Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Karisto 2020

248 s. 

Maritta Lintusen uutuuskirja on aiheeltaan ja rakenteeltaan tavanomaisesta poikkeava, mutta juuri siksi yllätyksellinen ja vangitseva. 

Akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen on matkustanut Suolavuonolle etsiäkseen paikkaa "vuonokallioiden luonnonakustiikkaan" perustuvalle konserttitalolle. Sopiva paikka löytyy sattumalta, monien pyöräretkien jälkeen, mutta samalla Sigvald haluaa korvata konserttitalon äänilaboratoriolla. Jaa millä? Mikä ihme on äänilaboratorio? Vastaus on:

Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta.

Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksellisempia äänikokeiluja.

Paikka, joka mahdollistaa myös arkeoakustiset kokeet ja niiden musiikilliset sovellukset.

Kun nyt olen saanut sanotuksi asiani julki, salli minun hetkeksi liikuttua ja heittäytyä pateettisen runolliseksi uuden lapseni äärellä. 

Mitä minä pitkän elämäntyöni päätteeksi kaipaankaan: paluuta alkuun. (Back to the roots, sinun sekakielelläsi.) En suinkaan halveksi menneitä töitäni. Ne konserttitalot, joihin olen suunnitellut akustiikan, ovat uljaita ja tulevat kestämään aikaa. Holvit kaikukoot ja muusikot tuntekoot resonanssinsa, se on heidän oikeutensa. Mutta -

En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.

Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

Sigvald viettää Suolavuonolla kuukausia, ja raportoi kokemastaan kerran kuukaudessa kirjeitse Olafille, lapsuudenystävälleen, joka samalla on menestyvä liikemies ja vuonohankkeen rahoittaja. Olafin vastaukset ovat sivun mittaisia, ja ne ovat Olafin mietteitä lukemastaan. Emme koskaan saa lukea viestejä, joita hän lähettää Sigvaldille. Kolmanneksi hahmoksi mukaan tulee kreikkalainen Ariana, joka työskentelee EU:n kulttuuriasiantuntijana Brysselissä. Hän aikoo pelastaa kuihtuvan kotikylänsä, ja haluaa siihen apua Sigvaldilta.

Lukiessani jännitin, miten käy, saako kirjailija punottua yhteen hiljaisen vuonon ja siellä viihtyvän erakkomaisen miehen sekä Euroopan valtakeskuksessa työskentelevän kiireisen naisen jolla on päättäväinen suunnitelma. Turhaan jännitin, kaikki nivoutui hienosti ja loogisesti yhteen. 

Lintusen kieli on tavattoman kaunista, jälleen kerran. Vaikka kirjassa ei ole valtavaa sivumäärää, sen kanssa viettää hyvän tovin. Luin monia lauseita useampaan kertaan, välillä palasin taaksepäin ja luin pidempiä pätkiä uudelleen. Tämä ei siis sovellu kiireiselle, mutta palkitsee kun sen ääreen malttaa pysähtyä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja". Akustiikkasuunnittelu ja etenkin arkeoakustiikka ovat minulle tuiki tuntematonta maaperää. Muita mahdollisia kohtia olisivat esimerkiksi 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana" ja 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa".

Kirjeitä Suolavuonolta on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

Like 2019

334 s.

Suhtauduin tähän kirjaan hiukan ennakkoluuloisesti; mietin, että noinkohan idea kuljettaa ämpärillistä vettä halki Suomen kantaa loppuun asti. Turhaa mietin, hyvin kantaa! 

Mikke Korhonen on lyönyt kaverinsa kanssa satasesta vetoa, että hän kuljettaa ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin. Ja vieläpä niin, että ei kanna itse vaan hankkii kantajat matkan varrelta. Eikä siinäkään kaikki, vaan kantajien pitää maksaa hänelle kantamisesta. Ei sentään rahalla, vaan maksuksi käy mikä tahansa. Alku on hankalaa, tietenkin. Onhan se nyt aivan pöljä idea lähteä tallustelemaan ämpärin kanssa. Mutta Miken kaveri Jere keksii tehdä projektille Facebook-sivun, ja julkisuus saa asioihin vauhtia. Kun lampaantaljoja on toistakymmentä mutta patjoja ei yhtään, somen voima saa tilanteen muuttumaan. Kaikki ei suju mutkattomasti, sillä matkaajia uhkaavat monet vaarat. Ehtiikö Mikke pelastaa ämpärin janoiselta koiralta? Jääkö Mikke naisiin ja unohtaa projektinsa? Onko somen ja muun median luoma paine Mikelle liikaa? 

Lähden ajamaan norjalaisen perässä. Ämpäri kiikkuu ja kallistelee uhkaavasti, kun hiihtäjä työntää toisessa kädessään olevilla sauvoilla lisää vauhtia, vaikka mielestäni sitä on jo ihan tarpeeksi. Tyyppi sivakoi kolmeakymppiä, vaikka on lievä ylämäki. Pitkän suoran päässä näkyy loput porukasta sinipunaisissa trikoissaan. He ovat jääneet odottamaan toveriaan ja tuulettavat kuin parhaissakin kisoissa. Norjanpoika ojentaa sangon lähimmälle kaverilleen, ja ennen kuin ehdin irrottaa turvavyötäni, porukka lehahtaa taas liikkeelle.

(...)

Enkä sitä paitsi tahdo jättää ämpäriä noiden ihmisten käsiin. Ajan vain kilometrin, pari, niin että näen kantajan peräpeilistäni edes pienenä pisteenä. Minun ja ämpärin välillä on side, joka ei veny kolmeakymmentä kilometriä. Ei edes kymmentä. En luota noihin lappalaisiin, jotka ovat kuin kuumeessa, liian kiinnostuneita vedestäni. Pesevät varmaan käsiään siinä kun valvontani pettää. Jos he vaihtaisivat veden, en huomaisi sitä. Minun täytyy vain toivoa, ettei minua kuseteta. Eikä kukaan kuse ämpäriini.

Kirja on hauska lukukokemus, siinä on toinen toistaan uskomattomampia kommelluksia. Moni asia menee pieleen, mutta usein on onnepotkujakin. Moni hahmo on hupaisa, ja ilokseni jotkut tavataan useammankin kerran. Somekeskustelu on myös huvittavaa luettavaa.

Tarina on riemukas, mutta ei kuitenkaan pelkkää huumorihöttöä. Mukana on monia isoja ja vakavia asioita parisuhteista yksinäisyyteen, lapsettomuudesta mustasukkaisuuteen. Miken ja ämpärin tielle osuu monia ihmisiä kummallisuuksineen, ja erilaisia sattumuksia riittää jokaiselle päivälle. 

Matka taittuu enemmän tai vähemmän hitaasti, suunta on välillä hukassa, reittivalinta muuttuu - ja somekansa odottaa, milloin ämpäri tulee juuri heidän asuinpaikkaansa. Tarina on hyvä ajankuva siitä, miten jostain tulee ilmiö, kuinka ilmiö räjähtää käsiin ja kuinka somekeskustelu karkaa ohi aiheesta. Jos ämpäri katoaa näkyvistä, vaaditaan heti selityksiä. Reittivalinnoista kinastellaan, koska jokainen haluaisi nähdä ämpärin ja Miken livenä. Unohdetaan ihmis-Mikke ja hypetetään julkkis-Mikkeä. Jokainen vaatii osansa, eikä kukaan huomaa kysyä Mikeltä että mitä hän haluaa. Onneksi hän itse pysyy järjissään ja tietää, missä rajat ovat.

Tästä saisi muuten (oletettavasti) hyvän elokuvan tehtyä, niin herkullisia rooleja olisi tarjolla. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 2, "iloinen kirja" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon viittaava sana".

Nuorgamin vettä on luettu myös blogeissa Lukutuikku, Annelin lukuvinkit ja Kuristava kirsikka.

Lastenkirjalauantai: Alice Hemming: Lehtirosvo

 

Alice Hemming: Lehtirosvo

Kuvittanut Nicola Slater

Englanninkielinen alkuteos The Leaf Thief (2020)

Suomentanut Sinikka Sajama

Mäkelä 2020

Eräänä päivänä Orava järkyttyy: sen kotipuusta on kadonnut lehti! Minne lehti on mennyt? Kuka sen on vienyt? Orava kertoo asiasta Linnulle, joka yrittää selittää että lehtien katoaminen on täysin normaalia tiettyyn aikaan vuodesta. Orava tuntuu ymmärtävän, kunnes seuraavana aamuna hän havaitsee useiden lehtien puuttuvan. Kuka kumma on lehtivaras? Linnulla on asiaan selitys, ja lopulta hän saa Oravan ymmärtämään, mistä on kysymys. Kunnes jotain muutakin on poissa...

Syksyaiheisia kuvakirjoja on varsin vähän, mikä on harmillista. Niitä aina kysytään päivähoitoon, ja useimmat tarjolla olevista ovat vanhoja ja huonokuntoisia. Siksi iloitsin Lehtirosvon ilmestymisestä, ja nyt vielä enemmän kun olen sen lukenut. Tarina on hauska, ja Orava ihastuttava höpsö hahmo. Kuvitus on todella hyvä, hahmot ovat ilmeikkäitä ja värimaailma on ihana. 

Kirjan lopussa on aukeaman mittainen tietopaketti syksystä, siinä kerrataan lyhyesti mitä tarinassa tapahtuikaan, ja sen sen jälkeen kerrotaan miksi lehdet irtoavat puista, mitä muita syksyn merkkejä on sekä aina yhtä kiehtova fakta, että syksy on eri aikaan pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. 

Tämäkin päätynee satutuntilukemistoksi meidän kirjastoon. Myös kotona pidettiin; puolisoni opettelee suomen kieltä paitsi Duolingolla myös kuvakirjoilla. Tästä hän piti, oli paljon ennestään tuttuja sanoja ja osan pystyi arvaamaan kuvituksen perusteella. Itse ihastelen sitä, kuinka paljon synonyymejä kielessämme on. Kun käännän kuvakirjojen lauseita englanniksi, tiedän yleensä vain yhden vaihtoehdon. Kääntäjille siis iso kiitos siitä, että käytätte sellaisia sanoja kuten (tässä kirjassa) pötkötellä, lehvistö ja makoisa.

Lehtirosvo on luettu myös blogissa Lastenkirjahylly.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge ja Olive, Again

 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge (2008)

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2020

Äänikirjan lukija Erja Manto

Elizabeth Strout: Olive, Again

Viking 2019

289 s.

Tekevälle sattuu: riemastuin kesällä nähdessäni Olive, Again-kirjan, että luenpa englanniksi kun juuri tuli suomennos. Sitten aloin ihmetellä, että kuinka tämä on vuodelta 2019, kun on olemassa vuosia vanha tv-sarja? Havaitsin, että kyseessä onkin jatko osa Olive Kitteridgelle. Luin siis vahingossa ensin jatko-osan, ja vasta sen jälkeen kuuntelin ensimmäisen kirjan :D Ei siitä sinänsä ole haittaa.

Olive Kitteridge on ihana ja kamala ihminen. Hän on suorapuheinen ja siksi melkoisen tyly, ja vaikka hänellä on hyvä sydän se tahtoo jäädä kömpelön itseilmaisun alle. Hän pitää tiukasti kiinni mielipiteistään ja näkee maailman varsin mustavalkoisena. Moni pelkää häntä, mutta häntä myös arvostetaan.

Kummassakin kirjassa on nippu lyhyempiä tarinoita, joissa Olive on vaihtelevassa määrin esillä. Joskus pääroolissa, joskus yhdessä lauseessa mainittuna, joskus tekijänä, joskus muistona. Hän on hallitseva hahmo, riippumatta siitä kuinka monesti hänet mainitaan. Heti kun hänen nimensä lukee tai kuulee, silmien eteen nousee jykevä joskin varjomainen nainen. 

It wasn't until Olive saw the red scarf that she had knit for Little Henry lying half under the couch in the living room that she felt something close to terror. She bent down and picked it up, and she took the scarf and returned to kitchen, where Jack was leaning forward with his arms on the tabletop. Olive opened the door and put the scarf into the garbage bin by the front door. Then she came cack inside and sat down across from Jack. "Well," she said.

"Well," Jack said. He said it kindly. He placed his large, age-spotted hand over Olive's own. In a moment he added, "I guess we know who wears the pants in that family."

"Her mother died recently," Olive said. "She is greaving."

But she pulled her hand away. It came to her then with a horrible whoosh of the crescendo of truth: She had failed on a colossal level. She must have been failing for years and not realized it. She did not have a family as other people did. Other people had their children come home and stay and they talked and laughed and the grandchildren sat on the laps of their grandmothers, and they went places and did things, ate meals together, kissed when they parted. Olive had images of this happening in many homes; her friend Edith, for example, before she had moved to that place for old people, her kids would come and stay. Surely they had a better time than what had just happened here. 

Pidän useista kirjoista, mutta näitä kahta rakastan. Harvoin lukiessa koen niin voimakasta liikutusta, kuin näiden kanssa. Ja harvoin tunnen olevani tiiviisti mukana tapahtumissa. Vaikka Olive on välillä pelottava, on hänessä myös lempeä puoli. Välillä tuntuu että hän on opettajaroolinsa vanki; vielä silloinkin, kun hän on ollut pitkään eläkkeellä, hänet koetaan auktoriteettina. Samalla häntä pidetään luotettavana; hänelle voi kertoa asioita, hän on turvallinen tuki. Koska Olive on niin hallitseva, muut hahmot jäävät väkisin etäisemmiksi, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa. Oliven pojasta Christopherista en pidä lainkaan, sen sijaan Jack on huipputyyppi. Oliven ikätoverit ovat toinen toistaan tympeämpiä, mutta nuorista tykkään.

