja käsikirjan, ja pienissä lentokirjoissa esitettiin suoranaisestikin uskonpuhdistuksen aatteita. Niinpä voitiin messu eli jumalanpalvelus ensi kerran pitää ruotsiksi Turussa 1534. Suomalaisen väestön suhteen ei vaatimus äidinkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa vielä voinut toteutua. Uuden ajan vaikutus näkyi kumminkin siinä, että loukkaavimmat katolisen kirkon menot, niinkuin yksityismessut ja vihkiveden käyttäminen, poistettiin. Luostareista lähtivät useat munkit pois ja etsivät työtä hyödyllisemmässä kutsumuksessa.

Kun Agricola taisteli kielen puolesta, Gummerus käyttää suomea varsin ansiokkaasti ja monipuolisesti. Hän antaa katolilaisuudelle täyslaidallisen, ja välillä onkin hankala tietää kertooko hän omista vai Agricolan ajatuksista. Toisaalta hän esittää tulkintoja Agricolan teksteistä ja myös selittää niitä auki. Hän tuo esiin Agricolan motiiveja siihen, mitä, miksi ja miten tämä on kääntänyt suomeksi.
Mutta orjallisesti ei hän ole seurannut yhtään näistä esikuvistaan, vaan milloin ei mikään hänen käyttämistään käännöksistä häntä tyydyttänyt, siinä hän ei ole epäillyt lähteä kulkemaan omaa tietään kreikkalaisen alkutekstin tulkinnassa. Mutta ei hän suhteessansa siihenkään ole orjallinen; pääasia hänelle oli selvän, sujuvan ja jokaisen ymmärrettävän suomalaisen tekstin aikaansaaminen. Saadakseen alkutekstin ajatuksen selvästi esiin hän ei arastele käyttää sanoja ja käänteitä, jotka tosin eivät aivan sananmukaisesti vastaa alkutekstiä, mutta ovat sekä sattuvia että luonteeltaan supisuomalaisia.

Gummerus kauhistelee Agricolan vaikeuksia tämän omana aikana, mutta iloitsee siitä että jälkipolville tämän merkitys on kiistaton. Vaikka kuningas ei aina ymmärtänyt Agricolan pyrkimyksiä, sai tämä sinnikkyydellän aikaiseksi paljon sellaista, mitä arvostetaan vielä puoli vuosituhatta myöhemmin.

Vanhojen - siis oikeasti vanhojen, vanhempien kuin muutaman kymmenen vuotta - kirjojen  lukeminen on aina hauskaa. Niissä käytetty kieli ja sanasto eroavat sen verran nykyisestä, että välillä joutuu miettimään mitä joku sana tarkoittaa. Toisinaan sanajärjestys vaikuttaa nykymuotoon tottuneesta hassulta, mutta jotenkin sekin antaa tekstiin ilmeikkyyttä, ihan yhtä lailla kuin kellastuneet ja hapertuneet sivut.


Kirjan loppuosaan on koottu näytteitä Agricolan teksteistä. Mukana on muun muassa esipuhe Uuteen Testamenttiin, Rukouskirjan osa Yksityisripin kaava sekä hengellisiä kehoitus- ja opetusrunoja. Näiden lukeminen on haastavaa paitsi kielen myös fontin takia, niin kaunis kuin tällainen fraktuura onkin.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Michael Katz Krefeld: Langenneet


Michael Katz Krefeld: Langenneet
Tanskankielinen alkuperäisteos Afsporet
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2014
352 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Tanska ei ainakaan vielä ole dekkarikirjallisuuden mahtimaa, mutta Jussi Adler-Olsen saa seuraa Michael Katz Krefeldistä. Krefeldin rikossarjan avausosa ilmestyy ainakin 18 maassa eikä syyttä.

