Astrid lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Krigsdagsböcker 1939-1945 (2015)
Suomentanut Kari Koski
Esipuhe Kerstin Ekman
Jälkisanat Karin Nyman
WSOY 2016
272 s.

Astrid Lindgren alkoi pitää päiväkirjaa 1.9.1939, toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä. Kuuden vuoden ajan, uudenvuodenaattoon 1945 hän seurasi tapahtumia lehtien ja radion välityksellä, kirjoittaen mietteitään joskus tiheästi, joskus harvemmin. Päiväkirjassaan hän piirtää näkyviin sodan ulkopuolisen näkökulmasta, sellaisesta jossa asia koskettaa mutta ei erityisen läheltä.

Sodan rinnalla on perheenäidin arki. Kirjoittaminen esiintyy hyvin pienessä roolissa, vaikka etenkin Peppi Pitkätossun hahmon luominen lienee ollut omiaan keventämään raskaiden päivien tunnelmaa. 

Tapaninpäivä

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin on tapahtunut sellainen merkillinen asia, että Saksan armeijan ylikomentaja von Brauchitsch on eronnut virastaan ja Hitler on itse ottanut armeijan komentoonsa. Syystä on esitetty paljon arvailuja. Ehkä Führerin on tartuttava henkilökohtaisesti toimeen innostaakseen sotilaitaan Venäjällä, missä Saksalla menee huonosti ja sotilasraukkojen pitää kuulemma asua maahan kaivetuissa korsuissa 40 asteen pakkasessa. Marraskuun hyökkäys Moskovaan taisi olla virhe; uskotaan että Hitler oli itse antanut siihen määräyksen vastoin Brauchitschin näkemystä ja että B:stä on nyt tehty syntipukki. Niin tai näin, vaihdosta pidetään heikkouden merkkinä.

Joulunpyhien aikaan sota on jatkunut täyttä päätä, japanilaiset rellestävät Tyynellämerellä, Hongkong on antautunut, Manila on pahassa pinteessä y.m., j.n.e., etc.

Me vietimme joulua Näsissä tavalliseen tapaan syömällä valtavia määriä ja upeassa joulusäässä, joka alkoi jouluaattona (kun maa oli vielä paljaana) kun lunta rupesi pyryttämään sankasti, niin että kaikki puut ja pensaat olivat joulupäivänä kuin jostain joulukortista. Tänään tapaninpäivänä on 10 astetta pakkasta.

Kaikkein päällimmäisenä tunteena täällä Ruotsissa on tänä vuonna kyllä sydämessä palava kiitollisuus siitä, että saamme vielä viettää joulua tällä tavoin. 

(Paitsi että meidänkin on pitänyt tänä vuonna tyytyä 10 joulukuusenkynttilään lasta kohti.)

Tuo vuonna 1941 kirjoitettu merkintä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka Lindgrenin päiväkirjassa yleinen ja yksityinen yhdistyvät, kumpikin korostaen toisen erilaisuutta. Iso osa maailmasta palaa, mutta perheenäidillä on suuri huoli arkisista asioista. Toki Lindgrenillä näkyy kirjoituksissa myös pelko siitä, että sota tulee Ruotsiin. Pienistä asioista on oltava kiitollinen, niin kauan kun on mitään asioita joista voi olla kiitollinen. 

17. kesäkuuta

Maailmanpolitiikka on saanut jonkin aikaa tulla toimeen omillaan, minulla ei ole ollut aikaa puuttua siihen. Karin kävi Sveaplanin oppikoulun pääsykokeissa ja pääsi luojan kiitos sisään, samoin Matte.

Lukiessa mietin naisen asemaa sota-aikana. Pitikö Lindgren päiväkirjaa osittain myös siksi, että siellä hän saattoi vapaasti ilmaista mielipiteensä? Oliko kolmekymppisen naisen, äidin, sopivaa olla kiinnostunut sodasta? Oliko hän jonkinlainen kummajainen tietäessään tapahtumista niin tarkasti ja kommentoidessaan niitä varsin suorapuheisesti? 

Kuten Kerstin Ekman esipuheessa toteaa, sotapäiväkirjoja on yleensä kirjoitettu "esikunnissa ja kentällä taistelevissa joukko-osastoissa". Totta, vaikka voimmeko tietää paljonko on julkaisemattomia päiväkirjoja? Sotahistoriaa lukevat miehet, toki naisetkin mutta vähemmässä määrin. Miehet lukevat miesten suunnittelemista strategioista, miesten kokemista voiton ja tappion hetkistä, miesten kärsimistä traumoista... Olisiko Astrid Lindgrenin pitämää sotapäiväkirjaa julkaistu, ellei hän olisi se Astrid Lindgren, kuuluisuus? Kuinka paljon ullakoilla on isoäitiemme pitämiä päiväkirjoja, joita ei koskaan lue kukaan muu kuin ehkä jokunen heidän sukulaisensa, koska ketä kiinnostaa tavallisen naisen sota-ajan arki, ellei tuo nainen satu olemaan juutalainen?

Onneksi Lindgren on tarpeeksi merkittävä! Tarvitaan myös tällaisia sotakuvauksia, joissa aiheeseen suhtaudutaan varsin neutraalisti ja kiihkottomasti, ilman henkilökohtaista kosketusta kauheimpiin asioihin. Lisäksi on hienoa, että kirjaan on sisällytetty Lindgrenin keräämiä lehtileikkeitä.   

Kirjan ovat lukeneet myös Mrs. Karlsson ja Sheferijm. 

Teatterissa: Canth Kansallisteatterissa

Cécile Orblin. Kuva Krista Mäkinen 

Marraskuun Bloggariklubi kokoontui Kansallisteatterin Lavaklubilla. Ilta alkoi valosuunnittelija Kalle Ropposen vierailulla, jossa kuultiin muun muassa se, että Canthia on harjoiteltu 77 kertaa ja valosuunnittelija on ollut paikalla melkein joka kerta. Keskiviikkona ajatukset olivat ensi-illassa, mutta jo torstaina katse olisi oltava suunnattuna seuraavaan työhön. Mielenkiintoinen on fakta. että Suomi on yksi kolmesta maasta, missä valosuunnittelua voi opiskella taiteena, muualla sitä opiskellaan tekniikkana. 

Klubin kirjailijavieras oli Riku Korhonen, joka kertoi uudesta Emme enää usko pahaan - teoksestaan. Yritimme arvailla onko Korhonen saanut Finlandia-palkinnon, mutta käytöksen perusteella oli mahdoton sanoa. Kuten nyt tiedetään, palkinto meni Jukka Viikilälle ja teokselle Akvarelleja Engelin kaupungista. Molemmat haastattelut livestriimattiin ja ne ovat nähtävissä Kansallisteatterin Facebook-sivulla. 

Ilta huipentui Canth-näytelmän ensi-iltaan. Kalle Ropponen varoitti ennalta, että luvassa ei ole elämäkerta vaan ohjaaja Kaisa Korhonen pyrkii räjäyttämään häkin Minna Canthin ympäriltä. Näin todella tapahtuu.

Cécile Orblin ja Pirjo Luoma-aho. Kuva Stefan Bremer.

Olen lukenut Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen jota käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on käyttänyt yhtenä lähdeteoksena. Silti tietoni Canthista ovat varsin vähäiset ja sitkeässä on mielikuva hänestä jo iäkkäämpänä mutta aina suorasukaisena, tiukka katse suunnattuna eteenpäin. 

Näytelmän Minna on alussa nuori, juuri jäämässä leskeksi ja sitä kautta seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi jolla on myös kauppa hoidettavanaan. Arkiset asiat vaikuttavat kirjoittamiseen mutta eivät estä sitä. Minnalla on voimakas tahto ja palo. Vaikka näytelmät herättävät kohua ja esitysten määrä jää vähäiseksi, hän ei lannistu. Ida Aalberg (Kristiina Halttu) on näytelmän - niin Canthin kuin muidenkin - menestyksen tae, joten kun Aalberg on ulkomailla vaikuttaa se kotimaiseen teatterielämään. Minna tuo lavalle omia tuttaviaan jotka pärjäävät hyvin mutta eivät ole Aalbergin veroisia. Ja kun Aalberg on maisemissa herättää se närää muissa naisnäyttelijöissä; hän vie pääroolit ja saa kaiken huomion. 

Suomalaisen Teatterin Bergbomit (Jukka Puotila Kaarlona ja Pirjo Luoma-aho Emilienä) kauhistelevat kun kuulevat Minnan kirjoittavan ruotsiksi. Minnan vastaus on, että hän kirjoittaa ruotsiksi koska hän voi. 

Kristiina Halttu ja Cécile Orblin. Kuva Stefan Bremer

Pidin esityksestä, joskin lopun venäjänkielinen Lokki-näytelmän kohtaus jäi jotenkin irralliseksi. Muut näytelmäkohtaukset ovat Canthin teoksista, miksi tämä yksi Tsehov? Ida Aalberg lähtee Pietariin mutta liittyykö se jotenkin tähän? Kuitenkaan Aalberg ei esiinny Tsehov-pätkässä. Ehkä minulta meni ohi Tsehovin merkitys Canthille, koska painotus on Zolassa. Samoin Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin hahmot jäivät etäisiksi, koska ne esiintyvät varsin vähän. 

Mietin myös Kanttilaa ja Minnan salonkia. Käsiohjelmassa sanotaan Kanttilan olleen "kulttuurikeskus, johon saapui vieraita pääkaupungista saakka". Näytelmän Minna Canth on eniten tekemisissä Bergbomien, Ida Aalbergin ja näyttelijä Niilo Salan (Jussi Lehtonen) kanssa. Aho ja Järnefelt vilahtavat muutamassa kohtauksessa, mutta itse asiassa en ollut varma tapahtuuko Canth Kuopiossa vai Helsingissä. Ovatko Bergbomit ja muut vieraat Kuopiossa vai Minna Helsingissä, varsinkin kun useissa kohtauksissa on mukana Minnan äiti (Olli Ikonen)? 

Kuva Stefan Bremer

Sanoin heti esityksen jälkeen, että näytelmässä ei ole yhtään helppoa roolia. Olen edelleen sitä mieltä. Näyttelijät suoriutuivat urakasta (esityksen kesto 2 h 50 min) mainiosti. Pientä takeltelua yksittäisissä sanoissa oli mutta se ehkä karsiutuu pois tulevissa esityksissä. Pääroolissa Cécile Orblin tekee hurjan hienon työn. Minnan rooli on fyysinen, se sisältää paljon suuria eleitä ja lavalla harppomista. Tunnetilat vaihtelevat laidasta laidaan, on suurta epätoivoa, suurta uhoa ja suurta iloa. Lisäksi Minna on lavalla melkein jokaisessa kohtauksessa. 

Minnan lisäksi pidin erityisesti Emilie Bergbomista. Pirjo Luoma-ahon Emilie tuntuu olevan ison osan ajasta huolissaan, vääntelee käsiään ja liikuskelee edestakaisin. Silti Emilie ei juuri näytä mielenkuohujaan sen enempää, äänensävy vaihtelee mutta voimakkuus ei juurikaan. 

Jukka Puotila ja Jussi Lehtonen. Kuva Stefan Bremer

Lavastus on yksinkertainen mutta mielestäni erinomaisen toimiva. Pyörimisen ja vaihtuvien lavasteiden sijaan nähdään pääosin pieniä muutoksia huonekalujen avulla toteutettuna. Henkilöhahmot kantavat tuoleja puhuessaan, ja kohtaus lipuu toiseen täysin luontevasti. Portaiden avulla lava on jaettu tasoihin, jotka toimivat myös paikan ja tilanteen vaihtamisessa vallan hyvin. Toisinaan lava on jaettu valoilla kahteen tai kolmeen osaan, jolloin henkilöhahmojen vuoropuhelu tapahtuu niin että nämä sijaitsevat eri paikoissa, jopa eri maissa. Olen aina tykännyt tällaisesta ratkaisusta. 

Pitkän esityksen aikana tunnelma vaihtuu moneen kertaan ja se herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Ida Aalberg valokeilassa Pariisissa on vangitseva näky. Minnan tyttären Hannan kuolema ja hautajaiset samoin kuin loppukohtaus Minnan viimeisistä ajoista ovat liikuttavia. Toisessa ääripäässä on iloinen Pariisi väkijoukkoineen. Unohtamatta Minnan itseluottamusta joka välillä horjuu pahasti ja välillä nousee korkeuksiin. 

Kaiken kaikkiaan Canth on hyvä ja viihdyttävä esitys, ainakaan minulla ei ollut pelkoa pitkästymisestä pituudesta huolimatta. Tarkkana kuitenkin täytyy olla että pysyy kärryillä, henkilöitä, tapahtumia ja tapahtumapaikkoja on sen verran paljon.

Canth Kansallisteatterissa

Käsikirjoitus Seppo Parkkinen

Ohjaus Kaisa Korhonen

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Ääsuunnittelu Esa Mattila

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Musiikki Hannu Kella

Rooleissa mm. Cécile Orblin (Minna Canth), Kristiina Halttu (Ida Aalberg), Jukka Puotila (Kaarlo Bergbom), Pirjo Luoma-aho (Emilie Bergbom), Jussi Lehtonen (Niilo Sala), Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto (Ferdinand Canth ja Émile Zola), Olli Ikonen (näyttelijä Törmänen ja Ulrika Johnson), Pihla Maalismaa (Hilda Asp), Pirjo Määttä (Anni Canth ja Olga Salo)

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena 2016
205 s.

Toimittaja Mari Manninen asuu Pekingissä ja on kirjoittanut Kiina-aiheisia artikkeleita eri lehtiin. Yhteiskunnallisista aiheista tunnetuin lienee yhden lapsen politiikka, joka on herättänyt kummastusta ja kauhistusta etenkin länsimaissa. Manninen on paneutunut aiheeseen tarkemmin ja tarkastelee sitä monesta eri näkökulmasta. Äänen saavat monet ihan tavalliset kiinalaiset, ja yksilapsisuus saa ihan uusia ulottuvuuksia. 

Itselleni aiheesta tulee mieleen tyttösikiöiden abortoinnit, tyttöjen huono kohtelu sekä tyttölasten ulkomaiset adoptiot. Ja viimeaikainen huoli siitä, mistä kiinalaismiehille riittää vaimoja koska tyttöjen syntyvyys on niin paljon pienempi. Eli siis ikävät puolet. Nämä nousevat esille myös niin haastatteluissa kuin Mannisen omissa mietteissä.

Mannisen haastateltavat kertovat kuitenkin asiasta myös hyviä puolia. Päällimmäiseksi tunteeksi jää yllättyneisyys että siitä on löytynyt tuonkin verran hyvää sanottavaa. Tuntuu että negatiivisista puolista huolimatta kiinalaisten itsensä mielestä 35 vuotta kestänyt yhden lapsen politiikka oli useimmiten tarpeellinen tai ainakin siedettävä juttu: Lapselle riittää rakkautta niin vanhempien kuin isovanhempien osalta, lisäksi perheen varat riittävät sen yhden lapsen kouluttamiseen. Opiskelu- ja työpaikka on melko lailla turvattu. Syntyvyyden säännöstelyn ansiosta ruoka riittää. 

Monet kiinalaisten kehumat asiat herättävät länsimaisessa lukijassa ihmetystä, samoin ihan arkisetkin asiat. Kulttuuriero tuntuu usein valtavan suurelta. Toisinaan jopa hieman ahdistaa kun ajattelee kiinalaislasten nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Minusta Song on kuitenkin onneton. Hän ei hymyile koko lauantaipäivänä kertaakaan. Vasta iltakuuden jälkeen jalkapallokentällä Song virnistää leveästi, kun joukkuekaverit kiusoittelevat junioria. Muut joukkueen pelaajat ovat kolmekymppisiä, sillä Songin vanhempien mielestä lapsen on kehittävämpää pelata itseään vanhempien seurassa.