Äänikirjan lukijana Erja Manto on upea, hän saa pienellä äänensävyn muutoksella tuotua Oliven kulloisenkin mielentilan esiin. Varsinkin kärttyisä Olive saa kylmät väreet menemään. Suorastaan pelottaa, kun Olive toivoo miniänsä kuolemaa, tai kun hän pettyy kun Henry ei kuolekaan vaikka hän antaa tälle luvan mennä. Hyytävää, mutta ah niin vangitsevaa luettavaa!

Mietin, katsoisinko tv-sarjan vaiko en. Toisaalta kiinnostaa, toisaalta pelottaa että vastaako näyttelijän luomus lainkaan sitä Olivea, jonka minä näen edessäni. Kertokaa kommentteja te, jotka olette sarjan nähneet!

Lukemisesta ja kuuntelemisesta jäi tunteikas olo. Tavallaan olen hirveän surullinen Oliven puolesta, etenkin kireistä väleistä pojan kanssa ja siitä, että hänelle naureskellaan selän takana. Samalla hurraan hänelle, että hän uskaltaa sanoa ja ajatella niin kuin sanoo ja ajattelee, piittaamatta siitä sohaiseeko ampiaispesään. Toisaalta koen haikeutta siitä, että tarinat on nyt luettu. Mitäs nyt, kenestä nyt voin pitää kun Olive on poissa? Kuka täyttää Oliven jättämän aukon?

Olive Kitteridge on saanut paljon lukijoita, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Tässä kaupungissa tuulee aina ja Paljon melua kirjoista. Olive, Again on luettu blogissa Kirjaluotsi.

Lastenkirjalauantai: Johanna Hulkko: Harmaa hakkeri. 1, Glacier vastaan Hopea

 

Johanna Hulkko: Harmaa hakkeri. 1, Glacier vastaan Hopea

Karisto 2020

133 s.

Johanna Hulkko on yksi monipuolisimmista kirjailijoista, hän osaa kirjoittaa kaikille ikäryhmille ja mitä vaihtelevimmista aiheista. Uusi Harmaa hakkeri -sarja on takakansitekstin mukaan suunnattu varhaisnuorille, mutta en laittaisi mitään tiukkoja ikärajoja. Eikä kannata sen antaa rajata, että pääosassa on seiskaluokkalaisia poikia; ainakin avausosan perusteella uskon sarjan kiinnostavan yhtä lailla tokaluokkalaisia kuin ysejä, sukupuolesta riippumatta.

Glacieriksi kutsuttu hakkeri kiusaa tai ilahduttaa koulussa, näkökulmasta riippuen. Oppilaat tietysti iloitsevat muuttuvista kellonajoista, itsestään printtaavista tulostimista, yllättävästä musiikista ynnä muusta. Opettajat eivät niinkään. Nico on taitava tietokoneenkäyttäjä, mutta hän ei ole hakkeri. Hän epäilee Aimoa, joka kieltää olevansa hakkeri, mutta joka saa yhteyden tähän. Glacieria tarvitaan taistoon kaupungin suurinta ja vaikutusvaltaisinta yritystä Hopeaa vastaan. Hopea on lähes kaikkien kaupungin aikuisten työnantaja, joka on pakottanut työntekijät ostamaan osakkeitaan lainalla ja lyhentämään lainaa palkasta. Työntekijöillä on edessään vuosikausien velkaorjuus, josta ei pääse pois. Vaikka mestarihakkeri keksii monta konstia tilanteen korjaamiseen, ei mikään tunnu toimivan. Onko Hopean ylivalta mahdoton kumota?

Nicon huoneessa oli täydellinen viihdekeskus. Hänellä oli pelituoli ja kolme näyttöä, monivärinen, vanhanaikaisesti naksuva pelinäppis ja seinät täynnä pelijoukkueiden lippuja, kuvia ja viirejä.

”Voisitko selvittää, milloin teidän jääkaappia täydennetään?” Aimo pyysi Nicolta.

”Miksi?”

”Jotenkin drone viestii jääkaapille, että täältä tullaan. Glacieria kiinnostaisi vilkaista niiden välistä viestintää.”

Nico kertoi, ettei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tai jokin täydentää jääkaapin.

”Kai mä ajattelin, että äiti tekee sen niin kuin kainen muunkin,” hän sanoi ja lupasi tarkkailla asiaa. 

Kirja on monin tavoin ilahduttava. Ensinnäkin on aihe, hakkeroinnista ei taida olla muuta tarinakirjaa kuin tämä ja viime vuonna alkanut, vähän isommille suunnattu The Ghost Network -sarja. Tietokoneista ei muutenkaan ole paljoa tarinoita, ainakaan siitä näkökulmasta, että niillä on hyvä vaikutus.

Toiseksi kirjan alussa on käyttöohje. Kolmen pään kohdat pitää lukea kaikki, sillä niissä on tarinalle olennaista tietoa. Kahdella päällä merkatuissa luvuissa on hyödyllistä tietoa, mutta ne voi jättää väliin jos on tosi kiire lukea loppuun. Yhden pään luvuissa on taustatietoa, jonka voi ohittaa. Luin kirjan ensin kokonaan, ja toisella kertaa niin että luin vain kolmella päällä merkityt elintärkeät luvut. Jälkimmäisellä tavalla tarina oli ymmärrettävä, mutta vähän oli pikakelauksen tuntua kun puolet jäi pois. Eli suosittelen lukemaan kaiken, että tarinaan tulee koko syvyys ja kaikki sävyt.

Kolmantena on suorastaan nerokas idea: sivujen alalaidassa kulkee palkki, jolla voi seurata lukemisen edistymistä. Koko ajan näkee, onko lukenut kolmanneksen, puolet, lähes kaikki. Prosentteja ei ole, mutta palkki itsessään riittää.  

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja

 

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja

Norjankielinen alkuteos Hyttebok fra helvete (2018)

Suomentanut Aki Räsänen

Aula & Co 2020

366 s.

Kun norjalainen koomikko Are Kalvø havahtui siihen, että kaikilla hänen kavereillaan oli somekuvissa postaus vuorilta, hän päätti ottaa selvää mistä on kyse. Miksi jokaisen pitää lähteä vaeltamaan? Luonto on kiva, mutta mikä saa ihmiset haastamaan itsensä kiipeämään vuorille tai hiihtämään tuntikausia, päivä toisensa jälkeen? Ja ennen kaikkea, miksi vaeltajat tapaavat suurennella ja vähätellä asioita? 

Kokeellinen tutkimus alkaa tietenkin retkeilykaupasta. Koska Are ei ole pahemmin ulkoillut vuosikymmeniin, on ensin hankittava varusteet. Siihen menee tietysti paljon rahaa, koska mukaan tarvitaan kaikkea tuiki tavallista, joskin vaellus-etuliitteellä varustettuna. Matkasuunnitelma ja tavoite ovat selvillä: ensimmäinen kesävaellusreissu kestää viikon ja siinä hän haluaa kokea valaistumisen retkeilyn ihanuudesta. Toinen matka on noin viikon mittainen hiihtovaellus, jossa hän yrittää löytää ihmisiä vuorilta. 

Suunnitelmat ja reitit kuulostavat selkeitä, mutta matkoilla sattuu vaikka mitä kommelluksia. Sataa - tietenkin - , reittien alkuja ja reittimerkkejä on hankala löytää, matkan pituudesta ja kestosta kuulee kovin vaihtelevia arvioita, seuralaisilla hajoaa varusteita ynnä muuta vastaavaa. Tilannekomiikkaa riittää, mutta on Kalvølla myös vakavaa pohdintaa. Miksi vaelluksia pitää aina hehkuttaa, miksi on vaikea myöntää että välillä on tylsää? Kenen puheeseen voi luottaa, kun jokainen esittää erilaisia arvioita? Mistä kumpuaa ihmisten tarve tolkuttomaan rehentelyyn? Miksi ihmisillä on niin hirveä kiire, vaikka vapaa-ajan määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä? 

Luonnossa oleminen - ja siellä käveleminen, liikkuminen, ruumiin käyttäminen - ei ole enää osa kovinkaan monen arkea. Sen sijaan siitä on tullut jotain vapaa-aikana etsittävää ja tavoiteltavaa, jota varten täytyy oikein varustautua. Treeneissä ja tunturimajoilla. Arkisen luonnossa liikkumisen ja luonnossa vietetyn vapaa-ajan välillä on vissi ero.

(...)

Eräs ihminen, jonka kanssa keskustelin ennen vaelluksen alkua, työskentelee huumorin parissa ja on siksi keskivertoa vaateliaampi näissä asioissa. Kyse on miehestä, joka pyrkii välttämään päärynänmuotoisuutta, jos nyt paljastamme hänen henkilöllisyytensä. Kun kuvasin hänelle suunnitellun reittimme, sillä tiesin hänen tuntevan tämän seudun hyvin, hän kutsui Besseggeniä lastenretkeksi. Kyseessä on nuori ja tunteikas nykyaikainen mies, jolla on terveet kulttuuriset mielenkiinnon kohteet ja hyvin kehittynyt huumorintaju. Mutta kun hän saa jalkaansa vaelluskengät, hän muuttuu Petter Northugiksi.

(...)

Kuuden tunnin, jääkylmän lounaan, kahden pikkusikaritauon, Dokumentointivastaavan sisäisen kamppailun, neljän viiden varmasti pahan hiertymän, kahden hajonneen sauvan ja joidenkin suksi- ja aurinkolasiteknisten ongelmien hälkeen saavumme perille. Kulutimme tarkalleen niin pitkän ajan kuin se leppoisa bergeniläinen terassilla ennusti. Kannattaa aina kuunnella leppoisia bergeniläisiä terassilla.

Välillä minua hieman ärsytti Kalvøn tapa vetää moni juttu överiksi, tapa tehdä numero asioista jotka eivät oikeasti ole kovin kummoisia. Valtaosa hänen tapaamistaan ihmisistäkin tuntuu jonkinlaisilta yli-ihmisiltä. Ehkä se on koomikon maneeri, että asioista pitää yrittää tehdä vitsikkäitä. Onneksi mukana on tummia sävyjä, yhteiskunnan ja ihmiskunnan kritiikkiä, nasevaa ja osuvaa. 

Kalvø nostaa kirjassa esiin monia tärkeitä asioita, jotka herättelevät lukijaa ajattelemaan. Milloin ulkoilusta tuli suoritus, ja miksi vapaa-ajallakin pitää suorittaa? Miksi ollaan yhä enemmän yhdessä mutta samalla yksin? Retkeilläänkö ja vaelletaanko siksi, että saadaan somekuville tykkäyksiä, vai siksi että nautitaan luonnosta? 

Olen itse vaeltanut sekä kengät että sukset jalassa, joten koin helpoksi samaistua Kalvøn tuntemuksiin. Pakkaaminen ja purkaminen, pukeminen ja riisuminen, palelu ja hikoilu, päiviä jatkuva sade ja loputon latu... Hän kirjoittaa mieleenpainuvasti vaelluksista, mitä tapahtuu ja miltä tuntuu 10 minuutin, kahden tunnin, neljän ja puolen tunnin kohdalla, päivän päätteeksi. Hän paitsi kertoo tapahtumakulusta myös pohtii suhdetta itseensä, muihin vaeltajiin, ympäristöön, yhteiskuntaan. 

Odotan mielenkiinnolla lukukokemuksia sellaisilta henkilöiltä, joilla ei ole vaelluskokemusta. Löytävätkö he kohtia, joihin tarttua kiinni? Uskon, että kirjaa pitävät kiinnostavana ja hauskana monet, itse viihdyin sen parissa vallan mainiosti. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Helvetillisen vaelluskirjan kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu." Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 2, "iloinen kirja" tai 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Lastenkirjalauantai: Ryan T. Higgins: Mörri hanhiemona

 

Ryan T. Higgins: Mörri hanhiemona

Englanninkielinen alkuteos Mother Bruce (2015)

Suomentanut Raija Rintamäki

Kumma 2020 

41 s.

Tässä on yksi vuoden hauskimmista kuvakirjoista, siitä pitää huolen ihana Mörri! Ärripurri mörökölli, yhden ilmeen karhu, jolla kuitenkin on hyvä sydän. 

Mörri ei pidä oikeastaan mistään, ainoastaan munista. Niitä hän kerää ympäri metsää. Yhtenä päivänä keittiössä odottaa yllätys: ateriaksi suunnitellut munat ovat kuoriutuneet, ja Mörrillä on kattila täynnä pieniä hanhia. Mörri yrittää palauttaa poikaset, mutta hanhiemo on jo lähtenyt etelään. Ja vaikka Mörri yrittää mitä, poikaset eivät suostu lähtemään hänen luotaan, eivät sittenkään kun ovat kasvaneet aikuisiksi. Niinpä hänen ei auta muu kuin sopeutua. 

Vaikka Mörrin ilme pysyy kovin kiukkuisena, saa hänen toimintansa nauramaan; hän kuljettaa hanhenpoikasia ostoskärryllä, yrittää saada heidät lentämään ampumalla heidät matkaan ritsalla, sonnustautuu uimarenkaaseen ja räpylöihin mennäkseen uimaan, ynnä muuta vastaavaa. Mörri on hyvin idearikas! 

Tarina on isompi kuin siihen käytetty tila. Näemme Mörrin ilmeet sekä sen, miten hän yrittää selviytyä yllätyspoikasten kanssa. Hän joutuu moniin uusiin tilanteisiin, ja sopeutuu monta kertaa. Uusi arki saattaa vaikuttaa aikuisesta tutulta... Tekstiä on vähän, eikä siinä selitetä miksi Mörri toimii niin kuin toimii. Kuvitus elävöittää tilanteet hauskoiksi, minä ainakin nauroin ääneen monta kertaa.

Kirja tuli kirjastoomme viime viikolla, esittelin sitä heti työkavereille ja yksi totesi, että tämä menee ensi tilassa testiin satutunnille. Kirjastossa emme niitä pidä toistaiseksi, mutta päivähoitopaikkoihin tulee paljon vierailupyyntöjä joten pian kuullaan, tykkäävätkö lapset tästä yhtä paljon kuin minä. Takakansiteksti lupaa Mörri-sarjaa, tuskin maltan odottaa tulevia osia! 

Josh Malerman: Lintuhäkki

 

Josh Malerman: Lintuhäkki

Englanninkielinen alkuteos Bird Box (2014)

Suomentanut J. Pekka Mäkelä

Karisto 2019

316 s.

Kauhu ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta yläkoulun ja lukion kirjavinkkausten myötä siihen on ollut "pakko" tutustua tarkemmin. Onneksi valikoimaa on laajasti saatavilla myös suomeksi, ja onneksi genren sisällä on vaihtelua. En ole zombimätön ystävä, sen sijaan psykologinen kauhu pitää otteessaan. 

Josh Malermanin esikoisromaani Lintuhäkki on pajatsonräjäyttäjä. Siitä on tehty elokuva, mitä en ihmettele lainkaan. Tarina on intensiivinen ja niin poikkeuksellinen, että sitä on luettava ahmien, on saatava tietää mihin kaikki johtaa. 

Kerran tämä oli oikein kiva talo oikein kivassa Detroitin esikaupungissa. Kerran se oli perheystävällinen ja turvallinen. Vain puolisen vuosikymmentä sitten kuka tahansa kiinteistönvälittäjä olisi esitellyt sitä ylpeänä. Tänä aamuna ikkunat on kuitenkin peitelty pahvi- ja puulevyillä. Hanoista ei tule vettä. Iso puinen ämpäri lojuu tiskipöydän ääressä. Se haisee väljähtyneeltä. Lapsille ei ole mitään kunnollisia leluja. Puutuolin palasista on väkerretty jotakin nukeiksi kelpaavaa, ja niihin on maalattu pieniä naamoja. Kaapit ovat tyhjillään, seinillä ei ole tauluja. Kaapeleita kulkee takaoven alta ensimmäisen kerroksen makuuhuoneisiin, missä vahvistimet varoittavat Malorieta ja lapsia kaikista ulkoa kuuluvista äänistä. Näin he kolme elävät. He eivät käy ulkona kuin pikaisesti. Silloin kun he käyvät, heillä on side silmillä. 

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen.

Hurjaa ja surullista. Mutta kun talon ulkopuolinen maailma ei ole turvallinen, on pysyteltävä sisältä. Vaara uhkaa kaikkia. Pelottavinta lienee se, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mikä vaara oikeastaan on. Suuri osa heistä, jotka ovat kulkeneet ulkona silmät avoinna - tai edes katsoneet ulos -, on kuollut. 

Malorie on menettänyt perheensä, joten hän lähtee kotoaan. Raskaana ja yksin ei ole vaihtoehtoja. Hän päätyy taloon, jossa jo asuu muutama henkilö. Eikä hän ole viimeinen saapuja. Lisäväki aiheuttaa hermojen kiristymistä. On pakko tehdä suunnitelmia, kuka majoittuu missäkin, kenen vuoro on kulloinkin hakea kaivosta vettä, kuka lähtee lähikaduille ja kauemmaskin etsimään ruokaa ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Viikot kuluvat, kuukaudet ja vuodetkin. Kun käy selväksi, että paha tulee koko ajan lähemmäs, Malorie pakkaa lapset veneeseen ja soutaa pois. Mutta onko missään paikkaa, jossa on turvallista olla?

Päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on vaikuttuminen. Luin kirjan jo ainakin kuukausi sitten, ehkä kaksikin, mutta yhä tarina nousee mieleeni aivan kuin olisin lukenut sen eilen. Se on alakuloinen, paikoin ahdistava, mutta siinä on myös lämpöä ja kauneutta. Pelkoa en tuntenut lukiessa, jännitystä kylläkin. Ehkä sen vuoksi lukemisessa oli vaikea pitää taukoa, tarina on vaan niin koukuttava. Henkilöhahmoista pidin, ja toivoin että kaikille kävisi hyvin. 

Ehkä häntä kosketti pelkkä putoava lehti.

Olisi niin helppo saada asia selville. Jos hän vain voisi avata silmänsä hetkeksi, hän näkisi olevansa yksin. Hän näkisi, että se oli pelkkä lehti. Ei muuta.

Mutta hän ei voi. 

Kauhukirjoissa minua kiinnostavat juuri tällaiset tarinat, missä paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Paha ei ole konkreettinen, vaan aistittava. Joku mikä vilahtaa silmänurkassa, tai joku minkä voi haistaa tai kuulla, tai joku minkä tietää olevan lukitun oven toisella puolella. Paha saa henkilöhahmojen elämän muuttumaan selviytymistaisteluksi mutta niin, että taistelusta ei tule taukoamaton verilöyly. Pidän siitä, että lukija haastetaan miettimään, mikä tarinassa on totta ja mikä hahmojen kuvitelmaa. Pidän myös siitä, että tapahtumat eivät ole liian outoja vaan lukiessa herää ajatus että voisiko tämä olla totta jonain päivänä. 

Lintuhäkki on luettu ainakin blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Yksi luku vielä... sekä Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 9, "kirjassa kohdataan pelkoja". Muita kohtia voisivat olla vaikkapa 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana" tai 45, "esikoiskirja".

Lastenkirjalauantai: Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun

 

Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun

Suomentanut Maarit Varpu

Aurinko Kustannus 2020

122 s.

Isadora Kuu ja hänen Pinkki-pupunsa viihtyvät yhdessä, heillä on aina tosi hauskaa. Nyt heidän on kuitenkin aika lähteä kouluun? Mutta mihin kouluun, kas siinä pulma. Isadoran äiti on keiju ja isä vampyyri, siispä Isadora on vampyyrikeiju. Eli pitäisikö hänen mennä keijukouluun vai vampyyrikouluun? Vanhemmat saavat hyvän idean: Isadora voisi kokeilla päivän keijukoulussa ja yön vampyyrikoulussa, ja päättää sen jälkeen kumpaan menee. Isadora ei ole lainkaan innoissaan, hän ei halua kouluun, hän haluaa olla kotona Pinkki-pupun kanssa! Mieli on entistä synkempi, kun hän menee testaamaan kouluja. Kumpikin tuntuu väärältä, hän on aina liikaa tai liian vähän jotain. Onneksi tarinaan astuu yllättäviä tekijöitä, ja Isadora löytää kuin löytääkin suosikkikoulunsa.

Minä rakastan tutuani. Se on lempiasiani pinkki-pupun jälkeen. Se on musta kuin yö, ja siinä on hopeisia tähtiä ja mustaa kimalletta.

Se saa minut tuntemaan itseni SALAPERÄISEKSI  ja MAAGISEKSI.

Joskus pukeudun siihen vain huvin vuoksi ollessani kotona. Laitoin sen ylleni ja huomasin, että kaikki muut keijut tuijottivat minua oudosti. Samoin teki monsieur Pamplemousse.

”Et sinä voi pukeutua siihen”, kaikki muut sanoivat. ”Se on musta.”

”Mutta minä pidän mustasta”, minä sanoin. ”Musta on yötaivaan väri. Musta on salaperäinen ja maaginen väri. Ja katsokaa kuinka se kimaltaa!”

”Mutta se on musta”, monsieur Pamplemousse sanoi, ”Me keijut pukeudumme vaaleanpunaiseen balettiasuun. Se on sääntö.”

Minut pakotettiin vaihtamaan tutuni pöyheään vaaleanpunaiseen tutuun. Se ei tuntunut samalta.

En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä kirjasta. Vampyyrikeiju on hauska idea, ja Isadora sekä hänen vanhempansa ovat mahtavia tyyppejä. Pinkki-pupu sen sijaan on ärsyttävä, samoin tarinan kliseisyys. Tietenkin keijuilla on vaaleanpunaista ja kimalletta ja balettia, tietenkin vampyyreillä on mustaa ja punaista ja lepakoita. Olisin kaivannut jotain mikä olisi saanut nostamaan kulmakarvoja tai kirkaisemaan innostuksesta. Uskon kuitenkin, että lapsille tämä uppoaa hyvin.

Kuvitus on loistava, hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuvissa on paljon katsottavaa. Tähän vaaleanpuna-musta väritys sopii erinomaisesti.

Myöhemmin on ilmestymässä kirja nimeltä Isadora Kuu retkeilee; nimi kuulostaa siltä että siinä voisi olla kaipaamiani yllätyksiä.