Ruotsinkielinen alkuteos Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
272 s.
Ja juuri se tekee ankeriaasta niin ainutlaatuisen. Vaikka luonnontieteen alalla on ollut monia arvoituksia, harvat niistä ovat osoittautuneet yhtä pitkäikäisiksi ja vaikeaselkoisiksi kuin ankeriaan arvoitus. Sen lisäksi, että ankerias on osoittautunut epätavallisen työlääksi havainnoida - kummallisen elämänkaarensa, valonarkuutensa, muodonmuutostensa ja monimutkaisen lisääntymiskäyttäytymisensä takia - se on salamyhkäinen tavalla, joka vaikuttaa melkeinpä tietoiselta ja tarkoitukselliselta. Vaikka sitä onnistuisi havainnoimaan, vaikka sitä pääsisi oikein lähelle, se tuntuu sittenkin livahtavan karkuun. Niin suuri joukko ihmisiä on uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ankeriaan tutkimiseen ja yrityksiin ottaa siitä selvää, että meidän pitäisi tosiaan jo tietää siitä enemmän kuin tiedämme. Se, ettemme siltikään tiedä enempää, on edelleen jonkinasteinen mysteeri. Eläintieteen piirissä tätä nimitetään yleisesti "ankeriaskysymykseksi".
Helmet-lukuhaaste sai kohdan 3, "kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti". Pyörittelin Ankeriaan testamenttia jonkin aikaa käsissäni, mietin että noinkohan minua kiinnostaisi lukea moisesta kalasta, otuksesta josta en tiedä yhtikäs mitään. Joku hämärä mielikuva on ulkonäöstä, siinä kaikki. Mukana on kuitenkin myös isän ja pojan keskinäisestä suhteesta ja pojan varttumisesta lapsesta aikuiseksi, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.
Ja niinhän siinä kävi, että se oli menoa heti alusta. Herranjestas mikä kirja, aivan huippu! Svensson tekee ankeriaasta tavattoman mielenkiintoisen olion, ja tarkastelee sitä monesta näkökulmasta. On sen mystisiä ominaisuuksia, on ilmastonmuutoksen uhkaama tulevaisuus, ankerias kaunokirjallisuudessa, vuosia ja jopa vuosikymmeniä vaativat tutkimukset ja kokeet joissa saadaan selville vähän jotain tai ei mitään, ankerias osana ruokakulttuuria... Tieto-osuuksien välissä kulkevat muistot isän kanssa koetuista ankeriasjahdeista, joissa usein saalis oli se vähiten tärkeä asia.
Se voi johtua siitä, että emme tosiaankaan puhuneet. Olimmehan paikassa, jossa puhumisen tarve oli niukka, paikassa, joka päinvastoin pääsi parhaiten oikeuksiinsa hiljaisuudessa. Kuunvalon kuvajainen, suhiseva heinikko, puiden varjot, virtaavan joen yksitoikkoinen ääni ja kaiken yllä lepakot kuin liitelevät asteriskit. Siellä oli parempi pitää huoli, että sulautui osaksi kokonaisuutta.
Voi se johtua siitäkin, että muistan väärin. Muisti on petollinen, se seuloo ja valikoi. Kun etsimme tapausta menneisyydestämme, ei ole lainkaan varmaa, että muistamme tärkeimmän tai olennaisimman, vaan me muistamme sen, mikä istuu parhaiten kuvaan. Muisti maalaa taulun, jossa yksityiskohtien on täydennettävä toisiaan. Muisti ei huoli mukaan värejä, joiden sävy riitelee taustan kanssa. Sovitaan siis, että me olimme hiljaa. Enhän minä edes tiedä, mistä me olisimme puhuneet.
Asuimme parin kilometrin päässä joelta, ja kun tulimme myöhään illalla kotiin, riisuimme saappaat ja sadehousut ulkoportailla ja minä painuin saman tien pehkuihin. Nukahdin nopeasti, ja viiden jälkeen aamulla isä herätti minut taas. Hänen ei tarvinnut sanoa paljon mitään. Nousin heti sängystä ja vedin vaatteet päälle, ja vain muutaman minuutin kuluttua istuimme taas autossa.
Joka luvussa tuli wau-olo, melkein suu auki luin mitä kummallisempia asioita. Oli pakko kiirehtiä eteenpäin, sitä vaan halusi tietää että mitä vielä voi tapahtua, miten monin tavoin ankerias "huijaa" ihmisiä. Olin myös riemuissani, kerrankin jokin joka pakenee tutkimuksia, on jokin jota on tutkittu Aristoteleen ajasta alkaen mutta joka silti aiheuttaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Go ankerias! Samalla olin iloisen hämmästynyt, että niinkin tavallinen - ja ehkä vähäpätöiseksi mielletty - asia kuin ankerias osoittautui näin monipuoliseksi ja yllätykselliseksi.
Tämä on niitä lukemisen parhaita hetkiä; kun ei oikein osaa odottaa mitään ja sitten saakin ihan hirmuisen paljon. On ihana tunne olla haltioissaan.
Ankeriaan testamenttia on luettu blogeissa melko paljon, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Riina Stén, Juha Pikkarainen ja Kirjaluotsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti