Kaupunkilomalla: Berliini

Taas oli aika lähteä Saksaan treffeille :) Tällä kertaa tapasimme Berliinissä; sinänsä huono paikka, koska suoria lentoja oli todella huonosti. Perjantaina viimeinen suora lento lähti klo 17, mihin ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä työpäivän jälkeen. Lensin siis Norwegianilla Helsingistä Kööpenhaminan kautta. Siinä oli hyvä rytmitys, vaihtoaikaa tunti. Perillä Schönefeldin kentällä olin puoli kymmenen aikaan illalla. Miesystäväni oli vastassa, tällä kertaa löysimme toisemme ilman soittelua. Siinä missä viimeksi Frankfurtissa olimme aluksi eri terminaaleissa, nyt oli mahdollisuus olla peräti eri kentillä. Torstaina vielä lähetin viestin, että kummalle kentälle olen tulossa :D Kentältä menimme S-Bahnilla keskustaan, kertalippu maksoi 3,40 €, vähemmän kuin oletin. Mies oli käynyt hotellissa aiemmin illalla, sekä jättämässä tavaransa että kertomassa minun saapuvan melko myöhään. Piipahdimme tiputtamassa minun laukkuni ja lähdimme ulos syömään. Hotellimme oli aivan Ostbahnhofin vieressä; sijainti oli oikeastaan se tärkein kriteeri, se että päästään liikkumaan sujuvasti niin lentokentälle kuin muualle kaupunkiin sekä päiväretkelle Potsdamiin. 

Kävelimme Spree-joen vartta itään päin. Katselimme, että tien toisella puolella taitaa olla muuri. Seurasimme aloituskuvan tekstejä, joita oli tiheästi. Matkaoppaani tiesi kertoa, että tässä on pisin pätkä säilynyttä muuria, puolisentoista kilometriä. Lännen puoli oli pitkälti valkoinen, idän puoli kuvitettu.

Muuri ja galleria päättyivät isoon risteykseen, Wahrschauer Strassen aseman lähelle. Sieltä löysimme korealaisen ravintolan nimeltä Seoul Kitchen. Keittiö oli menossa kiinni (klo 23), saimme viisi minuuttia aikaa tilata. Hyvin ehdittiin! :) Syömisen kanssa ei ollut kiire, en tiedä moneltako ravintola oli menossa kiinni mutta yhtään ei hätistelty. Ruoka oli hyvää, söin leivitettyä kanaa riisin ja vihannesten kanssa. Annos oli kylläkin niin iso että ei ollut mitään toivoa jaksaa syödä kaikkea. Hintataso ihan ok, ruoka ja pullollinen olutta 15 €. Ruuan päälle kävelimme hieman. Menimme joen toiselle puolelle, jossa kuljeskelimme vailla sen suurempaa määränpäätä. Volkspark-puistoon ei huvittanut mennä; puiston ulkopuolella käytiin avointa huumekauppaa. Meillekin huudeltiin että halutaanko ostaa. Ilmeisesti puistoon ei olisi edes saanut mennä (tai ei olisi päästetty) jos ei olisi ollut menossa huumekaupoille. Miesystäväni tiesi sanoa että puisto on huonomaineinen, ilmeisestä syystä. Tallustelimme sitten pikkuhiljaa hotellia ja yöunia kohti.

Lauantaiaamuna aloimme tehdä suunnitelmaa. Aamiainen ei kuulunut huoneen hintaan, joten kävimme syömässä Ostbahnhofin kahvilassa. Oli muuten törkeän ihana kaakao, maitoon tehty large-koko hintaan 2,40 €. Koko setti maksoi 15 € sisältäen ison kaakaon, ison kahvin, 2 sämpylää, 2 purkkia jogurttia ja mysliä sekä banaanin. Suuntasimme pari pysäkinväliä lännemmäksi, Hackescher Marktille. Siellä kävelimme hetken Museuminselin eli Museosaaren tienoilla. Berliinin tuomiokirkko Dom on muuten sellainen kohde, että kaikki tiet vievät sinne :D Kuljimme missä vaan viikonlopun aikana, niin jossain vaiheessa olimme jollakin kirkon kulmalla.

Tapasimme miesystäväni kaveripariskunnan sekä heidän turistivieraansa. Kävelimme vielä museosaarta ympäri, kunnes lähdimme syömään turkkilaisalueelle Kreutzbergiin. Siellä oli kebabravintola, jonne tuskin olisimme osuneet ilman paikallisoppaita. Ruoka oli hyvää (lammasta, jogurtti- ja tomaattikastiketta, riisiä ja vihanneksia) mutta täälläkin annoskoko oli meikäläisen mahalle liian suuri. Ruuan päälle sai pikkuruisen kupillisen todella hyvää teetä. Hintataso oli edullinen, viiden hengen ruuat maksoivat n. 62 €. Ruokajuomana oli ayran, joka osoittautui piimän tyyppiseksi. Sen jätin juomatta. Poikkesimme vielä kahvilassa ennen kuin hajaannuimme. Meidän matkamme jatkui metrolla Alexanderplatzille, josta suuntasimme turistikohteisiin. Unter den Linden lienee paikka, jossa jokainen turisti käy. On hienoja rakennuksia, niin oopperataloa kuin suurlähetystöjä. Sivukadulla on Gendarmenmarkt, joka oli ehkä lempipaikkani. Todella kaunis konserttitalo sekä kaksi kirkkoa, joista ranskalainen kirkko toimii nykyään museona. 

Ja kas kummaa, että löysin kuvaan myös kirjaston! Kartan mukaan kyseessä on Alte Bibliotek, ja mitä ilmeisimmin se on osa Humboldt-yliopistoa. Ei yhtään hassumman näköinen kirjasto, vai mitä:

Päätepiste tällä erää oli Branderburger Tor. Sekin lienee kohde, jossa jokainen turisti pysähtyy räppäämään valokuvan. Kännykkäni oikutteli koko reissun; vaikka latasin sen yön aikana täyteen niin jo muutaman valokuvan ottamisen jälkeen se väitti että akku on lopussa. En siis saanut ollenkaan niin paljoa kuvia kuin olisin halunnut.

Täältä kävelimme päärautatieasemalle, ohittaen valtiopäivätalon Reichtagin sekä liittokanslerin viraston Kanzleramtin. Jälkimmäisestä olisin ottanut kuvan, jos akkua olisi ollut riittävästi moiseen toimintaan... Valtavan suuri talo jo edestäpäin, mutta sivulta katsottuna vieläkin isompi. Kyljessään omituinen pyöreä elementti, jonka takia taloa kuulemma kutsutaan pesukoneeksi. 

Palasimme hotellille lepäämään hetkeksi. Illalla lähdimme vielä keskikaupungille viettämään iltaa. S-Bahn vei meidät Friedrichstrasselle, josta löysimme kivan pienen italialaisen ravintolan. Iltapalaksi jaoimme kasvis-flammküchenin, oli ihan älyttömän hyvää. Kyytipojaksi lasilliset valkoviiniä (20 senttilitraa maksoi rypälelajikkeesta riippuen 6,50 - 7,50 €) ja sitten hotellille nukkumaan. Päivän mittaan Polarini laski meille reilut 37000 askelta, kyllä siltä tuntuikin :D

Illalla olimme ostaneet sämpylää ja muffinssia hotellihuoneeseen, niistä saimme sunnuntaiksi aamupalan. Sen jälkeen hyppäsimme junaan. Sijainti osoitti taas hyvyytensä; Ostbanhofilta menee suora linja Potsdamiin. Matka oli aika pitkä, 17 pysäkinväliä mihin meni hyvinkin kolme varttia aikaa. Potsdan sijaitsee noin 25 kilometrin päässä, ja on viehättävä 150000 asukkaan kaupunki, Brandenburgin osavaltion pääkaupunki. Olin lauantaiaamuna ostanut 48 tuntia voimassa olevan matkalipun. A-C-vyöhykkeen lipulla pääsi Potsdamiin asti (ja olisi päässyt lentokentälle, jos olisin lähtenyt tarpeeksi aikaisin maanantaina), hintaa sillä oli 17,90 €. Lipun ostaminen ei sitten ole mikään yksinkertainen juttu. Valitsimme kohdan "tickets for tourists", mutta siellä oli ainakin kahdeksan eri vaihtoehtoa eri vyöhykkeille ja eri pituisille ajoille. Vaikka miesystäväni on saksalainen, ei hänkään ymmärtänyt lippujen saksankielisestä infosta, että mitä eroa on A-C-vyöhykkeet kattavalla "City tour"- ja "Tourist"-lipuilla, muuta kuin hinta. Lisäksi automaatit eivät hyväksyneet kumpaakaan korttiani, ei sitä missä on pankki- ja luottovaihtoehdot eikä pelkkää luottokorttia. Käteistä siis mukaan jos aiotte ostaa matkalippuja! Tämä oli kolmas reissuni Saksaan enkä ole yhtään kertaa saanut lippua ostettua, en missään kaupungissa. Kaikkialla muualla, kuten esimerkiksi ravintoloissa ja ruokakaupoissa kortti on toiminut ongelmitta, jopa lähimaksu, jota tosin monet myyjät ihmettelevät kovasti, "kontaktless!"

Potsdamissa kohteemme oli Sanssoucin linna ja puisto. Sinne päästäkseen voi joko vaihtaa lähijunaan tai kävellä muutaman kilometrin matkan. Menimme junalla, eikä se(kään) ollut yksinkertaista. Infotaulussa oli Sanssouci ja raiteen numero, mutta raiteella olevassa junassa ei lukenut mitään. Junan sisällä oli näyttötauluja mutta niistä jokainen näytti erilaista sisältöä. Junan lähtiessä liikkeelle emme siis olleet lainkaan varmoja, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Olimme, ja Sanssouciin oli vain kaksi pysäkinväliä. Yllä oleva sisäänkäynti oli aseman lähellä. Puisto on todella valtavan suuri, ja sisäänkäyntejäkin on useita, monesta eri suunnasta. Linna on Fredrik Suuren loma-asunnoksi rakennettu, 1700-luvun puolivälissä. Matkaoppaani tiesi kertoa, että siellä kuningas rentoutui sotaretkien välissä, soitti huilua, sävelsi musiikkia ja seurusteli ranskaksi eurooppalaisen älymystön kanssa. Ei huono "kesämökki".

Nykyään osassa rakennuksista toimii yliopisto, muun muassa tässä jossa pääsi kulkemaan pylväskäytävää pitkin. Vaihteeksi pääsin ottamaan turistikuvia :) Puistoalue on todella laaja; kävelimme aika pitkään, ohitimme kasvitieteellisen puutarhan ja päädyimme joidenki "sivurakennusten" luo. Tienviitoissa luki että päärakennukseen on puolitoista kilometriä matkaa!

Täältä kävelimme Potsdamin keskustaan syömään. Myös Potsdamissa on Brandenburgen Tor, tosin en tiedä mikä se on. Seurasimme sinne johtavia tienviittoja, koska oli loogista päätellä sen olevan turistikohde, ja oletettavasti sellaisen lähellä on ruokaa. Vaihtoehtoja olikin useita, kiinalaista, itävaltalaista, italialaista ja vaikka mitä muuta. Ainakin 6-7 paikkaa parinsadan metrin matkalla. Päädyimme pizzalle, koska olimme hurjan nälkäisiä. Ruoka oli halpaa (kaikki pizzat 3,50 €) mutta annos aika pieni. Enpä muista, milloin olisi ollut pizzan jälkeen olo että olisin ehkä jaksanut toisenkin... Pizza ja olut yhteensä 7 €, päälle jälkiruoka muistaakseni 5,5 €. Otin kylmän kaakaon jossa oli vaniljajäätelöä ja kermavaahtoa. 

Ruuan jälkeen kävelimme rautatieasemalle, jonne ei ollut minkäänlaisia opasteita. Onneksi miehen puhelimessa oli sen verran akkua jäljellä, että saimme katsottua kartasta oikean suunnan. Osuimme asemalle 3 minuuttia ennen junan lähtöä, oi mikä ajoitus. Matkustimme takaisinpäin vähän lyhyemmällä kaavalla, jäimme pois keskustan länsipuolella Zoologischer Gartenilla. Eläintarha olisi ollut kiva, mutta se meni kiinni viideltä ja viimeinen sisäänpääsyaika oli klo 16.30. Olimme vähän myöhässä. Kävelimme sitten lähistöllä olevalle Kurfürstendammille. Onhan sekin aikamoinen klassikko Berliinissä. Sunnuntaisin on vaan se, että melkein kaikki kaupat ovat kiinni. Tuuli oli sen verran kylmä, että hyppäsimme metroon ja matkasimme Uhlandstrasselta Wittenbergplatzille. Kävelimme Tiergartenin reunaa kohti ydinkeskustaa. Oikaisimme puiston poikki Potsdamer Platzille, jonka lähellä on holokaustimuistomerkki Holocaust-Manchmal. Ja arvatkaapa vaan oliko kummankaan kännykässä riittävästi virtaa valokuvaamiseen... Tämä oli ehdottoman vaikuttava kokemus. Yli 2700 betonipaatta, eri korkuisia keskenään. Välissä niin kapeat käytävät, että vain yksi ihminen mahtuu kulkemaan. Matalimmat ovat noin polvenkorkuisia, korkeimmat parimetrisiä. Puiston alla on museo, mutta sinne emme menneet. Alkoi olla sen verran myöhä. Olisi varmasti ollut vaikuttavaa nähdä kaikki tiedetyt noin kuusi miljoonaa nimeä kirjoitettuna. Hyppäsimme turistibussiin numero 100, jolla pääsimme Alexanderplatzille. Siellä haahuiltiin vähän aikaa, sitten mentiin S-Bahnilla kohti ruokapaikkaa. 

Menimme taas syömään samaan korealaisravintolaan kuin perjantaina. Tällä kertaa olimme perilla iltakymmeneltä, joten oli hyvää aikaa tilata ruokaa. Kovinkaan paljoa en ymmärtänyt listasta, en ainakaan koreankielisistä nimistä. Sen verran olin kärryillä että tiesin tilanneeni kalaa, riisiä ja vihanneksia, ja kyytipojaksi korealaisen oluen. Enkä jaksanut tänäänkään syödä lautasta tyhjäksi. 35000 askelta saatiin tähänkin päivään.

Maanantaina oli kello soimassa kahdeksalta, että ehdimme käydä DDR-museossa ennen kotiinlähtöä. Olin huomioinut museon jo ennen matkaa lukiessani matkaoppaita, mutta vielä enemmän kiinnostuin kun kuljimme sen ohi lauantaina. Aikuisen sisäänpääsy maksoi 9,50 € mutta oli sen arvoinen.

Heti alussa tuli vähän kolho olo, koska vessakäynnin jälkeen päädyin lähimpänä olevaan kopperoon, kuulusteluhuoneeseen. Osuinpa sinne vielä niin, että kun astuin sisään niin kuulustelijan ääni voimistui. Aika karu fiilis. Kuulustelu tuli nauhalta eikä äänenvoimakkuus muuttunut aina kun huoneeseen astui sisälle, kokeilin toisen kerran. 

Näyttely on interaktiivinen, eli siellä pystyi kokemaan hurjasti eri asioita. Siellä on muun muassa DDR:läinen asunto, jossa kaappien ja laatikoiden ovia avaamalla löysi lisätietoa. Tai näyttelyseinissä näyttöjä, joita koskettamalla sai tehdä eri aiheisiin liittyviä testejä. Osaatko pukeutua kuin DDR-kansalainen, tai tiedätkö mitä juhlapäivää vietettiin syntymäpäivänäsi...

Pakko tunnustaa, että olin aika huonovointinen. Johtuiko lie siitä, että esimerkiksi asunnon ikkunat oli tehty niin, että niihin oli simuloitu ulkomaailma. Tuli olo kuin olisi ollut peilitalossa, kuin lattiat olisivat olleet vähän vinossa, kuorrutettuna erilaisilla valoilla ja äänillä. 

Olimme museossa vain tunnin, mutta aika helpottunut olo oli kun päästiin ulos. Ulos ei muuten päässyt kuin museokaupan kautta, jonne päästäkseen piti lukea lipun QR-koodi. Eli lippu talteen ja helposti esiin otettavaksi. Vähän aikaa täytyi hengitellä ulkona rauhassa, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Menimme taas 100-bussilla pari pysäkinväliä, ja sanoin vielä bussissakin että huimaa ja on kummallinen olo. Onneksi se siitä tasaantui. Haimme hotellilta tavarat ja lähdimme asemalle. Siellä vielä lähtökaakao ja lipun ostoon. Lentokentälle menee nopeampia ja hitaampia junia, menin sillä joka lähti samoihin aikoihin kuin miesystäväni juna toiseen suuntaan. S-Bahnilla matka Ostbahnhofilta Schönefeldiin kesti noin 35 minuuttia. Olin kentällä noin puolitoista tuntia ennen lennon lähtöä. Katselin infotaulusta lentoni lähtöporttia ja sen tiedon mukaan päätin mihin rakennukseen menen turvatarkastukseen. Lähtöselvityksen olin tehnyt netissä edellisiltana (kuten tullessakin), ja lippuviesti tuli kännykkään junamatkalla. Aika myöhään, kun monesti suositellaan että kentälle mentäisiin 2 tuntia ennen lennon lähtöä. Eipä olisi onnistunut koska e-lipun linkin sisältävä tekstiviesti tuli alle 2 tuntia ennen lähtöä... 

Turvatarkastukseen oli pitkä jono, mutta jono liikkui nopeasti. Olin läpi 50 minuuttia ennen lennon lähtöä, vain huomatakseni että ulkona ollut porttitieto oli väärä. Täällä taululla luki että tieto tulee klo 13.59, lennon piti lähteä klo 14.20. Vähän ennen kahta tuli portin numero, ja ihmisjoukko alkoi suunnistaa sitä kohti. Liki parisataa ihmistä ahdettiin pieneen huoneeseen, jossa sitten odotettiin että meidän kone saapuu, ja koneen tultua odotettiin että saapuvat matkustajat pääsevät pois. Lopulta matkaan lähdettiin  puolisen tuntia myöhässä. Sinänsä ei haitannut, koska Berliinistä ei ollut suoria lentoja iltapäivällä (paitsi Finskillä ja se olisi maksanut yli 300 €), joten vaihdoin konetta Oslossa neljän ja puolen tunnin vaihtoajalla. Olisin toki voinut etsiä toisen yhtiön jatkolennolle, mutta koin että se olisi ollut turhan hankalaa. Kun huomasin, ettei Helsinki-Berliini-Helsinki välille ole kohtuuhintaisia suoria lentoja perjantai- ja maanantai-iltapäivinä, ja että joudun vaihtamaan konetta mennessä ja tullessa, niin pidin helpompana pysytellä yhden ja saman yhtiön lennoilla. Hyvin sain ajan kulumaan Oslossa kirjan kanssa. Oslossa satoi lunta, joten kiitoraroja piti puhdistaa ja koneen siivet putsata jäästä. Näiden toimenpiteiden vuoksi lähtö viivästyi melkein tunnilla. Helsingissä minulla piti olla 1 h 10 min aikaa laskeutumisen ja bussin lähdön välillä, nyt vaikka kone otti myöhästymistä kiinni niin aikaa jäi alle puoli tuntia. Onneksi pääsin koneesta pois nopeasti, ja osuinpa kentältä ulos ovesta joka oli lähimpänä bussipysäkkiä. Vajaan vartin odotus ja sitten bussilla kotiin, jossa olin kolmelta tiistain vastaisena yönä. Nukuin bussissa puolisentoista tuntia, joten ei haitannut vaikka pääsin kotona nukkumaan vasta puoli neljältä, herätyksen ollessa tiistaina aamupäivällä klo 9.30. Melkoisen väsymyksen kanssa on mennyt pari päivää mutta kyllä se tästä. 

Reissu oli kiva. Berliini osoittautui yllättävän pieneksi kaupungiksi, ja siten helposti hallittavaksi. Välillä jäätiin pois eri pysäkillä minulle uudella seudulla, mutta parin kolmen korttelin kävelyn jälkeen oltiinkin jo jossain tutummassa kulmassa. Joki tietysti helpottaa suunnistamista entisestään. Koska olin liikkeellä talvella, ei turisteja ollut ruuhkaksi asti missään. Hintataso oli varsin kohtuullinen. Olin pukeutunut talvikenkiin ja -takkiin, ja ne olivat tarpeelliset. Lämpötila oli päivällä 7-10 astetta, mutta monena päivänä oli tuulista. Vastatuuli varsinkin oli sen verran raaka, että ohuet hanskat olisivat olleet hyvät. (Mulla oli hanskat mukana mutta en käyttänyt niitä, oli kivempi kulkea käsi kädessä ilman hanskoja :D ) Liikkuminen oli helppoa, sekä metron että S-Bahnin linjakartat ovat selkeitä, lisäksi junissa on kuulutukset joka pysäkillä että missä ollaan ja minne kulkuneuvo on menossa. Myös lentokentän opasteet ovat selkeät. Käyttämäni matkaoppaat olivat noin kuuden vuoden takaa, ja edelleen varsin ajankohtaiset. Berliinin uuden lentokentän tosin piti avautua - lähteestä riippuen - kesäkuussa 2012 tai piakkoin, mutta se ei ole vieläkään käytössä (on siis Saksan oma Länsimetro). On siis lennettävä joko Schönefeldin tai Tegelin kentälle. Kulttuurikeskus Tacheles on mainittu useammassa oppaassa; se on lopettanut toimintansa vuonna 2012 ja vasta nyt siihen on suunnitteilla uutta, mutta ei ole tietoa milloin se avautuu.

Tämmöiset treffit tällä kertaa. Seuraavan kerran tavataan maaliskuussa Suomessa, lähdetään kavereiden kanssa Lappiin hiihtämään :)

Teatterissa: Masennuskomedia Kansallisteatterissa

Tammikuun bloggariklubilla yhtenä ohjelmanumerona oli Masennuskomedia. En tiedä, onko minulla huono huumorintaju vai olenko pessimisti; huomasin nauravani paljon vähemmän kuin muu yleisö. Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) työnarkomania, siitä seuraava työuupumus, uudelleen hyökkäävä työnarkomania ja toinen romahdus ovat surullisia asioita. Eevan touhu menee pahasti överiksi, mikä on minulle ennemminkin pelottavaa kuin hauskaa. Yksittäiset hauskat repliikit keventävät tunnelmaa, mutta niissäkin ajattelin että tästä ei hyvä seuraa. Nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleen että mikäs Piisamirotta minä olen, tuhon ennustaja :D

Eevan hahmo on hallitseva, ja Pienen näyttämön intiimi tunnelma tekee sen, että Eeva on myös yleisön suhteen energiaa vievä. Kauhistus, jos tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi olla yksikin päivä samassa työpaikassa! Eeva on ollut ikänsä töissä miesvaltaisella terästeollisuuden alalla, ja on tottunut olemaan kova menestyäkseen. Tehokkuus ja tehostaminen ovat päivän sanoja, eikä Eeva pääse niistä eroon edes mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa. Hän saa hankittua suurtilauksen pehmoleluja, mutta toimitusaikataulu on kohtalaisen kireä. Sehän on Eevalle vain kiinnostava haaste, ei ongelma. Keskuksen toiminnan tehostaminen onnistuu loistavasti - tietenkin, kun asialla on Eeva Ahonen. Mutta liika on liikaa. Vaikka Eeva saa aktivoitua Piken (Maria Kuusiluoma), Sakun (Tuomas Uusitalo) ja Eliaksen (Pietu Wikström), hän saa huomata että mahdottomia ei voi vaatia. Kuten hän lopussa sanoo, ei voi olla niin että ihmisen pitää koko ajan olla tehokkain versio itsestään.

Tehokkuus on ollut vallitsevana Eevan koko elämän ajan, ja se on vaikuttanut ihmissuhteisiin. Työ on ollut tärkeää, on sitä edelleen, eikä Eeva siksi ymmärrä aikuisen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) haahuilua ja oman paikan etsintää. Mika puolestaan kokee, että äiti vaatii liikaa, elämässä on muutakin tärkeää kuin palkkatyö. Onneksi Eevakin lopulta oppii olemaan itselleen armollinen.

Masennuskomedia oli ehkä muille hauskempi kokemus, minulle se oli koskettava ja vaikuttava ajankuvaus. Siinä on tärkeää pohdintaa ihmisyydestä, ihmisarvosta, elämän prioriteeteista. Milloin työ haukkaa liian ison osan päivistä? Kuinka kauan ihminen jaksaa, kun arvo mitataan tuottavuudessa? Näytelmä muistuttaa siitä, että "arvo ei ole sama asia kuin hinta", että ihminen on arvokas itsessään. Samalla se muistuttaa siitä, että kenelle tahansa voi käydä näin. Mitä sinulla on varalla, jos työ otetaan pois, miten täytät päiväsi silloin? 

Pirjo Luoma-aho on huikean hyvä raskaassa roolissaan. Ei varmasti ole helppoa olla Eeva, ajatellen kuinka tämä imee energian ja hengitystilan. Koin, että muutenkin roolitus on mennyt kohdilleen. 

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten esityksessä liu'utaan kohtauksesta toiseen. Ensin Eeva puhuu yhdelle ihmiselle, sitten naps vaan jopa kesken lauseen hän kääntyy ja jatkaa lausetta toiselle ihmiselle, toisessa tilanteessa. Näitä huikeita siirtymiä on useita. Sama lavastus toimii eri tilanteissa, eli mitään kikkailua ei tarvita. Videoprojisointeihin suhtaudun varsin epäilevästi, etenkin kun olen nähnyt joitakin esityksiä joissa en ole ihan ymmärtänyt videon osuutta. Tässä se sulautuu luontevaksi osaksi tarinaa.

Nautittava kokemus kaiken kaikkiaan. Ja jäi sellainen fiilis, että haluaisin mennä katsomaan tämän uudelleen. 

Kuvat: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Masennuskomedia

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Maria Kuusiluoma, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström, Arttu Kapulainen, Antti Pääkkönen

Käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi

Ohjaus Mari Rantasila

Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Espanjankielinen alkuperäisteos El laberinto de los espíritus (2016)
Suomentanut Antero Tiittula
Otava 2017
956 s.

Henkien labyrintti on neljäs osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa - sarjaa, Semperen perheen tarinaa. Samalla se on hieno päätös perheen saagalle. Sivumäärältään se on yksinään lähes yhtä suuri kuin kolme aiempaa osaa, ja sisältökin on runsas.

Uutena henkilönä mukaan tulee Alicia Gris, nuori nainen joka palaa eräänlaisena salaisena agenttina Barcelonaan. Kaupunki on hänelle kipupiste; lapsena hän menetti vanhempansa sodassa, ja melkein omankin henkensä. Kukapas muu hänet olisi pelastanut kuin Fermín, ja tämän jälkeen Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Mutta Alicia on yksinäinen sielu, jolla sekä fyysinen että psyykkinen tuska on läsnä koko ajan. Hän haluaa olla yksin, selviytyä yksin, mutta aina on joku joka haluaa pelastaa hänet. 

Poliisi Leandro on ottanut Alician suojelukseensa ja kouluttanut hänestä maan parhaan agentin. Hän saa tehtäväkseen etsiä kadonneen ministerin Mauricio Vallsin yhdessä Vargasin kanssa. Alicia toimisi mieluiten yksin, mutta nyt hänen on suostuttava yhteistyöhön. Etsinnät vievät parivaljakon Barcelonaan ja Alician Semperen perheen luo. Vähitellen alkaa paljastua hurja kuvio, jossa Espanjan salattu historia kietoutuu edesmenneen Isabella Semperen ympärille. Petosten, koston ja väkivallan kierre on jatkunut pitkään, eikä se lopu ennen kuin jokainen keskeisistä henkilöistä on ollut silmäkkäin kohtalonsa kanssa.

Hän aneli taivaalta ja helvetiltä, ettei kuolisi tuohon tunneliin vaan pääsisi valoa hohtavaan oviaukkoon joka häämötti sen perällä. Pakomatka vaikutti loputtomalta. Hänestä tuntui kuin hän kapuaisi hänet nielleen hirviön sisuksista kitaa kohti, jottei joutuisi sen ravinnoksi. Hänen takaansa tunneliin vyöryvä liekkien hehku ei juuri murtanut jäistä syleilyä johon hän oli joutunut. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt aulan läpi ja ulos kadulle. Hän hengitti taas ja tunsi sateen hyväilyn ihollaan. Joku tuli katua pitkin kiireesti häntä kohti. 

Hän lyyhistyi Fernanditon käsivarsille, ja tämä halasi häntä. Hän hymyili pojalle, mutta tämä katseli hänta kauhuissaan. Hän vei käden vatsalleen, siihen kohtaan jossa oli tuntenut ensimmäisen iskun. Lämmintä verta tihkui hänen sormiensa välistä sateeseen liueten. Enää hän ei tuntenut kipua, ainoastaan kylmyyden, kylmyyden joka kuiski hänelle, että hänen pitäisi päästää menemään, sulkea silmäluomensa ja vaipua ikuiseen uneen jossa odottaisi rauha ja totuus. Hän katsoi Fernanditoa silmiin ja hymyili.

- Älä anna minun kuolla tähän, hän mutisi.

Zafónin tyyliin tarina on runsas ja se kerrotaan koristeellisella kielellä. Kieli ei kuitenkaan ole "tekotaiteellista" tai pakotetun tuntuista, vaan se tuntuu luontevalta kirjan rappioromanttiseen maailmaan. Kielen koukerot sopivat mainiosti yön pimeyteen, kosteisiin ja kylmiin kellareihin, takaoviin ja palvelijanportaikkoihin, varjoisille kujille, petoksiin, paheellisille asuinalueille, epätoivoiseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen, ikuiseen ystävyyteen... 

Tarinassa on valtava määrä henkilöitä, välillä joidenkin esiintymisessä on niin pitkä tauko että ehdin unohtaa kenestä on kyse. Tapahtumia kuitenkin kerrataan sen verran, että äkkiä pääsin takaisin kartalle. En muista, mainitaanko Aliciaa aikaisemmissa osissa, mutta pidin hänestä ja siitä, miten hän osoittautuu osaksi Semperen laajennetun perheen elämää. Fermín on ihana rääväsuinen itsensä, tuoden kevennystä muuten kovin synkkään tarinaan. Tietenkin olisi ollut kiva lukea iloisia tapahtumia, mutta tämä nyt vaan menee näin. Ei ole kirjailijan syy, että Sempereiden ja heidän lähipiirinsä elämät ovat menetysten ja surun sävyttämiä.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee ilman muuta kohtaan 31 "kirjaan tarttuminen hieman pelottaa". Pelotti aika paljonkin. Ykkösosa Tuulen varjo on suosikkikirjani, johon palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Mietin, mitä jos Henkien labyrintti ei olekaan hyvä, tai mitä jos se on Tuulen varjoa parempi. Jännittää myös se, että nyt kun olen lukenut tämän niin miten koen Tuulen varjon seuraavalla lukukerralla, onko se muuttunut täysin eri kirjaksi nyt kun tiedän lisää taustoista ja jatkosta.  

Henkien labyrintti on luettu ainakin blogeissa Kirja vieköön, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjat kertovat, Kirjahullun päiväkirja ja Mummo matkalla.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Englanninkielinen alkuperäisteos The Nix (2016)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2017
719 s.

Nix on kirja, jolta en osannut odottaa mitään. Luin toki esittelyn ja takakansitekstin, mutta silti olin vähän kysymysmerkkinä. 700 sivua äidin ja pojan suhdetta taustanaan 50 vuotta Yhdysvaltain historiaa, onko kyseessä suuri sukupolviromaani, uusi Paul Auster vai ajanhukka?

Alussa päähenkilö Samuel on elämäänsä kohtalaisen tyytyväinen yliopiston professori. Pian hän kokee järkytyksen; presidenttiehdokkaan kimppuun on hyökätty ja syyllinen on hänen äitinsä - äiti joka häipyi kuvioista yhtäkkiä, yli 20 vuotta aikaisemmin. Samuel ei haluaisi olla tekemisissä äitinsä kanssa mutta saa huomata että on pakko. Epäonnistuminen kirjan kirjoittamisessa aiheuttaa sen, että kustantaja vaatii ennakkopalkkiota takaisin. Vaihtoehtona on henkilökohtainen konkurssi tai äidin tarinan kirjoittaminen. Mutta mitä kirjoittaa äidistä, josta ei ole kuullut mitään sen jälkeen kun tämä lähti? Äidistä, josta mediahuomion ansiosta paljastuu ihan uusia puolia. Niin vain Samuel matkustaa äitinsä Fayen luo, ja pääsemme seuraamaan myös tämän tarinaa 1960-luvun lopulta alkaen.

Monestiko hän on kuvitellut sen mielessään? Montako kertaa hän on elättänyt mielessään kuvitelmaa jälleennäkemisestä? Ja kaikkina näinä tuhansina kertoina, näinä miljoonina kertoja, on joka kerta käynyt niin, että hän on todistanut äidilleen olevansa menestyvä ja fiksu ihminen. Hän on tärkeä, aikuinen ja kypsä. Hän osoittaa, miten merkityketöntä äidin poissaolo on ollut. Hän osoittaa, ettei todellakaan tarvitse äitiään.

Jälleennäkemiskuvitelmissa äiti rukoilee aina anteeksiantoa eikä hän itse itke. Niin kaikki menee joka kerta.

Mutta miten hän saisi sen kaiken tapahtumaan? Tosielämässä? Siitä hänellä ei ole aavistustakaan. 

Lukiessa oli hiukan omituinen olo. Välillä tuli olo että en halua jatkaa lukemista, ei siksi että en tykkäisi kirjasta vaan siksi, että pelkään mitä Fayelle tai Samuelille tapahtuu seuraavaksi. Molemmat tuntuvat niin lapsina kuin aikuisina kovin yksinäisiltä, ulkopuolisilta ja haavoittuvaisilta. He ovat sinisilmäisiä ja "yli"luottavaisia, minkä vuoksi he eivät osaa ennakoida ikäviä tapahtumia. He eivät epäile muita ihmisiä ja näiden tarkoitusperiä, minkä seurauksena elämä yllättää aika kovalla kädellä. Tuo naiivius oli välillä ärsyttävää.

Kun aloittaa lukemaan tiiliskiveä, aina miettii että riittääkö asiaa niin pitkään tarinaan. Nixissä riittää. On 1960-luku, 1980-luku ja 2010-luku, on hipit, seksuaalivähemmistöt, tietokonepelit, Vietnamin sota, ihastumiset ja rakastumiset ja pettymykset, yliopistomaailma ennen ja nyt... Kaikesta tästä huolimatta tarina on tasapainoinen. Mikään aikataso tai kumpikaan päähenkilö ei ole liian hallitseva, vaan kaikkeen paneudutaan riittävästi. Sivuhenkilöitä on tietysti paljon, mutta kuitenkin sen verran maltillinen määrä että lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Jos jotain olisin karsinut, niin Pwnagen osuuden. Hänellä on paikkansa tarinassa mutta eipä mikään juuri muuttuisi vaikka hän olisi poissa. 

Nix on saanut runsaasti blogihuomiota, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Suketus, Maija, Liisa, Hande ja Amma.  

Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen tämä sopii mainiosti. En tiedä uskaltaisinko laittaa kohtaan 9, sukupolvikuvaus, koska jos nyt ruksaan yhden kohdan viidestätoista voi käydä niin etten saa muita kirjoja sopimaan mihinkään... :) 

Kristina Ohlsson: Syntitaakka

Kristina Ohlsson: Syntitaakka
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Syndafloder (2017)
Suomentanut Laura Beck
WSOY 2017
425 s.

Kävi sellainen kummallisuus, että Kristina Ohlssonin uutuus oli mennyt minulta kokonaan ohi! Olen lukenut aiemmat viisi osaa, jotkut ruotsiksi kun en ole jaksanut odottaa suomennosta. Onneksi tämä osui sattumalta silmiin kirjaston palautuksissa, pääsin käsiksi melko tuoreeltaan :) Syntitaakka on tällä tietoa viimeinen osa Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tarinaan. Lopetus on komea; tarina on vähintään yhtä hyvä kuin aiemmissa osissa, ellei jopa paras.

Tapahtumia seurataan monen eri henkilön näkökulmasta. Tietenkin Fredrikan ja Alexin, mutta myös rikosten uhrien. Yksittäisissä luvuissa ollaan sivuhenkilöiden matkassa; he esiintyvät kirjassa kerran pari. Lisäksi mukana on kuulustelupöytäkirjoja - kuulusteltavana Alex. Mielenkiintoinen mutta toimiva ratkaisu katsoa tapahtumia noin monen silmäparin näkemänä. 

Rikoksia tapahtuu valtava määrä, osa niistä pääsee yllättämään. On kadonneita, siepattuja ja murhattuja ihmisiä. Uusi ruumis putkahtaa tutkittavaksi lähestulkoon joka päivä. Ja kas, kaikki liittyykin yhteen! Tällä kertaa lukijalle paljastetaan asioita, niin että hän tietää enemmän kuin poliisit.  Sarjamurhaajaa jahdataan, tietysti. Jännitys tuleekin siitä, milloin poliisi havaitsee yhteydet ja ehtiikö se pelastaa ne jotka on mahdollista pelastaa. 

- Jotain tärkeääkö? Fredrika kysyi. - Sillä minä voin paljastaa, että sain erittäin kiintoisia uutisia Lontoosta. 

Mutta Alex ei tuntunut kuulevan mitä hän sanoi.

- Renata Rashid soitti, hän sanoi. - Muistathan tatuoinnin Lovisa Wankelin ranteessa? Hänen vanhempansa kiljuivat ääneen sen nähdessään, he sanoivat ettei se voinut olla aito, ettei hän olisi ikimaailmassa ottanut sellaista vapaaehtoisesti. 

Fredrika muisti Renatan sanoneen että tatuointi oli uusi.

Mutta miten uusi?

- Renata uskoo että se tehtiin vain pari tuntia ennen hänen kuolemaansa, Alex sanoi kuin vastauksena hänen kysymykseensä. 

- Murhaaja tatuoi hänet, Fredrika totesi.

- Juuri niin, Alex sanoi. - Ja tiedätkö kenellä muulla oli samanlainen tatuointi? Lovisan eksällä. Miehellä joka veti Lovisan mukaan huumesotkuihin. Lovisan vanhemmat eivät suoranaisesti tunnistaneet aihetta, mutta he tiesivät ettei heidän tyttärensä olisi halunnut sellaista tatuointia. 

- Hän sai kuitenkin sellaisen, Fredrika sanoi. - Aivan kuten Benke sai tyttärensä vihkisormuksen.

Alex pudisti päätään.

- Mikä hemmetti tässä menee meiltä ohi? hän kysyi.

- Ei oikeastaan mikään, Fredrika sanoi hitaasti. -Meidän pitäisi kai pikemminkin kysyä, mitä murhaaja haluaa meidän näkevän. Mitä hän haluaa saada sanotuksi?

Tykkäsin tästä todella paljon. Poliisien työ- ja yksityiselämä ovat sikäli tasapainossa, että kumpaakaan ei ole liikaa. Kotona voi olla ongelmia, mutta niitä ei vatvota koko aikaa. Toisaalta kotielämää on, eikä aina olla työmoodissa. Vaikka tässäkin pomo on päähenkilöiden halveksima, hän esiintyy varsin vähän eikä suoranaisesti aiheuta hankaluuksia. 

Kuolema kerää satoa, mutta vähäverisesti. Pidän simppeleistä murhista ilman turhaa silpomista ja symboliikkaa. Vaikka kyseessä on dekkari, on tunnelma lämpimämpi kuin genren kirjoissa yleensä. 

Syntitaakka on luettu myös Kirjasähkökäyrässä.  

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton: Leski
Englanninkielinen alkuperäisteos The Widow (2016)
Suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2017
367 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Olen yleensä piittaamatta kannen teksteistä, kun niissä verrataan kirjaa muihin. Niin nytkin, varsinkin kun kohteena on kaksi sellaista kirjaa, jotka olen lukenut mutta joista en erityisemmin tykännyt. Tässä sanotaan Lesken olevan niitä parempi, ja sitä se onkin. 

Barton on valinnut poikkeuksellisen näkökulman; puheenvuoron saa rikoksesta epäillyn miehen vaimo, nyttemmin leskeksi jäänyt. Lisäksi tarinaa seurataan poliisin ja toimittajan kertomana, parissa kohdassa puheenvuoron saavat myös syytetty mies sekä kadonneen lapsen äiti.

Jean Taylor avioitui Glenin kanssa hyvin nuorena. Avioliitto jäi lapsettomaksi, eikä pariskunnalla tuntunut olevan mitään yhteistä tekemistä. Glen on aina päättänyt kaikesta, huolehtinut kaikesta. Jean on ollut kuin kotihengetär, tehtävänä ruokkia mies. Lisäksi Glenillä on ollut hupsutuksensa työhuoneen suljetun oven takana. Pikkuhiljaa Glenin ja Jeanin tarina keriytyy auki. Naapurustossa on kadonnut lapsi, ja Glenistä tulee epäilty. Seuraa pidätys ja oikeudenkäynti. Jean on uskollinen vaimo, joka puolustaa miestään viimeiseen asti. Toimittajat ovat tapauksesta villinä, mutta vasta Glenin kuoltua Jean suostuu haastatteluun. 

Pahinta olivat vankilavierailut. Silloin piti mennä bussilla, ja lehtiväki seurasi minua pysäkille ja valokuvasi minua ja muita matkustajia, kun odotimme yhdessä. Kaikki suuttuivat heille ja sitten minulle. Eihän se minun vikani ollut, mutta minua syytettiin. Siitä että olin se vaimo.

Yritin kävellä eri bussipysäkeille, mutta lopulta en enää jaksanut välittää heidän juonistaan, sinnittelin vain ja odotin, että he kyllästyisivät. 

Istuin aina Belmarshin bussissa numero 380 muovikassi polvilla, muka ostosreissulla. Kyttäsin, painaisiko joku muu stop-nappulaa ennen vankilan pysäkkiä, ja menin siellä kiireesti ulos. Bussista jäi muitakin naisia, se oli yhtä itkevien pikkulasten ja lastenrattaiden sekasotkua, ja kävelin vierailukeskukseen kaukana heidä perässään, ettei kukaan luulisi minua samanlaiseksi kuin he. 

Koska Glen oli tutkintavanki, vierailusääntöjä ei ollut kovin paljon, mutta minä tykkäsin eniten määräyksestä, etten saanut tulla korkokengissä, lyhyessä hameessa enkä läpikuultavissa vaatteissa. Se nauratti minua. Ensimmäisellä kerralla otin pitkät housut ja villapuseron. Mukavan turvallista.

Glen ei pitänyt siitä. "Toivottavasti et päästä itseäsi rupsahtamaan, Jean", hän sanoi, ja seuraavalla kerralla laitoin huulipunaa.

Jossain vaiheessa tajusin, että itse asiassa Jean on aika pelottava hahmo. Aloin miettiä, onko hän oikeasti noin lapsellinen ja avuton, vai onko kaikki vain teatteria? Onko tuon vaaleanpunaisen "kuuliainen pikkuvaimo" -kuoren alla sysimusta pimeys? Onko hän syyllistynyt rikokseen yhdessä Glenin kanssa? Vai olisiko niin, että Glen on puhdas pulmunen ja Jean lapsensieppaaja? Pakko oli lukea eteenpäin, pakko saada tietää. Englanninkielinen sana "creepy" tuli mieleeni Jeanin kohdalla. Hän ei ole puhtaan pelottava, kauhistuttava hahmo. Ei, mutta hänessä on jotain joka laittaa varoituskelloni kilkattamaan.

Tykkäsin siitä, että tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta. Sekä poliisi Bob Sparkes että toimittaja Kate Waters pohtivat tahoillaan, keitä Glen ja Jean oikein ovat. Tapahtumakulkua nähdään pitkältä ajalta. Poliisin mukana ollaan katoamishetkestä asti, toimittaja puolestaan kertaa tapahtumia sitten kun kaikki on - tai näyttää olevan - ohi. On hyvä, ettei olla pelkästään Jeanin kertoman ja kokeman äärellä. 

Dekkariksi / trilleriksi tämä on erilainen, erikoinen ja siksi hyvä. Ehdin tuossa loppuvuodesta jo tuskailla, kuinka kaikki on samaa huttua. No tämä ei ollut! Poliisilla ongelmat liittyvät kerrankin rikostutkintaan, ei päihteisiin tai keskinäisiin kahnauksiin. Tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Se ei etene kronologisesti vaan hypähtelee vuosien 2006 ja 2010 välillä, ja vaikka lukija tietää asioita aiemmin luetun perusteella, tulee välillä jotain pientä uutta, jotain joka havahduttaa suoristamaan selän ja ihmettelemään että mitäs nyt seuraa. 

Haluan tämän mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, se sopii kohtaan 46 "kirjan nimessä on vain yksi sana". 

Leski on ehtinyt tulla luetuksi muutamissa muissakin blogeissa, siitä ovat postanneet ainakin Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Kirjakaapin kummitus. Virallinen ilmestymispäivä on 16.1 eli pian! 

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä
Englanninkielinen alkuperäisteos Three Men in a Boat (1889)
Suomentanut Tero Valkonen
Basam Books 2013
211 s.

Kirjavuosi 2018 on alkanut ja voi jestas millä kirjalla se alkoi! Enpä ole aikoihin lukenut näin hauskaa opusta! Kaikkein hämmentävintä oli tajuta, että se on todella kirjoitettu jo liki 130 vuotta sitten. Hyvin voisi kuvitella, että nykyäänkin joutilaat herrat lähtisivät lähes hetken mielijohteesta veneretkelle. Tässä kirjassa tosin käy niin, että retkelle lähdetään oikeastaan ilman mitään kokemusta veneilystä tai retkeilystä, ja etukäteissuunnittelunkin laita on niin ja näin. 

Kertoja toteaa ystäviensä Georgen ja Harrisin kanssa, että he ovat lääketieteellisessä mielessä huonovointisia. Ratkaisu on lähteä lomalle. Viikko lepoa poissa arkiympäristöstä, niin jo vain vointi ja kunto kohenevat! Keskustelujen jälkeen herrat päättävät, että merimatka olisi liikaa mutta jokiretki vallan sopiva. Siispä kartta esiin ja matkasuunnitelmia tekemään. Mutta mikään ei ole yksinkertaista, kun mukaan pitää pakata välttämättömät tavarat miehille ja yhdelle koiralle. Eikä itse veneretkikään suju ihan niin kuin ennakkokaavailuissa... 

Istuin hetkisen tyrmistyneenä, minkä jälkeen käänsin epätoivoisesti sivua. Törmäsin lavantautiin, luin kuvauksen ja tajusin sairastaneeni sitä jo monta kuukautta. Mietin mitä kaikkea muuta minulla oli. Luin tanssitaudista ja huomasin, kuten olin odottanut, että sairastin myös sitä. Aloin kiinnostua tapauksestani ja päätin perehtyä siihen pohjia myöten, ja niinpä aloitin alusta. Luin kuvauksen aivokuumeesta, ja tajusin sairastuneeni siihen; pahin vaihe alkaisi pian. Minulla oli kolera vakavine sivuoireineen, ja kurkkumädästä olin ilmeisesti kärsinyt syntymästä saakka. Helpotuin huomatessani, että minulla oli vain lievä munuaistulehdus ja että sen puolesta saattaisin elää vielä vuosikausia. Kävin aakkoset tunnontarkasti läpi ja päädyin siihen, että ainoa vaiva, jota minulla ei ollut, oli vettä polvessa.

Aluksi pahastuin. Se tuntui ikään kuin loukkaukselta. Miksei minulla ollut vettä polvessa? Mistä tällainen puute? Toisenlaiset tunteet veivät kuitenkin pian voiton. Pohdin, että minulla oli kaikki muut kirjassa kuvatut taudit, joten muutuin vähemmän itsekkääksi ja päätin tulla toimeen ilman vettä polvessa. Kihtini oli ilmeisesti ehtinyt jo pahimpaan vaiheeseen, vaikken ollut ennen sitä tiedostanut. Äkämät olivat näemmä olleet riesanani jo pojasta saakka. Kirjassa kuvatut vaivat loppuivat siihen, joten arvelin, ettei minussa ollut muuta vikaa.

Jo sivulla kahdeksan huomataan, että kertoja onkin aika kummallinen mieshenkilö. Eivätkä hänen ystävänsä ole juuri sen tavallisempia. Suunnittelu on jo osittain koheltamista, joten lukija odottaa naurunsekaisin tuntein, että mitähän siitä rentouttavasta veneretkestä tulee. Mukana kun on paistinpannusta lähtien kaikkea tarpeellista, jottei elintaso laske liikaa :D 

Odotin huumoripitoista ja kommellusrikasta kirjaa, sen sain mutta yllätyin silti. En ollut osannut varautua näin miellyttävään lukukokemukseen. Ehkä pystyin samaistumaan henkilöhahmoihin; he lähtevät veneilemään ilman sen suurempaa kokemusta asiasta, me lähdimme viime kesänä tyttöjen kanssa telttailemaan viikoksi ilman telttailukokemusta. Jotenkin nuo kolme herraa ovat turhantärkeässä joutilaisuudessaan sellaisia, jotka osuvat lukuhermooni. Kukaan ei haluaisi tehdä mitään, olla vastuussa mistään, mutta matkaan on päästävä. Asiantuntemus tulee siitä, että tuntee jonkun joka on joskus tehnyt jotain. Kertakaikkisen riemastuttava kirja, kokeilkaa ja kertokaa mitä tykkäätte! 

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste lähtee liikkeelle tästä, nyt on täytetty kohta 38 "kirjan kannessa on kulkuneuvo".