Song ei tiedä olevansa onneton, sillä hänen luokkakavereillaan on yhtä rankkaa. Heiltä kaikilta on kielletty leikit, lapsuuden ja nuoruuden ilot. He eivät paremmasta tiedä. Yleensä kiinalaislapset tajuavat vasta aikuisena, miten ankeaa heillä oli lapsena. Yliopistossa heillä on lopultakin vähän vapaa-aikaa. He käyvät keskenään kävelyllä, pelaavat pelejä ja juttelevat teelasin äärellä. Nuoret asuvat yliopiston asuntolassa vanhemmista erillään ja alkavat tajuta, että he eivät saaneet lapsuudessaan päättää mistään itse. 

Kirjan ansio on ehdottomasti siinä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Miten pojalle ostetaan vaimo ulkomailta, valitako abortti vai työpaikka, entä sitten kun aikuinen lapsi kuolee... Manninen on saanut mukaan myös viranomaisedustuksen eli henkilön, jonka tehtävänä on ollut valvoa että politiikkaa noudatetaan. Yhden lapsen kansa on tärkeä kuvaus asiasta, joka on vaikuttanut yli miljardin ihmisen elämään. Se on erittäin kiinnostava tuodessaan esiin seikkoja, jotka yleensä jäävät pois aiheesta puhuttaessa; keillä on ollut oikeus toiseen lapseen, entä jos syntyi kaksoset, miten raskauksia ja lapsia on piiloteltu, millaista on ollut odottaa asuinpaikkatodistusta eli hukouta jopa vuosia...

Nykyisin Kiinassa on voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Riittääkö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, onko vanhuksille hoitajia ja elättäjiä? Aika näyttää. 

Yhden lapsen kansa on luettu myös blogeissa Pieni kirjasto, Tuulin viemää sekä Kirjat kertovat.

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä
Saksankielinen alkuperäisteos Das Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen, wie sie kommunizieren - die Entdeckung einer verborgenen Welt (2015)
Suomentanut Pirkko Roinila
Gummerus 2016
257 s.

Olin alkuun hiukan varauksellinen Puiden salattua elämää kohtaan, tai nimenomaan alaotsikossa mainittuja tunteita ja viestintää kohtaan. Häh, onko puilla tunteet ja jos on niin miten niitä muka voi tutkia? Pelkäsin, että tässä on "hörhösarjan" kirja, jossa tutkija väittää kommunikoivansa puiden kanssa joidenkin ihmeellisten yliluonnollisten voimien ansiosta, tai sanoo olevansa ihmiseksi inkarnoitunut puu.

Onni, onni että olin väärässä! Puiden salattu elämä pysyttelee biologiassa, siinä miten valo ja lämpö vaikuttavat puun käyttäytymiseen, miten puu suojautuu tuholaisilta, mitä puulle tapahtuu kasvun vuosisatoina, mistä tietää puun olevan elinkaarensa loppupäässä ja niin edelleen. Tunteet ja viestintä tulevat esiin inhimillistämällä puita hauskalla ja hiukan leikillisellä tavalla.

Puutoverien avuliaisuuden ratkaisee pikemminkin yhteenkuuluvuuden aste, jollei peräti kiintymys. Sen voi helposti todeta kohottamalla katseen ylös latvustoon. Keskivertopuu kurottaa oksiaan ulospäin niin kauan kunnes niiden kärjet osuvat samankorkuisen naapurin oksankärkiin. Leveyskasvu loppuu siihen, koska ilmatila tai pikemminkin paikka auringossa on jo varattu. Silti puu vahvistaa ulospäin kasvavia oksiaan niin, että syntyy mielikuva yläilmoissa käytävästä käsikähmästä. Todelliset ystävykset sen sijaan varovat kasvattamasta kovin paksuja oksia toistensa suuntaan. Ne eivät halua riistää toisiltaan mitään vaan muodostavat vahvan latvuksen ainoastaan kumppanista poispäin, siis "ulkopuolisten" suuntaan. Tällaisten parien juuristot ovat niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, että puut saattavat jopa kuolla yhdessä.

Vaikka kyseessä on tietokirja, sitä voi lukea eräänlaisena novellikokoelmana. Jokaisessa luvussa on eri aihe, kuitenkin usein palataan jo aiemmin mainittuun. Joissakin luvuissa tavataan uusia päähenkilöitä, toisissa ollan tuttujen kanssa mutta eri vaiheessa elämää. Ajoittain puiden elämä on kuin parhaimmasta jännityskirjasta. Ja vaikka kyseessä on tietokirja, on se helppolukuinen, koska Wohlleben on karsinut tieteellisen sanaston minimiin. Lukijan ei tarvitse olla biologi tai edes luontoharrastaja pysyäkseen kärryillä. 

Uskallan väittää, että kirjan luettuaan ei katso metsää ja puita samalla tavalla kuin ennen. Mielessä saattaa vilahtaa, mitä kauheuksia "katulapsi"-puut ovat kärsineet, onko umpilaholta näyttävä kanto sittenkin vielä varsin hyvinvoiva, mitkäs puut ovat jo valmistautuneet talveen... 

Syksyllä kolmikko kuitenkin osoittaa tilanteen olevan toinen. Kun oikeanpuoleinen tammi alkaa sonnustautua syksyn väreihin, keskimmäinen ja vasemmanpuoleinen pysyvät täysin vihreinä. Ne seuraavat toveriaan talviunille vasta parin viikon päästä. Mikä saa puut käyttäytymään eri tavoin samalla kasvupaikalla? Lehtien varistamisajankohta on todellakin luonnekysymys. Kuten edellisessä luvussa kerroin, lehdet on pakko pudottaa ennen pitkää. Mistä puu sitten tietää oikean hetken tulleen Se ei voi aavistaa talven lähestyvän eikä tiedä, tuleeko siitä ankara vai leuto. Puu reikisteröi päivien lyhenemisen ja lämpötilan laskun - sikäli kun ilma edes viilenee, sillä syksyt ovat usein kesäisen lämpimiä. Tässä tilanteessa tammikolmikko joutuu ratkaisun eteen. Pitäisikö niiden käyttää leppeät päivät hyväkseen, jatkaa yhteyttämistä ja varastoida viime tipassa muutama ylimääräinen kalori? Vai kannattaisiko pelata varman päälle ja pudottaa lehdet siltä varalta, että pakkanen iskee odottamatta ja puun on käytävä heti levolle? Kukin tammi ilmeisesti tekee asiassa oman ratkaisunsa. Oikeanpuoleinen tammi on vähän pelokkaampi tai positiivisesti ilmaistuna järkevämpi kuin toverinsa. Mitä hyötyä on ylimääräisistä varastoista, jos lehtiä ei ehdi pudottaa ajoissa ja talvesta tulee hengenvaarallinen? Siis lehdet ajoissa maahan ja unten maille! Kahdella muulla tammella on hieman rohkeampi lähestymistapa.

Toki välillä tulee sellainenkin olo, että Wohlleben ei aina ole ihan tosissaan, että inhimillistäminen ja leikillisyys menevät vähän yli. Että puista on tehty liian ihmismäisiä, kuin romaanien henkilähahmoja ajatuksineen, tunteineen ja tapoineen. Se ei ainakaan minua haitannut, luin tätä viihteellisenä ja kansantajuisena opuksena, en tiukkana faktakokoelmana.

Kirja on luettu myös blogeissa Kaisa Reetta T, Lumiomena ja Kirjatimpuri. 

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
WSOY 2016
304 s.

Automaatti alkoi sylkeä valokuvia kaukaloon. Anna seisoi kauempana, hyllyn edessä lähellä valokuvausliikkeen ulko-ovea ja pyöritteli käsissään hopeanväristä kehystä. Poimin yhden kuvista käteeni ja yritin arvioida sen valoisuutta, värisävyjä ja terävyyttä. Se kehystettäisiin siunaustilaisuuteen, jossa sen paikka olisi samalla pöydällä kukka-asetelman ja kastekynttilän kanssa. Pienen ihmishahmon ylle levitellyn valkoisen kastemekon alta erottuivat letkujen kirjomat kasvot, joilla oli Annan nenä ja minun leukani ja suuni. Tunnin kuvassa päivän elämä. 

Tuomas Juntusen esikoisteos Tuntematon lapsi on kirja, joka vetää sanattomaksi. Se on ainoa kirja, jota lukiessa olen itkenyt ensimmäisellä sivulla, ja itkenyt useamman kerran ennen viimeistä sivua. Se on äärettömän tärkeä kirja yhden päivän kestäneestä elämästä sekä isän - miehen - oikeudesta surra ja näyttää surunsa. Se kertoo karun tarinan pariskunnan kypsymisestä lapsenhankintaan, raskausajasta ja siitä, mitä tapahtuu kun vanhemmat joutuvat kohtaamaan kauhistuttavan asian, lapsensa menetyksen.

Samalla se on pehmeä ja lämmin kertomus. Pieni tyttö sai elää vain hetken, mutta vanhemmat saivat sinä lyhyenä aikana kokea paljon. Kirjassa ei etsitä syyllisiä, ei kirota maailman epäreiluutta, ei heittäydytä marttyyreiksi. Siinä iloitaan jokaisesta hetkestä lapsen kanssa, kiitetään arvostavasta kohtelusta, välitetään ja ollaan itse välittämisen kohteena.

En tiedä johtuuko asiasta vai Juntusen tyylistä kirjoittaa, mutta Tuntemattomassa lapsessa on paljon tunteita herättäviä lauseita. Joskus itkettää, joskus tuntee iloa, toisinaan on lohdullinen olo. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

- Sinä teit tänään semmosia asioita, joihin minä en olis pystynyt, isä sanoi ja lähti kulkemaan parkkipaikalle päin ennen kuin keksin mitä vastaisin. 

(...)

Tästä kivisestä pellosta vääntäisimme Martan haudalle muistomerkin.

(...)

En antanut itkun häiritä laulamistani; tämä oli minun tilaisuuteni laulaa kehtolaulu nukahtavalle lapselleni, ja siitä oli riitettävä isänä olemisen kokemusta loppuelämäksi.

(...)

Ja silti: minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan tehdäkseni Martan todellisemmaksi sekä meille itsellemme että myös niille, jotka eivät saaneet pitää Marttaa sylissään tai edes nähdä sitä.

Sanon vielä uudestaan, että Tuntematon lapsi on äärettömän hieno ja tärkeä kirja äärimmäisen vaikeasta asiasta. 

Haluan laittaa kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "suomalaisesta miehestä kertova kirja". On hurjan hyvä asia ja myös rohkea teko, että mies kirjoittaa miehen surusta. Olen kuullut tapauksesta, jossa ihmeteltiin miksi isä haki sairaslomaa töistä lapsen kuoleman jälkeen. Se ihmetytti ja suututtaa edelleen. Onko oikeasti olemassa ihmisiä, joiden mielestä on vain äidin oikeus olla surun lamauttama? 

Tuntematon lapsi on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa, Nannan kirjakimarassa, Kirjasähkökäyrässä, Meille syntyi surussa sekä Lapselliset miehet - blogissa.

Tim Walker: Lost in Suomi. Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Tim Walker: Lost in Suomi. Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia.
Englanninkielinen alkuperäisteos Lost in Finland. When I married into a Finnish Family (2016)
Käsikirjoituksesta suomentanut Maija Kauhanen
Kuvitus Karoliina Korhonen
S&S 2016
207 s.

En tiedä onko jonkinlaista masokismia, mutta jostain syystä on äärettömän kiinnostavaa ja hauskaa lukea ulkomaalaisten kokemuksia Suomesta ja suomalaisen kulttuurin eri piirteistä. Onhan niitä jokusia kirjoitettu, tiedättehän, Roman Schatz, Wolfram Eilenberger, Dieter Hermann Schmitz... Ja uusimpana Tim Walker kertomuskokoelmallaan Lost in Suomi.

Amerikkalainen Walker rakastui suomalaiseen naiseen ja eipä aikaakaan kun sai tämän puolisokseen. Ensimmäinen lapsi syntyi Yhdysvalloissa, mutta sen jälkeen oli aika muuttaa Suomeen. Vaikka Walkerilla oli jonkin verran tietoa maasta jo etukäteen - kiitos etenkin lapsuusajan kummallisille naapureille Kivisille - eikä kulttuurishokki siten ole hirveän suuri, tulee eteen kuitenkin kummallisuus toisensa jälkeen.

Vilmakin kertoi oppineensa matkustamaan kaupungin bussilla kahdeksanvuotiaana. Kerran hän kysyi minulta, milloin olin ensimmäistä kertaa ollut yksin yötä kotona. Mietittyäni hetken totesin, etten - tietääkseni - ollut viettänyt ainoatakaan yötä yksin lapsuudenkodissani.

Vilman mielestä se oli hulluinta, nitä hän oli ikinä kuullut. Hän kertoi minulle olleensa noin  yhdentoista, kun nukkui ensimmäistä kertaa yksin kotona perheen ollessa muualla.

Monta vuotta myöhemmin Vilman pikkusisko meni naimisiin amerikkalaisen miehen kanssa, ja minä kysyin häneltä samaa: "Milloin vietit ensimmäistä kertaa yön yksin kotona?" Kuten minäkään, lankoni ei muistanut yhtäkään kertaa, jolloin olisi ollut yksin yötä lapsuudenkodissaan.

(...) 

Olen huomannut, että suomalaisia kiinnostaa paljon enemmän tervehtiä koiraamme kuin tervehtiä meitä.

(...)

Vuosien varrella olen kuullut suomalaisten puhuvan erilaisista rauhoista, joita tarvitaan: joulurauha, saunarauha, ruokarauha, kakkarauha... Suomessa tuntuu, että jokaiselle tilanteelle on oma rauhansa, jota tulee kunnioittaa, ja se saattaa selittää, miksi tuntemani suomalaiset vaikuttavat niin rauhallisilta. 

Minun kotimaani on tässä asiassa aivan erilainen. En muista yhtäkään kertaa, jolloin minua olisi Yhdysvalloissa vaadittu kunnioittamaan jotakin erityistä rauhaa. Toisin sanoen: Yhdysvalloissa juhlimme itsenäisyyspäiväämme ilotulituksin, siinä missä Suomessa juhlitaan itsenäisyyspäivää sytyttämällä kynttilöitä ja muistamalla kuolleita - lähes täydessä hiljaisuudessa.

Tämän, kuten muidenkin vastaavien kirjojen, paras anti on niiden oivaltavassa tarkkanäköisyydessä. Lukiessa naurattaa: aivan totta, tarkemmin ajatellen tämä on tosi outoa ja hassua, tuota en olekaan ajatellut noin... Muutaman sivun mittaisissa tarinoissa Walker marssittaa lukijan eteen joukon omituisia ihmisiä ja tilanteita, jotka kuitenkin ovat samalla niin tuttuja ja jokapäiväisiä. 

Pidän erityisesti siitä, kuinka paljon Walker tekee vertailua kahden kotimaansa välillä. On kiinnostavaa lukea, miten asiat ovat ja mitä tehdään Yhdysvalloissa. Tulee tietty vastavuoroisuuden tunne: ei pelkästään naureta suomalaisille vaan huomioidaan myös niitä juttuja jotka toimivat erityisen hyvin, samalla kertoen amerikkalaisten tavoista. Se tuntuu hyvältä. 

Lost in Suomi on luettu myös blogeissa Kirjanurkkaus ja Suvikukkasia. Kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja". 

Finlandia-ehdokasveikkaus

Vielä ehdin laittaa lusikkani soppaan Finlandia-palkintoehdokkaita arvuutellessa. 

Harmikseni en ole ehtinyt lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja. Niin käy joka vuosi syksyn julkaisuruuhkassa. Veikkaan teoksia, jotka olen lukenut mutta myös yhden lukuvuoroaan odottavan.

Yle uutisoi tänään että ehdokkuudesta on kova kilpailu, johtuen kotimaisen kirjallisuuden kivikovasta tasosta. Kirjan hyvyys ei riitä, pitää olla "loistokas". Raatilainen Päivi Kuntze vihjaa, että ehdokashelmiä löytyy niin kirjakeväästä kuin esikoiskirjailijoiltakin. Nämä faktat tietäen kuuden ehdokkaan listani näyttää tältä, järjestys on sen mukainen milloin olen kirjasta blogannut:

• Jukka Viikilä Akvarelleja Engelin kaupungista. Äärettömän hieno teos, mutta hyväksytäänkö sitä mukaan kun se pohjautuu kuunnelmaan ja on tavallaan kuunnelmatekstin laajennus? 

• Maritta Lintunen: Takapiru. Olisiko aika palkita novellikokoelma? 

• Minna Rytisalo: Lempi. Harvinaisen tasokas esikoisromaani, jossa poissaolo on yhtä tärkeä tekijä ellei jopa tärkeämpi kuin läsnäolo.

• Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Esikoisromaani, kauhea, hauska, paikoitellen suorastaan makaaberi. Vieläkin ihmettelen että miten saatoin pitää tästä niin valtavan paljon.

• Raija Oranen: Ackté! Hienon hieno kuvaus taiteilijattaresta, jolle taistelu uran ja perheen välillä tuli äidin perintönä.

• Riitta Jalonen: Kirkkaus. En ole vielä lukenut sitä, mutta olen aistinut että siitä on pidetty laajalti ja se on herättänyt vahvaa ihastusta. Tekijä kertoi kirjoitusprosessin olleen äärettömän raskas, mutta kauan mielessä muhinut tarina oli pakko kertoa. 

Huomenna selviää, osuinko oikeaan :) 

Helsingin Kirjamessut - toteutuiko suunnitelma?

Tilinteon hetki. 

Olin tehnyt hienon suunnitelman kolmeksi messupäiväksi, mutta kas kummaa, todellisuus oli jotain ihan muuta. Syitä on monta: jonkun esiintyjän näin yllättäen muualla kuin missä olin suunnitellut, tapasin siskoani kahtena päivänä, päivystysaikani bloggaajapisteellä vaihtui... Näin kuitenkin aika monta niistä kirjailijoista, jotka olin suunnitellut näkeväni. Ja mikä parasta, tapasin suuren joukon vanhoja ja uusia bloggaajatuttuja.

Perjantaina olin Messukeskuksessa iltapäivällä noin yhdestä viiteen. Kunnianhimoinen suunnitelma oli ollut seurata noin kuusi esitystä... Todellisuudessa ainoa suunniteltu ja toteutunut oli Anders Rydell. Natsit ovat ikuinen aihe tietokirjallisuudessa, tällä kertaa kuulimme kirjarovioista. Rydell on tutkinut natsien takavarikoimien kirjojen historiaa ja osallistunut omistajien etsintään. Työ on äärettömän hidasta ja vaikeaa mutta samalla onnistuessaan äärimmäisen palkitsevaa. 

Anders Rydell

Sattumalta osuin kuuntelemaan Hannu Väisästä, en ollut koskaan nähnyt häntä livenä. Miten sympaattinen heppu! Oli valtavan mielenkiintoista kuulla, millaista on työskennellä sekä kirjailijana että kuvataiteilijana, miten onnistuu hyppy lajista toiseen, miten työpäivä rakentuu. 

Hannu Väisänen

Näin varovaisen alun jälkeen juoksin viikon pitkiksen eli 15 km Messukeskuksesta kotiin :) Sateessa tietenkin...

Lauantai oli superpäivä, kotoa kotiin noin 12 tuntia ja messutohinassa noin 10,5 tuntia. Aamu alkoi WSOY:n ja Tammen bloggaajabrunssilla, jossa oli sekä ennätysmäärä osallistujia että huikea kirjailijakattaus. Vai miltä kuulostaa kvintetti Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä ja Claes Andersson? 

Kustantamon edustajat haastattelivat kutakin kirjailijaa lyhyesti, sen jälkeen yleisö sai kysyä. Yllättäen keskusteltiin varsin paljon bloggaamisesta. Kirjailijat myönsivät kaipaavansa "vanhoja kunnon kirjallisuuskritiikkejä", siis niitä joissa teos suhteutetaan kirjailija aikaisempaan tuotantoon ja kirjallisuushistoriaan. Olen samaa mieltä siinä, että on sääli miten paitsi kirjallisuus- myös taidekritiikin palstatila vähenee, ja miten sama arvio julkaistaan toisinaan hyvinkin monessa lehdessä. Leikekirjan pitäjää saattaa harmittaa, jos kuusi lehtiarvostelua onkin kuusi täsmälleen samaa tekstiä. 

Claes Andersson

Anja Snellman

Tuula-Liina Varis

Hannu Mäkelä

Riitta Jalonen

Brunssilta matka jatkui Atenan järjestämään bloggaajatilaisuuteen. Siellä kirjailijavieraina olivat syksyn esikoiskirjailijat Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer - bloggaajia molemmat! Puhetta oli paitsi bloggaamisesta myös kirjoittavan ihmisen identiteetistä. Hauskana anekdoottina mainittakoon kustantajan kommentti, että värityskirjat ovat mahdollistaneet näiden esikoisteosten julkaisun! Mitäpä sen väliä mistä raha tulee, kunhan sitä tulee niin että on mahdollista julkaista myös muita kuin niin sanottuja varmoja hittejä. 

Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer

Seuraava ohjelmanumero oli suunnitelman noudattaminen. Peräti kolme esitystä meni täsmälleen niin kuin piti; Max Seeck Kirjakahvilassa, Ville Rusanen Oopperan ja Baletin pisteellä sekä Jari Järvelä ja Jukka Viikilä Takauma-lavalla. Järvelän ja Viikilän esitys osui samaan aikaan bloggaajapäivystykseni kanssa, mutta onneksi lava sattui olemaan bloggaajapisteen vieressä. Pystyin puolella korvalla seuraamaan herrojen keskustelua Tommi Parkon kanssa.  

Max Seeck

Ville Rusanen

Jari Järvelä, Jukka Viikilä ja Tommi Parkko

Loput suunnitelmasta jäivät toteutumatta, koska lähdimme siskoni kanssa yläkertaan tutustumaan ruoka- ja etenkin viinimessuihin... Kirjaostokset jäi tekemättä, koska en tajunnut ajoissa kirjamessujen sulkeutuvan klo 18 ruokapuolen ollessa auki klo 20 saakka. No, olihan siinä vielä sunnuntai aikaa. 

Lauantai oli pitkä päivä joten sunnuntai jäi vähän odotettua lyhyemmäksi. Harmillisesti missasin Tim Walkerin, tulin paikalle vasta yhdeksitoista bloggaajapäivystykseen. Muuten onnistuin melkein täydellisesti: Pajtim Statovci (joka sai Tiranan sydämellä Toisinkoinen-palkinnon) puoliltapäivin, heti perään Sami Hilvo, molemmat Katri Vala - lavalla, joka tietenkin oli aivan toisella puolella hallia kuin bloggaajapiste. Livahdinkin päivystysvuorostani hiukan etuajassa, onneksi sohvalla notkui yleensä aina enemmän väkeä kuin suunnitellut kaksi :)

Väliin tuli ylimääräisenä numerona Heidi Mäkinen, josta serkkuni oli vinkannut. Entisiä Viita-akatemialaisia olemme kaikki kolme, tosin minä olin siellä myöhemmin. 

Puoli kahdelta kuuntelin tovin Aino-Kaisa Saarista ja Pekka Holopaista. Lähdin kuitenkin pois kesken, en jaksanut kuunnella doping-asian vatvomista vaikka se saatiin lopulta sidottua kirjaan. Kahdelta oli tarkoitus kuunnella Minna Tervamäkeä Oopperan ja Baletin pisteellä. Näin hänet, mutta haastattelu ei alkanut ajallaan ja jouduin lähtemään. Olin lähdössä vanhempien luo Orivedelle ja juna lähti puoli kolmelta. 

Sunnuntaillekin mahtui iloinen yllätys: Pirkko Saisio Rosebudin pisteellä! Olin harmitellut etten näe hänen kello kahden esiintymistään. Osuin Rosebudille sattumalta ja kesken esityksen, mutta kuulin onneksi osan. Ja taas totesin kuinka taitava sanankäyttäjä Saisio on. Teatterissa häntä kiinnostaa sisäinen monologi, ja sitä hän on paitsi tutkinut teatterissa myös käyttänyt kirjoissa. Uutuuskirjassa Mies, ja hänen asiansa ei kuulemma ole yhtään lausetta, jota päähenkilö ei olisi voinut sanoa itselleen sisäisenä monologina. Lisäksi hän vertaili kirjoittamista ennen ja nyt: ennen piti olla lause valmiina päässä ennen kuin sen kirjoitti kirjoituskoneella, jos ei halunnut sotkuista jälkeä. Nyt tietokoneaikana lause on muovailuvahaa, jota voi muotoilla uudelleen ja uudelleen. 

Pajtim Statovci

Sami Hilvo

Heidi Mäkinen

Aino-Kaisa Saarinen ja Pekka Holopainen (oik.)

Minna Tervamäki

Vesa-Matti Loiri

Pirkko Saisio

Voisin siis todeta, että messusuunnitelma oli hyvä mutta puoliksi epärealistinen :D Jos sitten ensi vuonna suunnittelisi vain kaksi tai kolme ehdottoman varmaa kohdetta, ja muuten antaisi virran viedä. Ja tekisi kirjaostokset perjantaina iltapäivällä, jolloin kahden euron pöytien luona on vähemmän kaoottista. Nyt ostokset jäi sunnuntaihin, ja koska olin lähdössä suoraan messuilta yökylään ja mukana oli lenkkivaatteet, en voinut tehdä hankintoja niin paljoa kuin olisin halunnut. Ostin vain kolme kirjaa, kaikki isoja ja painavia: Raija Orasen Aurora, Armas Järnefeltin elämäkerta sekä SuviSirkku Talaan toimittama Syysilta (Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä). Tässä tapauksessa laatu korvaa määrän :) Otin kylläkin valokuvia kirjojen kansista, kunhan ehdin niin tsekkaan löytyykö niitä kirjastosta. 

Hienot messut tälläkin kertaa, ensi vuonna uudestaan! Kiitos Messukeskukselle mahdollisuudesta akkreditoitua bloggaajana.