Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

perjantai 7. helmikuuta 2020

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.










En ole erityisen kokenut esseelukija, mutta haitanneeko tuo, kiva niitäkin on fiilistellä :) Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ei ole päällisin puolin erityisen houkutteleva, kansi on yksinkertainen kuvaton, eikä takakannessa ole teosesittelyä. Toisaalta, tämä on keino ohjata lukija kurkistamaan sisällysluetteloa, mistä voi bongata itseä innostavia aiheita ja otsikoita.

Ensimmäinen essee käsittelee Breaking Bad -televisiosarjaa. En ole kyseistä sarjaa katsonut, mutta lukiessa tuli olo että pitäisiköhän aloittaa. Toisaalta, haluanko katsoa kaikkia kausia, kun esseestä olen lukenut juonikulun ja tapahtumia loppuun asti. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että vaikka tiedänkin tapahtumista etukäteen, haluan kuitenkin nähdä ne omin silmin.

Suosikkini kymmenestä esseestä on ”Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä”, missä Arnkil pohtii Ryhmä Hau - sarjan antamaa kuvaa työnteosta. Olen lukenut muutaman kirjan, mutta enpä ole koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka pentujen pitää olla aina valmiina pelastamaan mitä milloinkin, ilman vapaapäiviä, yksipuolisella ravinnolla, muiden luottaessa siihen että he pystyvät hoitamaan ihan millaisen tahansa uhan. Hurjan mielenkiintoista! Kuin myös kirjoittajan aiheesta käymät keskustelut lapsensa kanssa.

Erityisellä lämmöllä suhtaudun myös teksteihin Neuromaanista (jota en ole lukenut) sekä Tikkurilasta (jossa olen ollut töissä - ja kyllä, se oli Tikkurilaa eikä naapurikaupunginosaa). Sen sijaan Schlegel-essee oli meikäläisen aivoille melko raskas.

Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa. Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, joita jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.

Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7 -tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.

Esseiden - niin tässä kuin muissakin kokoelmissa - iso anti on myös siinä, että ne antavat lukijalle vinkkejä kiinnostavista kirjoista, ohjelmista, sarjoista ja niin edelleen. Kun on lukenut esseistin ajatuksia, tulee usein olo että haluaisinpa tutustua kyseiseen teokseen ja nähdä mitä ajatuksia itsellä herää. Juuri nyt mietin esimerkiksi, missä kohtaa olisi riittävästi aikaa paneutua Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaaniin rauhassa, ja onkohan jossain Piki-kirjastossa Primo Levin teosta Jaksollinen järjestelmä.

Punaisena lankana Sunnuntaiesseissä tuntuu olevan eri taiteenlajien tapa kuvata yksilöä ja yhteiskuntaa. Yksilöllä on paineita yhteiskunnan taholta, toisaalta taiteentekijällä on visio ja paine kuvata asioita tietyllä tavalla, tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi dokumentti voi näyttää kuvattavan hyvinkin erilaisessa valossa, kuin miltä tästä on tuntunut kuvaushetkellä.  Ja kirjailijalla on äärettömän pieni valta siihen, minne kaikkialle hänen teoksensa kulkeutuu ja miten sitä luetaan ja tulkitaan. Vallitsee siis eräänlainen lempeä kauhun tasapaino.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti