Siltala 2019
176 s.
En ole erityisen kokenut
esseelukija, mutta haitanneeko tuo, kiva niitäkin on fiilistellä :) Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ei ole päällisin puolin
erityisen houkutteleva, kansi on yksinkertainen kuvaton, eikä takakannessa ole
teosesittelyä. Toisaalta, tämä on keino ohjata lukija kurkistamaan
sisällysluetteloa, mistä voi bongata itseä innostavia aiheita ja otsikoita.
Ensimmäinen essee käsittelee Breaking Bad -televisiosarjaa. En ole
kyseistä sarjaa katsonut, mutta lukiessa tuli olo että pitäisiköhän aloittaa.
Toisaalta, haluanko katsoa kaikkia kausia, kun esseestä olen lukenut juonikulun
ja tapahtumia loppuun asti. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että vaikka tiedänkin
tapahtumista etukäteen, haluan kuitenkin nähdä ne omin silmin.
Suosikkini kymmenestä esseestä on
”Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä”, missä Arnkil pohtii Ryhmä Hau
- sarjan antamaa kuvaa työnteosta. Olen lukenut muutaman kirjan, mutta enpä ole
koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka pentujen pitää olla aina
valmiina pelastamaan mitä milloinkin, ilman vapaapäiviä, yksipuolisella
ravinnolla, muiden luottaessa siihen että he pystyvät hoitamaan ihan millaisen
tahansa uhan. Hurjan mielenkiintoista! Kuin myös kirjoittajan aiheesta käymät
keskustelut lapsensa kanssa.
Erityisellä lämmöllä suhtaudun
myös teksteihin Neuromaanista (jota
en ole lukenut) sekä Tikkurilasta (jossa olen ollut töissä - ja kyllä, se oli
Tikkurilaa eikä naapurikaupunginosaa). Sen sijaan Schlegel-essee oli
meikäläisen aivoille melko raskas.
Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä
Hau jaksaa. Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot,
mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, joita jännälahtelaiset voivat
hyppyyttää mielensä mukaan.
Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta
24/7 -tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa
onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy
Teletappien aasialaistyyppiseen
kollektivismiin. Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti
liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa,
mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja
loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa
hyödyt.
Esseiden - niin tässä kuin
muissakin kokoelmissa - iso anti on myös siinä, että ne antavat lukijalle vinkkejä
kiinnostavista kirjoista, ohjelmista, sarjoista ja niin edelleen. Kun on
lukenut esseistin ajatuksia, tulee usein olo että haluaisinpa tutustua kyseiseen
teokseen ja nähdä mitä ajatuksia itsellä herää. Juuri nyt mietin esimerkiksi,
missä kohtaa olisi riittävästi aikaa paneutua Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaaniin rauhassa, ja onkohan
jossain Piki-kirjastossa Primo Levin teosta Jaksollinen
järjestelmä.
Punaisena lankana Sunnuntaiesseissä tuntuu olevan eri taiteenlajien
tapa kuvata yksilöä ja yhteiskuntaa. Yksilöllä on paineita yhteiskunnan
taholta, toisaalta taiteentekijällä on visio ja paine kuvata asioita tietyllä
tavalla, tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi dokumentti voi näyttää kuvattavan
hyvinkin erilaisessa valossa, kuin miltä tästä on tuntunut kuvaushetkellä. Ja kirjailijalla on äärettömän pieni valta
siihen, minne kaikkialle hänen teoksensa kulkeutuu ja miten sitä luetaan ja
tulkitaan. Vallitsee siis eräänlainen lempeä kauhun tasapaino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti