Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Siltala 2015
369 s.

Taina Haahti on julkaissut useita romaaneja, mutta jostain syystä olen lukenut vain hänen nuortenkirjansa. Mariaanien hauta, alaotsikollaan - romaani paremmasta elämästä vaikutti kiinnostavalta ja tarttui mukaan kirjaston uutuushyllystä.

Kirjassa seurataan Helin ja Justuksen elämää noin vuosikymmenen ajan. Alussa kaikki on hyvin: on kaksi ihanaa lasta ja unelmien talo rakenteilla. Autuus ei kuitenkaan ole kestävää lajia. Pariskunnan välit viilenevät, taloustilanne huolettaa, lapset ärsyttävät, ystävyyssuhteet laimenevat... Heli turhautuu kaikkeen. Hän on keskeyttänyt opintonsa ensimmäisen raskauden myötä, eikä koe tyydytystä työssään. Justus on hyväpalkkaisessa työssä, jossa kuitenkin talouden realiteetit kvartaaleineen ahdistavat yhä enemmän. Vähitellen perhe ajautuu kurimukseen, joka vetää heitä yhä syvemmälle ja syvemmälle, aina pohjakosketukseen saakka.

Jos Heli halusi pitää talonsa, hänen olisi pysyttävä naimisissa. Eikä missä tahansa naimisissa, vaan naimisissa Justuksen kanssa. Pankki ei suostunut epävarmojen siirtymävaiheiden rahoittajaksi. Mistä voisi oikeastaan loukkaantua. Sillä vaikka Heli tunsi itsensä ikälopuksi ja tutki ahdistuneena heikon unen merkitsemiä kasvojaan, maailmasta löytyisi lukemattomia miehiä, jotka toivottaisivat hänet tervetulleeksi elämäänsä.

Heli oli oikeassa: Justus ei nähnyt häntä. Ja ihmisen oli tultava nähdyksi ollakseen olemassa.

Tarina kerrotaan pääasiassa Helin näkökulmasta. Justuksen ajatuksenjuoksua seurataan melko vähän ja sekin pääasiassa kirjan loppupuolella. Työpaineet tulevat selviksi, mutta muuten on hiukan epäselvää, mitä Justus ajattelee perheestään, Helistä, heidän avioliitostaan. Hän olisi ansainnut vähän enemmän tilaa, olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen tunteistaan. Nyt hänet peilataan voimakkaasti Helin kautta, Helin katkeroituvan ja kyllästyvän katseen läpi. On helppo halveksua Justusta, koska hän ei saa sanaa suustaan, ei puolusta itseään.  

Kolmas päähenkilö on Aira, vanhus jota Heli ajautuu auttamaan. Heidän välilleen syntyy suhde, jota en kuitenkaan kutsuisi ystävyydeksi. Se on enemmän kuin tuttavuutta, mutta ei ystävyyttä koska he peittävät toisiltaan niin paljon. Aira kertoo ikävistä kokemuksistaan, mutta Heli ei niinkään avaudu omasta elämästään. Aira on Helille hetken helpotus, tekosyy olla pois kotoa. 

Heli on mielenkiintoinen hahmo. Naislukijana - vaikkakin eronneena ja lapsettomana - on luontevaa samaistua häneen. Jokainen on joskus tuntenut epävarmuutta, pelkoa ja vihaa, inhonnut miestä jonka pitäisi rakastaa mutta joka ei huomaa eikä huomioi. Jossain kohtaa aloin kuitenkin miettiä. Heli syyttää voimakkaasti Justusta, että Justus ei enää halua, Justus ei panosta parisuhteeseen. Mutta mitä Heli on tehnyt, onko hän tehnyt tarpeeksi vai onko hän tehnyt mitään? Vähä vähältä paljastuu, kuinka Heli on tilannut taloon suunniteltua kalliimpia materiaaleja, kuinka talo on Helin unelma, ei Helin ja Justuksen. Tulee mieleen, onko Justuksella ollut lainkaan sananvaltaa vai onko hän ollut tarpeellinen vain rahoittajana. Heli itse ei ajattele asiaa, mutta onko hänen käytöksellään ja toiminnallaan vaikutusta suhteen väljähtymiseen?

Pidin valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä. Mitä enemmän Heli turhautuu, mitä enemmän hän etsii pakotietä, sitä intensiivisemmäksi tunnelma muuttuu. Helin ajatukset, teot ja sanat muuttuvat yhä hurjemmiksi, miltei pelottaviksi. Tunnustan yllättyneeni monta kertaa. Ihailen sekä Heliä siitä että hän uskaltaa, että kirjailijaa siitä että hän on uskaltanut kirjoittaa Helistä tuollaisen. Sivulla 112 koin huikaisevan oivalluksen: tässä on järisyttävän hyvä kirja. Vaikka kirja oli alusta asti hyvä, tuntui että se parani koko ajan, sivu sivulta.