Langenneet on jännittävä kuvaus rumasta maailmasta, maailmasta jossa epätoivo vallitsee ja yksittäinen ihminen on pikkuruinen osa väkivaltaista koston ja vallanhalun ketjua. Päähenkilöitä on kolme: alkoholisoitunut sairaslomalla oleva poliisi Thomas, prostituoitu Masha sekä murhaaja. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa eri henkilöiden mukana, niin että kyseessä oleva aika on mainittu luvun alussa. Itselläni oli alussa vaikeuksia hahmottaa, missä milloinkin mennään. Alussa tuntui, että tapahtumat ovat kovin kaukana toisistaan mutta mitä enemmän tapahtumalinjat lähestyivät toisiaan niin sitä helpompi oli pysyä kärryillä. Itsessäni huomasin sen, että toivoin tapahtumien etenevän nopeammin; oli ahdistavaa lukea Mashaan kohdistuvasta toistuvasta väkivallasta ja tilanteen jatkuvata huononemisesta vuonna 2010, kun tiesi Thomasin alkavan etsiä häntä vuonna 2013.

Thomas luki Hyeenan käynnistä, luki miten mies oli tunnustellut Mashaa ja sanonut että tämä olisi pian valmis. Mashan kauhu tarttui ja Thomasin oli vaikea ajatella järkevästi, mutta hänen oli pakko miettiä sivuilta löytämiään tietoja. Aluksi hän oli epäillyt sarjamurhaajaksi Slavrosia, mutta niin julma kuin mies olikin, Mashan päiväkirja vapautti hänet siitä syytöksestä. Jos Hyeena oli hakenut Mashan monta päivää sitten, niin kuin toinen tyttö oli kertonut, ruumis ilmaantuisi pian Hjulstan kaatopaikalle. Hänen pitäisi taivutella Karl tehostamaan valvontaa ja ehkä laajentamaan sitä muillekin Tukholman alueen kaatopaikoille. Sillä välin he voisivat yrittää jäljittää autoa, josta Masha kertoi. Sen pitäisi olla helppo tehtävä, tuskinpa Ruotsin rekisterissä oli enää montakaan 70-luvun mustaa mersua. Varmaan alle sata, ehkä vain toistakymmentä. 

Dekkarien ystävänä ilahduin uudesta tuttavuudesta. Kirja on todellakin jännittävä ja koukuttava. Lukijalle kerrotaan murhaajan nimi jo varhaisessa vaiheessa, mutta ei muuta mistä tämän voisi tunnistaa. Murhaajan lapsuuden kuvauksista voi aavistaa mitä hän tulee myöhemmin tekemään, mutta aikuisiästä kerrotaan vain murhaamiseen liittyviä seikkoja. Minulle ainakin murhaajan henkilöllisyys pysyi salassa siihen asti, kunnes Thomas identifioi tämän.
Yksi asia tuntui häiritsevän epäuskottavalta, nimittäin se että Thomas alkaa etsiä Mashaa. Hän on kokenut hirvittävän henkilökohtaisen tragedian, mikä on suistanut hänet pohjattomaan itsesääliin ja suruun, jossa vain muistinmenetyskänni tuo hetkeksi helpotusta. Kun baarimikko puhuu baarin siivoojan kadonneesta tyttärestä, on todella hämmästyttävää että hän saa suostuteltua Thomasin sekä tapaamaan naisen että lupautumaan etsimään tyttöä. Kun jättää tämän epäuskottavuuden taka-alalle, on Thomasin matka alamaailman alimpiin kerroksiin niin hurja että kirja on pakko lukea nopeasti loppuun.

Olisin kaivannut kirjaan edes jonkin verran iloa, mutta sellainen ei kai kuulu tällaiseen, voisiko tämän luokitella kovaksikeitetyksi jännityskirjallisuudeksi. Ehkä sitten seuraavissa osissa edes Thomasin asiat ovat vähän paremmin, siis mikäli tulevat osat kertovat hänestä.

Itse en kokenut väkivaltaa liiallisena mutta herkimpien lukijoiden on syytä miettiä, kestävätkö he lukea kirjaa. Väkivaltaa on montaa eri lajia, eikä sitä kirjassa kaunistella. Jos ei siedä hakkaamista ja jopa kidutukseen asti menevää rääkkäämistä, on syytä valita jokin hellempi kirja varmistaakseen yöunet.